IV.
— Äsken tanssiessani keskustelin naikkoseni kanssa hänen ensimäisestä seikkailustaan, — kertoi medisiinari, kun he olivat tulleet kadulle. — Hän, seikkailun sankari, oli eräs smolenskilainen konttoristi, jolla oli vaimo ja viisi lasta. Tyttö oli silloin seitsentoistavuotias ja asui kotona vanhempainsa luona, jotka elivät myömällä saippuaa ja kynttilöitä.
— Millä valloitti sankari tytön sydämen? — kysyi Vasiljev.
— Ostamalla tytölle viidelläkymmenellä ruplalla liinavaatteita. Piru ties!…
"Hän on osannut ottaa selvää naikkosensa ensimäisestä seikkailusta" — ajatteli Vasiljev medisiinarista. — Minä en vain osaa… — Hyvät herrat, nyt lähden kotia, — sanoi hän ääneen.
— Minkätähden?
— Sentähden, etten osaa olla täällä. Sitäpaitsi on minun ikävä ja kaikki on vastenmielistä. Mitä hauskaa täällä on? Olisivat edes ihmisiksi, mutta ovat kuin villejä, kuin eläimiä. Minä lähden, jos sallitte.
— No, mutta Grisha, Grigorij, hyvä ystäväni… — valitti taiteilija itkevällä äänellä, kumartuen Vasiljevin puoleen. — Jatkakaamme matkaa ja poiketkaamme vielä yhteen paikkaan, piru heidät sitten periköön… Lähde nyt mukaan, Grigoriants!
Vasiljev saatiin suostumaan ja vietiin ylös pitkin porraskäytävää.
Matot, kullatut käsipuut, ovenvartija, joka avasi oven, ja eteistä koristava ovipeili olivat täälläkin samaa S:n-kadun tyyliä, vaikka jonkunverran täydellisempää, vaikuttavampaa.
— Ei, kyllä minä nyt lähden kotiin! — sanoi Vasiljev, mutta riisui kuitenkin palttoon yltään.
— Mutta hyvä veli… — sanoi taiteilija suudellen häntä kaulalle. — Älähän nyt juoni!… Gri… Gri… ole nyt toverillinen! Yhdessä tulimme, yhdessä lähdemmekin. Oletpas sinä koko nauta, tosiaankin!
— Voinhan minä odottaa teitä kadulla. Minua, Jumalan nimessä, inhottaa niin äärettömästi täälläolo.
— Älä nyt, Grisha!… Inhottaa! Mutta sinun pitää tehdä havaintoja!
Ymmärrätkös? Havaintoja!
— Asioita pitää katsoa objektiivisesti, — huomautti medisiinari vakavasti.
Vasiljev astui saliin ja istuutui.
Salissa oli paljon muita vieraita: kaksi jalkaväen upseeria, eräs vanhanpuoleinen kaljupäinen herrasmies, jolla oli kultasankaiset silmälasit, kaksi viiksetöntä maanmittarioppilasta ja eräs aika humalainen mies, jolla oli näyttelijän kasvot. Kaikki tytöt olivat näitten vieraitten ympärillä eivätkä näyttäneet huomaavan Vasiljevin tuloa. Yksi heistä, joka oli pukeutunut Aidan kuosiin, loi häneen kuitenkin kieron silmäyksen, hymyili ja sanoi haukotellen:
— Tulipa tumma herra vieraaksi…
Vasiljevin sydän sykki lujasti ja hänen kasvojaan kuumotti. Hän häpesi vieraitten tähden täälläoloaan, inhosi ja oli kiusaantunut. Häntä painosti ajatus, että hän, säädyllinen mies ja ihmisystävä — sellaisena hän oli tähän saakka pitänyt itseään — vihasi näitä naisia eikä tuntenut mitään muuta kuin inhoa heitä kohtaan. Hän ei säälinyt näitä naisia, ei musikantteja eikä palvelusväkeä.
"Tämä johtuu siitä, etten koeta ymmärtää heitä, — ajatteli hän. — He ovat kaikki enemmän eläinten kuin ihmisten kaltaisia, mutta ovathan he kuitenkin ihmisiä, sillä heillä on sielu. Pitää oppia tuntemaan heitä ja tuomita sitten vasta…"
— Grisha, älä lähde pois, odota meitä! — huusi taiteilija ja katosi jonnekin.
Pian katosi medisiinarikin.
"Niin, pitää koettaa ymmärtää heitä, sillä tämä ei käy enää päinsä…" — ajatteli Vasiljev edelleen.
Ja hän alkoi innokkaasti katsoa jokaista naista kasvoihin ja etsiä syyllistä hymyä. Mutta joko oli hän huono ihmistuntija tai ei yksikään näistä naisista pitänyt itseään syyllisenä, sillä kaikkien kasvoilla oli tylsä jokapäiväisyyden, ikävän ja tyytyväisyyden ilme. Typeriä katseita, typeriä hymyjä, karkeita ääniä, röyhkeitä liikkeitä — siinä kaikki.
