III.
Taiteilija, joka oli juonut kaksi lasia portteria, humaltui äkkiä ja muuttui luonnottoman vilkkaaksi.
— Menkäämme toiseen paikkaan! — komensi hän käsiään huitoen. —
Minä vien teidät kaikkein parhaimpaan!
Vietyään toverinsa siihen taloon, jota hän piti kaikkein parhaimpana, ilmaisi hän hurjan halunsa saada tanssia katrillia. Medisiinari murisi kyllä, että musikanteille on maksettava rupla, mutta suostui kuitenkin rupeamaan hänen vastatanssijakseen. Tanssi alkoi.
Parhaimmassa talossa oli samanlaista kuin kaikkein huonoimmassakin. Siellä oli aivan samanlaisia tauluja ja kuvastimia, samanlaisia kampauksia ja pukuja. Tarkastellessaan kalustusta ja pukuja ymmärsi Vasiljev jo, ettei se ollut mauttomuutta, vaan jotakin, jota saattoi nimittää S:n-kadun mauksi, vieläpä tyyliksi ja jota ei tapaa muualla, jotakin kaikessa rumuudessaan kokonaista, säännöllistä, ajan kuluessa kehittynyttä.
Oltuaan kahdeksassa talossa eivät puvut ja niitten väri, pitkät hameenlaahukset, kirjavat nauhat, merimiespuvut eikä sakea, violetti poskimaali ihmetyttäneet häntä enää. Hän ymmärsi, että kaiken tuon piti olla niin, että jos edes yksikin nainen pukeutuisi järkevästi tai jos seinälle ripustettaisiin sievä taulu, niin kärsisi tästä koko kadun yleinen sävy.
— Kuinka yrnmärtämättömästi he myyvät itsensä. — Eivätkö he todellakaan saata käsittää, että pahe lumoaa vain silloin, kun se on kaunista ja peitteleikse, kun se pukeutuu hyveen tavoin? Yksinkertainen musta puku, kalpeat kasvot, surullinen hymy ja hämärä ympäristö vaikuttavat voimakkaammin kuin tämä kömpelö koreus. Kuinka tyhmiä he ovat! Jolleivät he itse ymmärtäisikään tätä, niin pitäisi toki vieraiden opettaa heitä…
Tyttö, yllään turkisreunainen puolalainen puku, lähestyi ja istuutui hänen viereensä.
— Hyvä. tumma herraseni, miksette tanssi? — kysyi tyttö. — Miksi olette noin surullinen?
— Minun on ikävä.
— Tilatkaa pullo Lafittea, niin kyllä ikävä haihtuu.
Vasiljev ei vastannut. Hetken vaiettuaan hän kysyi:
— Mihin aikaan menette levolle?
— Kuudelta aamulla.
— Entä koska nousette?
— Kahden, kolmen tienoissa.
— Mitä teette levolta noustuanne?
— Juomme kahvia… ja seitsemältä syömme päivällistä.
— Mitä teillä on tavallisesti päivälliseksi?
— Lihalientä tai kaalikeittoa, pihviä ja jälkiruoka. Meidän emäntämme pitää tytöistään hyvää huolta. Mutta miksi sitä kysytte?
— No… puhellakseni…
Vasiljev tahtoi kysellä tytöltä useita asioita. Hän tunsi voimakkaasti haluavansa tietää, mistä tyttö oli kotoisin, elävätkö hänen vanhempansa ja tietävätkö he, että hän on täällä, kuinka hän joutui tähän taloon, oliko hänen hauska, oliko hän tyytyväinen vai oliko hänen ikävä, painoivatko synkät ajatukset hänen mieltään ja toivoiko hän joskus vapautuvansa nykyisestä asemastaan…
Mutta Vasiljev ei päässyt selville siitä, miten oli alotettava ja missä muodossa kysymys tehtävä, jottei näyttäisi tunkeilevalta. Hän ajatteli jotensakin kauan ja kysyi:
— Kuinka vanha olette?
— Kahdeksankymmentä vuotta, — sanoi tyttö piloillaan, katsellen suu naurussa temppuja, joita tanssiva taiteilija teki käsillään ja jaloillaan.
Yht'äkkiä tyttö räjähti jostakin syystä nauraa hohottamaan ja sanoi pitkän hävyttömän lauseen niin kovasti, että kaikki kuulivat sen.
Vasiljev joutui hämilleen, ja kun hän ei tiennyt, minkä kasvonilmeen tekisi, hymyili hän väkinäisesti.
Mutta hän oli ainoa, joka hymyili, sillä kaikki muut — hänen toverinsa, musikantit ja naiset — eivät edes katsahtaneet hänen vieressään istuvaan tyttöön, olivat ikäänkuin eivät olisi mitään kuulleetkaan.
— Tilatkaa Lafittea! — toisti tyttö.
Vasiljevia inhotti tytön turkisreunainen puku ja hänen äänensä, ja hän poistui tytön luota. Hänestä oli huoneessa niin tukahuttavan kuuma, ja hänen sydämensä alkoi sykkiä harvaan ja voimakkaasti kuin vasaralla lyöden: yks… kaks… kolme…
— Lähtekäämme pois! — sanoi hän nykäisten taiteilijaa hihasta.
— Odota, minä lopetan ensin!
Taiteilijan ja medisiinarin lopettaessa katrillin katseli Vasiljev musikantteja, jottei hänen tarvitsisi katsella naisia.
Sieväpiirteinen, silmälaseja käyttävä ukko, joka muistutti marsalkka Bazainea, soitti pianoa. Nuori, vaaleapartainen, viimeisen muodin mukaan puettu mies soitti viulua. Tämän nuoren miehen laihahkot kasvot eivät suinkaan näyttäneet tylsämielisiltä, vaan päinvastoin älykkäiltä ja nuorekkailta. Hän oli pukeutunut maukkaasti, soitti tunteellisesti.
Kuinka olivat hän ja tuo miellyttävä, sieväpiirteinen ukko joutuneet tänne? Mikseivät hävenneet istua täällä? Mitä he mahtoivat ajatella noita naisia katsellessaan?
Jos nuo pianoa ja viulua soittavat miehet olisivat olleet rääsyisiä, nälkäisiä, synkkiä, juopuneita ja heidän kasvonsa luisevan laihat ja tylsämieliset, niin silloin Vasiljev olisi ehkä ymmärtänyt, miksi he olivat täällä. Mutta nyt hän ei käsittänyt tätä laisinkaan. Hän muisti lukemansa kertomuksen langenneesta naisesta ja hänen mielestään ei tuolla naisella, jonka hymy oli niin syyllinen, ollut mitään yhteistä nyt näkemänsä kanssa. Hänestä tuntui ikäänkuin ei olisi nähnyt langenneita naisia, vaan aivan toisen, erikoisen maailman, joka oli hänelle outo ja käsittämätön; jos hän olisi aikaisemmin nähnyt teatterin näyttämöllä tämän maailman tai lukenut siitä, niin ei olisi uskonut…
Nainen, jolla oli turkisreunainen puku, alkoi taas nauraa ja lasketteli hävyttömyyksiään. Vasiljevia inhotti, hän punehtui ja poistui huoneesta.
— Odota, me tulemme kohta! — huusi taiteilija hänen jälkeensä.