VI.
Vasiljev lepäsi kotona vuoteellaan ja hänen koko ruumiinsa vapisi.
— He elävät, he elävät! Hyvä Jumala, he elävät! — ajatteli hän.
Hänen mielikuvituksensa kiihottui kaikin tavoin ja hän kuvitteli olevansa milloin langenneen naisen veli, milloin isä, milloin itse tuollainen nainen, posket ihomaalin peitossa, ja kaikki tämä kauhistutti häntä.
Tuntuipa hänestä siltä kuin täytyisi hänen ratkaista tämä kysymys heti, kävi miten kävi, ja että tämä kysymys ei ollut vieras, vaan koski häntä personallisesti. Hän ponnisti voimiaan, hillitsi epätoivoaan, istuutui sängyn laidalle, tarttui molemmin käsin päähänsä ja alkoi harkita, kuinka voisi pelastaa kaikki nuo naiset, jotka hän oli yöllä nähnyt.
Ajatuksen kulun tällaisia kysymyksiä ratkaistaessa hän tunsi erittäin hyvin, hän kun oli sivistynyt ja paljon lukenut. Ja niin kiihtynyt kuin hän olikin, piti hän lujasti kiinni tästä järjestyksestä.
Hän palautti mieleensä tämän kysymyksen vaiheet ja sitä koskevan kirjallisuuden, ja neljän tienoissa aamulla hän asteli nurkasta nurkkaan koettaen muistaa kaikkia niitä yrityksiä, mitä tähän saakka oli tehty kyseenalaisten naisten pelastamiseksi. Hänellä oli useita hyviä ystäviä ja tovereita, joiden joukossa oikeudenmukaisia ja uhrautuvaisia miehiä. Muutamat heistä olivat koettaneet pelastaa näitä naisia…
"Kaikki tähän suuntaan käyvät yritykset saattaa jakaa kolmeen ryhmään", — ajatteli Vasiljev.
Ensimäiseen ryhmään kuuluva ostaa naisen vapaaksi paheenpesästä, vuokraa hänelle huoneen, hankkii ompelukoneen, ja niin tulee tuosta naisesta neulojatar. Mies, joka näin menettelee, tekee hänet joko tahtomattaan tai tahtoen omaksi rakastajattarekseen ja jättää hänet sitten matkustaessaan muille maille toisen säädyllisen miehen haltuun, aivankuin jonkun esineen. Ja langennut nainen pysyy langenneena.
Toinen samoin lunastaa naisen, vuokraa huoneen, ostaa tuon välttämättömän ompelukoneen ja koettaa parantaa häntä opettamalla luku- ja kirjoitustaitoa, siveyttä ja tarjoamalla hänelle hyvää, kirjallisuutta. Nainen elää näin päivän kerrallaan ja neuloo niin kauan kuin se on hänestä uutta ja huvittavaa, mutta sitten hän kyllästyy ja alkaa holhoojaltaan salassa ottaa miehiä luokseen, toisin sanoen, palaa vähitellen sinne, missä saa maata kolmeen saakka iltapäivällä, juoda kahvia ja syödä ravitsevan päivällisen seitsemän tienoissa.
Kolmannet, jotka ovat kaikkein innostuneimpia ja uhrautuvaisimpia, ottavat rohkean, ratkaisevan askeleen. He menevät naimisiin kyseessäolevan naisen kanssa. Ja kun tuo julkea, pilattu, typerä ihmiseläin joutuu vaimoksi, emännäksi ja sitten äidiksi, kääntää tämä hänen elämänsä ja maailmankatsomuksensa niin perin pohjin ylös alaisin, että vaimossa ja äidissä on sen jälkeen vaikea tuntea entistä langennutta naista. Niin, avioliitto on paras ja ehkä ainoa pelastuskeino.
— Mutta se on mahdotonta! — sanoi Vasiljev ääneen, heittäytyen vuoteelleen. Ensinnäkään en voi mennä naimisiin sellaisen naisen kanssa! Siihen vaadittaisiin pyhimystä, joka ei osaa vihata eikä inhota. Mutta otaksukaamme, että minä, medisiinari ja taiteilija voittaisimme oman itsemme ja menisimme naimisiin ja että kaikki nuo naiset joutuisivat naimisiin. Mitä siitä seuraisi? Siitä seuraisi, että sillä välin kun he täällä Moskovassa joutuisivat naimisiin, smolenskilaiset konttoristit raiskaisivat uuden lauman, joka tulvaisi tänne tyhjiin paikkoihin saratovilaisten, nishnijnovgorodilaisten ja varsovalaisten naisten mukana… Entä mitä olisi lontoolaisille tehtävä? Ja hampurilaisille?
