VII.
Kun taiteilija ja medisiinari tulivat seuraavan päivän aamuna Vasiljevin luo, laukkasi tämä tuskaansa voihkien pitkin huonetta, yllään repaleinen paita ja kädet verille purtuina.
— Jumalan tähden! — parkui hän huomatessaan toverinsa. — Viekää minut minne tahdotte, tehkää minulle mitä tahansa, kunhan vain viipymättä pelastatte minut! Muuten tapan itseni!
Taiteilija kalpeni ja menetti malttinsa. Medisiinari oli myöskin hyrähtää itkuun, mutta otaksuen, että lääkärin velvollisuus on pysyä kaikissa tapauksissa kylmäverisenä ja vakavana, hän sanoi rauhallisesti:
— Taudinpuuska on kohdannut sinua, mutta ei ole vaarallinen laatuaan. Lähtekäämme heti tohtorin luo.
— Minne tahansa, mutta pian, Jumalan tähden, pian!
— Älä anna kiihkolle valtaa. Pitää hillitä itsensä.
Taiteilija ja medisiinari pukivat vapisevin käsin Vasiljevin ylle ja taluttivat hänet kadulle.
— Mihail Sergeitsh on jo aikoja sitten halunnut tutustua sinuun, — sanoi medisiinari matkalla. — Hän on hyvin ystävällinen ja ammatissaan etevä. Suoritti tutkintonsa 1882 ja on saavuttanut laajan kokemuksen. Ylioppilaita hän kohtelee toverillisesti.
— Pikemmin, pikemmin!… — kiiruhti Vasiljev.
Mihail Sergeitsh, lihava, vaaleanverinen tohtori otti toverukset ystävällisesti ja vakavasti vastaan ja hymyili vain toisella poskellaan.
— Toverinne Rybnikov ja Maier ovat puhuneet minulle jo taudistanne, — sanoi Mihail Sergeitsh. — Olen iloinen, jos voin auttaa teitä. No… olkaa hyvä ja käykää istumaan!…
Hän istutti Vasiljevin pöydän luona olevaan suureen nojatuoliin ja siirsi esille paperossilaatikon.
— No? — alkoi hän polviaan silittäen. — Ryhtykäämme asiaan…
Kuinka vanha olette?
Hän teki useita kysymyksiä, joihin medisiinari vastasi. Hän tiedusteli, oliko Vasiljevin isä potenut jotakin erityistä tautia, oliko hän ollut juomari, luonteeltaan kiivas tai oliko hänessä ollut muita omituisuuksia. Samaa tiedusteli hän myöskin iso-isästä, äidistä, sisarista ja veljistä. Saatuaan tietää, että Vasiljevin äidillä oli ollut mainio lauluääni ja että tämä usein oli esiintynyt teatterissa, vilkastui Mihail Sergeitsh äkkiä ja kysyi:
— Suokaa anteeksi, mutta ettekö muista, oliko teatteri teidän äitinne intohimo?
Kului parikymmentä minuttia. Vasiljevia ikävystytti, kun tohtori yhä silitti polviaan ja puhui taukoamatta samoja asioita.
— Mikäli ymmärrän teidän kysymyksiänne, herra tohtori, — sanoi Vasiljev, — niin te tahdotte tietää, onko tautini perinnöllistä vai ei. Se ei ole perinnöllistä.
Tohtori kyseli edelleen oliko Vasiljevissa nuorena ollut mitään vikaa, vammaa päässä, omituisuuksia, erityisiä mielitekoja.
Puolet niistä kysymyksistä, joita tunnontarkat lääkärit tekevät, saattaa terveyttä haittaamatta jättää vastausta vaille, mutta Mihail Sergeitshin, medisiinarin ja taiteilijan kasvoilla oli sellainen ilme kuin olisi kaikki ollut hukassa, ellei Vasiljev olisi vastannut jokaiseen kysymykseen. Jostakin syystä tohtori kirjoitti vastaukset muistiin paperipalaselle.
