VI.
Sydäntalvella näytti siltä kuin Dimov olisi epäillyt, että häntä petetään. Hän ei voinut enää katsoa vaimoaan suoraan silmiin, ikäänkuin hänen omatuntonsa ei olisi ollut puhdas, ei hymyillyt enää iloisesti ollessaan vaimonsa seurassa ja jottei hänen olisi tarvinnut olla kahden kesken tämän kanssa, toi hän mukanaan erään Korosteljov nimisen toverinsa, joka oli pieni, lyhyttukkainen, kurttukasvoinen, ja joka Olga Ivanovnan kanssa puhuessa napitti neuvottomana takkiaan auki ja kiinni ja alkoi sitten oikealla kädellä nykiä vasenta viistään.
Päivällispöydässä puhuivat molemmat tohtorit siitä, että jos sydänkalvo on korkealla, toimii sydän epätasaisesti, että hermotaudit ovat viime aikoina tulleet hyvin tavallisiksi tai että Dimov eilen, avattuaan ruumiin, jossa oli "vaikean verenvähyyden" diagnoosi, löysi syövän vatsarauhasista. Ja näytti siltä kuin he olisivat keskustelleet lääketieteellisistä asioista vain siksi, että Olga Ivanovna saisi vaieta, s.o. olla valehtelematta.
Päivällisen jälkeen Korosteljov istuutui pianon ääreen, mutta Dimov huoahti ja virkkoi hänelle:
— Oh, veliseni, soita nyt jotakin surullista.
Korosteljov kohotti olkapäitään, levitti sormensa, löi pari sointua ja alkoi tenoriäänellään laulaa:
— "Näytä maja Venäjällä, miss' ei talonpoika kärsi"…
Dimov huoahti vielä, laski päänsä käsien varaan ja vaipui ajatuksiinsa.
Viime aikoina käyttäytyi Olga Ivanovna kovin varomattomasti. Hän heräsi joka aamu mitä huonoimmalla tuulella ja ajatteli, että hän ei rakasta enää Rjabovskia ja että kaikki on lopussa Jumalan kiitos. Mutta juotuaan kahvinsa hän tuli ajatelleeksi, että Rjabovski oli vienyt häneltä aviomiehen ja että hänellä ei nyt ollut miestä eikä Rjabovskia. Sitten hän muisti tuttavansa puhuneen, että Rjabovski valmisti näyttelyyn jotakin suurenmoista, osaksi maisemaa, osaksi laatumaalausta Polenovin tyyliin. Kaikki, jotka kävivät hänen työhuoneessaan, innostuivat. "Tämän — niin ajatteli Olga Ivanovna — on hän luonut minun vaikutukseni alaisena ja yleensä on hän minun vaikutuksestani alkanut kohota. Vaikutukseni on niin hyödyllinen ja olennainen, että jos hänet jätän, niin hänen lahjansa saattavat mennä hukkaan."
Ja Olga Ivanovna muisti myös, kuinka Rjabovski eräänä päivänä oli tullut hänen luokseen yllään harmaa takki ja uusi kaulaliina ja kysynyt väsyneesti: "Olenko kaunis?" Ja hän oli todellakin kaunis, tuo pitkäkutrinen, sinisilmäinen mies, sangen kaunis — tai ehkä vain näytti siltä — ja oli hyvällä tuulella.
Muisteltuaan ja kuviteltuaan kaikenlaista, Olga Ivanovna pukeutui ja ajoi innostuneena Rjabovskin luo. Tämä oli hauskalla tuulella ja ihastunut todella erinomaiseen tauluunsa, hyppi, hassutteli ja vastaili leikkiä laskien toisen vakaviin kysymyksiin. Olga Ivanovna oli mustasukkainen Rjabovskin taululle ja vihasi sitä, mutta seisoi kohteliaisuudesta taulun edessä noin viisi minuttia ja huokaili, kuten huokaillaan pyhäköissä, ja sanoi:
— Sinä et ole vielä koskaan maalannut tuollaista. Tiedätkö, että on oikein kauheata katsella sitä!
Sitten Olga Ivanovna alkoi rukoilla, että Rjabovski rakastaisi häntä, säälisi häntä, poloista, onnetonta, eikä heittäisi. Hän itki, suuteli Rjabovskin käsiä, vaati, että Rjabovski sanoisi rakastavansa häntä ja todisti, että ilman hänen terveellistä vaikutustaan taiteilija eksyisi oikealta tieltä ja joutuisi hukkaan.
Pilattuaan Rjabovskin hyvän mielialan ja tuntien itsensä nöyryytetyksi Olga Ivanovna lähti ompelijattarensa tai jonkun tutun näyttelijättären luo hankkimaan pilettejä.