Lamppu, josta paloöljy oli lopussa, alkoi sammua, mutta Vasiljev ei huomannut sitä. Hän alkoi taas astella pitkin huoneensa lattiaa yhä vain ajatellen. Mutta nyt hän katsoi toisin silmin langenneiden naisten pelastamiskysymystä. Tarkoituksen saavuttamiseksi olisi välttämätöntä, että miehet, jotka heitä ostavat ja murhaavat, tuntisivat orjakauppansa siveettömyyden ja kauhistuisivat tekoaan. Pitää pelastaa miehet.
"Tieteet ja taiteet ovat tässä tehottomia… — ajatteli Vasiljev. —
Ainoa pelastuskeino on ruveta apostoliksi."
Ja hän alkoi haaveilla, kuinka hän jo huomisillasta alkaen seisoo kadunkulmassa ja sanoo jokaiselle ohikulkijalle:
— Minne menette ja miksi menette sinne? Pelätkää Jumalaa!
Hän on kääntyvä välinpitämättömien ajurien puoleen sanoen:
— Miksi odotatte täällä? Miksette inhoa kaikkea tätä? Uskottehan te Jumalaan ja tiedätte, että se on syntistä, että ihmiset sentähden joutuvat helvettiin? Miksi vaikenette? On totta, että te ette tunne heitä, mutta onhan heilläkin isä ja veljet, kuten teilläkin…
Eräs Vasiljevin tovereista oli kerran sanonut häntä lahjakkaaksi. On olemassa kirjailija-, näyttelijä-, taiteilijalahjoja, mutta hänellä on ihmisyyden lahja. Hänellä on erinomaisen herkkä vaisto kärsimyksiä havaitsemaan. Samoin kuin etevä näyttelijä osaa esittää toisten liikkeitä ja puhetta, kykenee Vasiljev kuvastamaan toisten kärsimyksiä omassa sielussaan. Nähdessään kyyneleitä, alkaa hänkin itkeä; sairaan vuoteen ääressä käy hänkin sairaaksi ja rupee valittamaan; jos hän näkee väkivaltaa, tuntuu hänestä siltä kuin tuo väkivalta kohdistuisi häneen itseensä ja hän tulee kovin araksi, mutta rientää kuitenkin rauhattomana apua hakemaan. Toisen kärsimys tarttuu häneen, innostaa häntä…
En tiedä oliko tuo toveri oikeassa, mutta se, minkä Vasiljev eli ja koki luullessaan ratkaisseensa kysymyksen, oli todellakin innostuksen kaltaista. Hän itki, nauroi, lausui ääneen, mitä huomenna aikoi puhua, tunsi tulista rakkautta niitä ihmisiä kohtaan, jotka seuraavat häntä ja asettuvat kadunkulmassa hänen rinnalleen saarnaamaan. Hän istuutui kirjoittamaan kirjettä, teki pyhän valan…
Kaikki tämä muistutti innostusta siinäkin suhteessa, että sitä ei kestänyt kauan. Vasiljev väsyi pian. Kaikki nuo lontoolaiset, hampurilaiset, varsovalaiset naislaumat painoivat häntä kuten vuoret painavat maata. Hän menetti rohkeutensa ajatellessaan näitä laumoja ja hämmentyi muistaessaan, ettei hänellä ollut sanan lahjaa, että hän oli arka ja ujo, että välinpitämättömät ihmiset tuskin viitsivät kuunnella ja koettaa ymmärtää häntä, kolme vuotta lakitiedettä lukenutta ylioppilasta, kainoa, mitätöntä miestä, et$ä totinen apostoli ei ainoastaan puhunut, vaan toimi myöskin…
Kun aamu alkoi hämärtää ja kadulta kuului jo ajopelien jyrinää, lepäsi Vasiljev sohvalla liikkumattomana tuijottaen yhteen pisteeseen. Eipä ajatellut hän enää naisia, miehiä eikä apostoliksi rupeamista. Koko hänen huomionsa oli kohdistunut henkiseen kärsimykseen, joka häntä kiusasi ja tuskastutti. Se oli tylsää, epämääräistä kärsimystä, joka oli sekä surun että suurimman pelon ja epätoivon kaltaista. Hän olisi voinut osoittaa, missä se oli: rinnassa, sydänalassa; mutta sitä ei saattanut verrata mihinkään. Hänen hampaitaan oli joskus pakottanut ja oli hän potenut hermotautia, mutta sitä ei voinut verratakaan tähän henkiseen kärsimykseen. Tällainen kärsimys saattoi muuttaa elämän inhottavaksi. Väitöskirja — oivallinen teos — jonka hän jo oli kirjoittanut, ihmiset, joita hän rakasti, perikatoon joutuvain naisten pelastus — kaikki se, jota hän vielä eilen rakasti tai välinpitämättömästi katseli, ärsytti häntä nyt, kun hän sitä muisteli, yhtä paljon kuin ajopelien jyrinä, juoksu käytävissä, päivänvalo…
Jos joku hänen nähtensä olisi nyt tehnyt hyvän työn tai väkivaltaa, olisi kumpikin vaikuttanut häneen tällä hetkellä yhtä inhottavasti. Kaikista hänen aivoissaan verkalleen liikkuvista ajatuksista oli kaksi sellaista, jotka eivät häntä kiusanneet: toinen niistä oli se, että hän saattoi minä hetkenä tahansa riistää hengen itseltään, toinen, että tätä kärsimystä ei kestä kauemmin kuin korkeintaan kolme päivää. Jälkimäisen hän tiesi kokemuksesta.