Luultavasti oli kullakin heistä ollut seikkailunsa konttoristinsa kanssa ja oli kukin saanut viidenkymmenen ruplan arvosta liinavaatteita, mutta nyt näytti heidän ainoana huvituksenaan olevan kahvi, kolme ruokalajia käsittävä päivällinen, viini, katrillit, kahteen saakka nukkuminen…
Kun hän ei löytänyt ainoatakaan syyllistä hymyä, alkoi hän etsiä älykkäitä kasvoja. Hänen huomionsa kiintyi kalpeihin, hieman uneliaihin, väsyneihin kasvoihin… Tyttö ei ollut enää nuori; oli muuten tummanverinen ja yllään kimalteleva puku; hän istui nojatuolissa ja tuijotti ajatuksiinsa vaipuneena permantoon.
Vasiljev asteli nurkasta nurkkaan ja istuutui sitten ikäänkuin sattumalta hänen viereensä.
"Pitää alkaa jostakin jokapäiväisestä asiasta ja siirtyä sitten vähitellen vakavampaan…" — ajatteli Vasiljev. — Kuinka kaunis puku teillä on! — sanoi hän koskettaen kultaisia hetuleita tytön liivin liepeessä.
— Niin on, — vastasi tyttö veltosti.
— Mistä kuvernementistä olette kotoisin?
— Minäkö? Kaukaa olen… Tshernigovin kuvernementistä.
— Kaunis kuvernementti. Siellä on ihanaa!
— Ihanaa on siellä, missä emme ole.
"Vahinko, etten osaa kuvata luontoa", — ajatteli Vasiljev. —
"Kuvaamalla Tshernigovin luontoa voisi saada hänet kai liikutetuksi.
Tietenkin hän rakastaa syntymäseutuaan."
— Onko teidän täällä ikävä? — kysyi Vasiljev.
— Ikävä… tietysti.
— Miksette lähde täältä, jos teillä kerran on ikävä?
— Minne minä menisin? Kerjäämäänkö vai?
— Onhan helpompi kerjätä kuin elää täällä.
— Mistä te sen tiedätte? Oletteko kerjännyt?
— Olen kyllä, kun ei ollut varoja opintojen jatkamiseen. Mutta vaikka en olisi kerjännytkään, on asia itsestään selvä. Kerjäläinen on joka tapauksessa vapaa ihminen, mutta te olette orja.
Tyttö oikaisihe ja katsoi unisin silmin lakeijaa, joka kantoi tarjottimella laseja ja soodavettä.
— Tilatkaa portteria, — sanoi hän ja haukotteli jälleen.
"Portteria… — ajatteli Vasiljev. — Mitä sanoisit, jos veljesi tai äitisi astuisi nyt sisään? Ja mitä mahtaisivat he sanoa? Silloinpa saisit portteria, luulen…"
Yht'äkkiä alkoi kuulua itkua. Viereisestä huoneesta, jonne lakeija oli vienyt soodaveden, tuli vinhaa vauhtia vaalea mies, jonka kasvot punottivat ja silmät leimusivat vihasta. Hänen takanaan näkyi suurikasvuinen, lihava emäntä, joka huusi kimakalla äänellä:
— Kukaan ei ole antanut teille lupaa lyödä tyttöjä! Meillä käy parempiakin vieraita, jotka eivät tappele! Puoskari!
Nousi melu. Vasiljev säikähti ja kalpeni. Viereisestä huoneesta kuului äänekästä itkua, loukkaantuneen itkua. Nyt hän ymmärsi, että siellä todellakin asui ihmisiä, oikeita ihmisiä, jotka muiden lailla loukkaantuvat, kärsivät, itkevät, pyytävät apua…
Viha ja inho väistyivät ja hänessä heräsi sääli loukattua kohtaan ja kiukun vimma loukkaajaa kohtaan. Vasiljev riensi huoneeseen, josta itkua kuului; läpi pullojen, jotka törröttivät marmoripöydällä, hän näki kärsivät, kyynelten kostuttamat kasvot, ojensi kätensä niitä kohti, astui lähemmäksi pöytää, mutta peräytyi yht'äkkiä kauhistuneena. Itkevä nainen oli juovuksissa.
Pyrkiessään takaisin läpi meluavan joukon, joka oli muodostunut sen vaalean miehen ympärille, menetti Vasiljev mielenmalttinsa, tuli araksi kuin pieni poika, ja hänestä tuntui siltä kuin tässä oudossa, hänelle käsittämättömässä maailmassa olisi tahdottu häntä vainota, lyödä, loukata ilettävin sanoin…
Hän sieppasi päällystakkinsa vaatenaulakosta ja syöksyi suin päin portaita alas.