Saatuaan kuulla, että Vasiljev oli päättänyt luonnontieteelliset opintonsa ja jatkoi nyt lukuja lainopillisessa tiedekunnassa, vaipui tohtori ajatuksiinsa.
— Viime vuonna hän kirjoitti erinomaisen tutkielman… — sanoi medisiinari.
— Suokaa anteeksi, älkää keskeyttäkö minua, te estätte minun keskittämästä ajatuksiani, — huomautti tohtori ja hymyili toisella poskellaan. — Niin, tietysti silläkin on merkityksensä taudin vaiheisiin nähden. Henkisten voimain ponnistaminen, liiallinen rasitus… Niin, niin… Entä juotteko viinaa? — virkkoi hän Vasiljevin puoleen kääntyen.
— Hyvin harvoin.
Parikymmentä minuttia kului jälleen. Medisiinari alkoi puoliääneen selittää käsitystään taudin lähimmistä syistä, kuinka hän, taiteilija ja Vasiljev olivat toissapäivänä käyneet S:n kadulla.
Välinpitämätön, kylmä, pidätetty tapa, jolla hänen ystävänsä ja tohtori puhuivat naisista ja siitä onnettomasta kadusta, tuntui Vasiljevistä erittäin kummalliselta…
— Herra tohtori, vastatkaa yhteen kysymykseen, — sanoi Vasiljev itseään hilliten, jotta ei olisi ollut epäkohtelias. — Onko prostitutsiooni pahe vai ei?
— Hyvä ystäväni, kuka siitä haluaisi kiistellä? — sanoi tohtori kasvoillaan sellainen ilme kuin olisi hän jo aikoja sitten ratkaissut sellaiset kysymykset, mikäli ne häntä koskivat.
— Oletteko sielunparantaja? — kysyi Vasiljev lyhyesti.
— Olen kyllä.
— Paljon mahdollista, että te kaikki olette oikeassa! — sanoi Vasiljev nousten seisomaan ja ruveten astelemaan nurkasta toiseen. — Paljon mahdollista! Mutta minun mielestäni tämä kaikki on ihmeellistä! Sitä pidetään suurenmoisena, että kohta olen suorittanut kahden tiedekunnan tutkinnot; minua ylistetään pilviin saakka syystä, että olen kirjoittanut tutkielman, joka unohdetaan muutaman vuoden kuluttua; mutta senvuoksi, etten voi puhua langenneista naisista yhtä välinpitämättömästi kuin näistä tuoleista, senvuoksi minua lääkitään, pidetään mielenvikaisena, surkutellaan!
Vasiljev alkoi yht'äkkiä sanomattomasti sääliä sekä itseään, tovereitaan että kaikkia niitä, jotka hän oli toissapäivänä nähnyt, säälipä vielä tohtoriakin, ja sitten hän rupesi itkemään nojatuoliin vaipuen.
Toverit katsoivat kysyvästi tohtoriin, joka ilmeestä päättäen näytti täysin ymmärtävän potilaansa kyynelet ja epätoivon sekä tietävän itsensä erikoistuntijaksi tällä alalla. Hän astui Vasiljevin luo, antoi hänelle joitakin tippoja, ja sitten, kun potilas oli rauhoittunut, riisui hänet ja alkoi tutkia ihon tuntoisuutta, polvien refleksejä j.n.e.
Vasiljev tunsi helpotusta. Hän häpesi poistuessaan tohtorin luota, rattaitten räminä ei ärsyttänyt häntä enää ja painostus sydänalassa hävisi häviämistään ikäänkuin sulaen pois. Hänen kädessään oli kaksi reseptiä: toisessa bromkaliumia, toisessa morfiinia… Näitä aineita hän oli ennenkin nauttinut.
Kadulla hän pysähtyi hetkeksi, ajatteli ja sanottuaan tovereille jäähyväiset hän lähti hitaasti astelemaan yliopistoa kohti.
Huimapää.