Levättyään siten sohvalla jonkun aikaa hän nousi ja alkoi astella huoneessaan, ei enää edestakaisin nurkasta nurkkaan, vaan neliönmuotoista kehää kutakin neljää seinää pitkin. Hän väänteli käsiään ja katsoi ohimennen kuvaansa peilistä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kuihtuneet, ohimot sisään painuneet, silmät tavallista suuremmat, synkemmät, tuijottavammat, ikäänkuin oudot, ja niissä paloi sietämätön sieluntuska.
Päivemmällä kolkutti taiteilija ovelle.
— Grigorij, oletko kotona? — kysyi hän.
Saamatta vastausta hän viipyi vielä hetken, tuumaili ja puhui itsekseen:
— Ei ole kotona. Nyt se hölmö on lähtenyt yliopistolle.
Sitten hän lähti.
Vasiljev kömpi vuoteeseen, kätki päänsä patjaan ja alkoi itkeä tuskasta. Mitä viljemmin kyyneleet vuotivat, sitä kauheammaksi kävi tuska.
Hämärtäessä hänen mieleensä muistui tuleva tuskainen yö, ja kauhistuttava epätoivo valtasi hänet. Hän pukeutui nopeasti, riensi huoneesta jättäen oven selkiselälleen ja lähti päämäärättä kulkemaan pitkin katuja. Ajattelematta, minne mennä, hän kiirehti nopein askelin pitkin Sadovaja-katua.
Satoi lunta kuten edellisenäkin päivänä, sää oli suojainen. Kädet hihojen suihin pistettyinä Vasiljev kulki vavisten ja rattaitten ryskettä, raitiovaunujen soittoa ja ohikulkevia kammoten pitkin Sadovaja-katua aina Suharevin tornille saakka ja siitä Punaiselle portille, josta hän kääntyi Basmannajalle.
Matkalla hän poikkesi kapakkaan ja joi suuren lasin viinaa, mutta se ei helpottanut. Tullessaan Rasguljaille kääntyi hän oikealle ja harhaili pitkin sivukatuja, joilla ei milloinkaan eläissään ollut käynyt. Hän joutui vanhalle sillalle, jonka alla Jausa kohisten virtaa ja jolta näkyy Punaisten kasarmien pitkät, valaistut ikkunarivit. Viihdyttääkseen henkistä tuskaa jollakin uudella tunteella tai toisella tuskalla, avasi Vasiljev päällystakkinsa ja nuttunsa rintamuksen, ja antoi tuulen ja kostean lumen piestä alastonta rintaansa. Mutta tämä ei asettanut tuskaa.
Sitten hän kyyristyi sillan kaidepuun yli tuijottamaan tummaan, levottomaan virran juoksuun ja halusi heittäytyä nurin niskoin alas, ei inhosta elämää kohtaan eikä itsemurhaa tehdäkseen, vaan haavoittaakseen itseään ja karkoittaakseen tuskan toisella tuskalla. Mutta musta vesi, pimeys ja autiot, lumipeitteiset rannat tuntuivat kauheilta. Häntä puistatti ja hän lähti jälleen liikkeelle. Kulki pitkin Punaisten kasarmien sivua, sitten taas takaisin, laskeutui erääseen lehtoon, sieltä taas sillalle…
"Ei, kotiin, kotiin! — ajatteli hän. — Kotona on kai sittenkin parempi olla…"
Ja hän lähti takaisin. Palattuaan kotiin hän riisui yltään märän päällystakin ja lakin ja alkoi taas astella huoneensa seinävieriä pitkin — väsymättä aina aamuun saakka.