Mutta silloin, kun ei tavannut Rjabovskia tämän työhuoneessa, hän jätti kirjeen, jossa vannoi myrkyttävänsä itsensä, jollei Rjabovski tulisi tänään häntä tervehtimään. Taiteilija pelkäsi uhkausta, tuli ja jäi päivälliselle. Ujostelematta Dimovin läsnäoloa hän jutteli Olga Ivanovnalle hävyttömyyksiä, joihin tämä vastasi samalla tapaa. Molemmat tunsivat olevansa sidotut toisiinsa, olevansa hirmuvaltiaita ja vihollisia; toinen loukkasi toista eikä kumpikaan huomannut sopimatonta käytöstään eikä sitä, että Korosteljovkin ymmärsi kaikki. Heti päivällisen jälkeen Rjabovski hyvästeli lähteäkseen kiireimmän kautta pois.
— Minne te lähdette? — kysyi Olga Ivanovna häneltä eteisessä katsoen vihaisesti häneen.
Rjabovski mainitsi silmäänsä räpäyttämättä jonkun naisen, yhteisen tuttavan, ja saattoi huomata, että taiteilija pilkkasi hänen mustasukkaisuuttaan ja tahtoi kiusata häntä.
Olga Ivanovna meni makuuhuoneeseen ja heittäytyi vuoteelle; mustasukkaisuudesta, harmista, nöyryytyksestä ja häpeästä hän puri patjaa ja alkoi itkeä ääneen. Dimov jätti hetkeksi Korosteljovin vierashuoneeseen, tuli Olga Ivanovnan luo ja sanoi hämillään hiljaa:
— Älä itke noin ääneen, hyvä ystäväni… Ja miksi itkeä? Asiasta on vaiettava… Ei saa antaa edes vihiä… Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut.
Olga Ivanovna ei tiennyt, miten rauhoittaa ääretöntä mustasukkaisuuttaan, joka oikein poltti ohimoita, mutta luuli asian vielä olevan autettavissa, peseytyi, hieroi ihojauhoa itkettyneille kasvoilleen ja riensi tuon tutun naisen luo. Kun ei löytänyt Rjabovskia sieltä, ajoi hän toisen luo, sitten kolmannen… Ensin häntä hävetti ajaa näin paikasta toiseen, mutta sitten hän tottui, ja sattuipa niinkin, että hän yhtenä ainoana iltana ajoi kaikkien tuttujen naisten luo Rjabovskia etsien. Kaikki nuo naiset ymmärsivät, mistä oli kysymys.
Kerran sanoi Olga Ivanovna Rjabovskille miehestään:
— Se mies sortaa minua jalomielisyydellään!
Tämä lause oli niin Olga Ivanovnan mieleen, että ollessaan taiteilijoiden parissa, jotka tiesivät hänen seikkailunsa Rjabovskin kanssa, hän joka kerta sanoi miehestään tehden kädellään energisen liikkeen:
— Se mies sortaa minua jalomielisyydellään!
Elintapa oli sama kuin edellisenä vuonnakin. Keskiviikkoiltaisin tuli vieraita. Näyttelijä lausui, taiteilijat piirustelivat, sellonsoittaja soitti, laulaja lauloi, ja aivan niinkuin ennenkin avautui ruokahuoneen ovi puoli kahdeltatoista ja Dimov astui esiin, hymyili ja sanoi:
— Olisi vähän illallista, hyvä herrasväki.
Entiseen tapaan Olga Ivanovna etsi kuuluisia henkilöitä, löysi, mutta ei tyytynyt, vaan etsi uusia. Entiseen tapaansa hän palasi joka päivä myöhään yöllä kotiin, mutta Dimov ei nukkunut nyt, kuten edellisenä vuonna, vaan istui työskennellen huoneessaan. Meni levolle kolmelta ja nousi kahdeksan aikaan.
Kerran iltasella, kun Olga Ivanovna teatteriin valmistautuen seisoi kuvastimen edessä, astui Dimov makuuhuoneeseen yllään hännystakki ja valkoinen kaulaliina. Hän hymyili hellästi ja katsoi iloisesti vaimoaan suoraan silmiin, kuten joskus ennenkin. Hänen kasvonsa loistivat.
— Tulen juuri väitöskirjaani puolustamasta, — sanoi Dimov, istuutui ja silitti polviaan.
— Puolustitko voitokkaasti? — kysyi Olga Ivanovna.
— Tietysti! — nauroi hän ja kurottautui nähdäkseen kuvastimesta vaimonsa kasvot, sillä tämä seisoi yhä selin häneen ja järjesti tukkaansa. — Tietysti! — toisti hän. — Tiedätkö, on varsin mahdollista, että minut nimitetään yleisen patologian yksityisdosentiksi. Siltä ainakin näyttää.
Dimovin autuaista, loistavista kasvoista saattoi nähdä, että hän olisi antanut Olga Ivanovnalle anteeksi kaikki, sekä entisyyden että tulevaisuuden ja unohtanut kaikki, jos vaimo nyt olisi jakanut ilon ja riemun hänen kanssaan. Mutta Olga Ivanovna ei ymmärtänyt, mitä yksityisdosenttuuri ja yleinen patologia merkitsivät, ja sitä paitsi hän pelkäsi myöhästyvänsä teatterista eikä vastannut mitään.
Dimov viipyi vielä hetken aikaa, hymyili ja poistui.