VII.
Oli mitä levottomin päivä.
Dimovilla oli kova päänsärky; hän ei juonut aamulla teetään, ei mennyt sairaalaan, vaan makasi koko ajan työhuoneensa turkkilaisella sohvalla.
Olga Ivanovna lähti tapansa mukaan yhden tienoissa Rjabovskin luo näyttääkseen tälle uuden harjoitelmansa "nature morte" ja kysyäkseen, miksei hän käynyt eilen tervehtimässä. Harjoitelma oli Olga Ivanovnankin mielestä mitätön, mutta hän oli tehnyt sen vain siksi, että olisi saanut aiheen käydä taiteilijan luona.
Hän astui Rjabovskin huoneustoon ovikelloa soittamatta, ja kun hän eteisessä riisui kalosseja, kuuli hän hiljaista juoksua ja hameiden kahinaa työhuoneesta, mutta rientäessään sisään hän näki vaan vilahdukselta ruskean hameen liepeen katoavan suuren taulun taa, joka oli jalustoineen peitetty mustalla vaatteella aina permantoon saakka. Epäilemättä piiloutui joku nainen sinne. Kuinka usein olikaan Olga Ivanovna itse ollut tuon taulun takana piilossa!
Rjabovski, joka näytti olevan hyvin hämillään, ojensi molemmat kätensä tulijaa kohti, ikäänkuin olisi ihmetellyt tämän tuloa ja sanoi väkinäisesti hymyillen:
— Aa! Hauska tavata! No mitä uutta tiedätte kertoa?
Olga Ivanovnan silmät kyyneltyivät. Häntä hävetti, harmitti, eikä hän olisi kokonaisesta miljoonasta tahtonut puhua sivullisen naisen, kilpailijan ja valehtelijan kuullen, joka seisoi nyt taulun takana ja irvisteli luultavasti vahingoniloisesti.
— Toin teille erään harjoitelman, — sanoi hän arasti hennolla äänellä ja vapisevin huulin. — Nature morte.
— Kas vaan! Väriharjoitelma!… Taiteilija otti harjoitelman ja katseli sitä mennen koneellisesti toiseen huoneeseen.
Olga Ivanovna seurasi häntä nöyrästi.
— Nature morte… première sorte, — jupisi taiteilija keksien loppusointuja, — escorte, fort, porte…
Työhuoneesta kuului hätäisiä askelia ja hameen kahinaa. Se oli hän, joka meni. Olga Ivanovna olisi tahtonut huutaa lujasti, iskeä taiteilijaa päähän jollakin raskaalla aseella ja mennä matkoihinsa, mutta hän ei nähnyt kyynelten läpi mitään, oli aivan ymmällään häpeästä eikä tuntenut enää olevansa Olga Ivanovna eikä taiteilijatar, vaan pieni matelevainen…
— Minua väsyttää… — virkkoi taiteilija katsellen uupuneesti harjoitelmaa ja ravistaen päätään karkottaakseen uneliaisuuttaan. — Onhan tämä näköjään hauska, mutta tänään harjoitelma, viime vuonna harjoitelma, kuukauden kuluttua harjoitelma… Eikö sellainen ala ikävystyttää? Minä teidän sijassanne heittäisin kuvaamataiteet ja alkaisin harrastaa soittoa tai jotakin muuta… Ettehän te mikään taiteilijatar ole, vaan soittajatar… Mutta, tiedättekös, minä olen kovin väsynyt. Käsken heti tuomaan teetä…
Hän poistui, ja Olga Ivanovna kuuli hänen puhuvan palvelijalleen. Jotta ei olisi tarvinnut hyvästellä eikä selittää ja etenkin välttääkseen itkua, riensi Olga Ivanovna eteiseen ennenkuin Rjabovski palasi, pani kalossit jalkaansa ja kiiruhti kadulle. Siellä oli hänen helpompi hengittää ja hän tunsi olevansa vapaa sekä Rjabovskista että maalaustaiteessa, samoinkuin siitä raskaasta häpeästä, joka oli niin kovasti häntä taiteilijan luona kiduttanut. Kaikki oli lopussa!
Hän ajoi ompelijattaren luo, sitten kuuluisan Barnayn luo, joka oli edellisenä päivänä saapunut kaupunkiin, sitten musiikkikauppaan, ja koko ajan hän ajatteli sitä, että kirjoittaisi Rjabovskille kylmän, julman, itsetietoisen kirjeen ja matkustaisi keväällä tai kesällä Dimovin kanssa Krimin niemelle vapautuakseen siellä täydellisesti entisyydestä ja alkaakseen uuden elämän.
Palattuaan myöhään illalla kotiin, hän istuutui pukuaan muuttamatta vierashuoneen pöydän ääreen kirjoittamaan kirjettä.
Rjabovski oli sanonut hänelle, ettei hän ollut mikään taiteilijatar, mutta nyt kirjoitti Olga Ivanovna kostaakseen, että Rjabovski joka vuosi maalasi yhtä ja samaa ja puhui joka päivä samoja asioita eikä jaksanut enää kohota. Tahtoipa hän vielä kirjoittaa, että Rjabovski sai suuresti kiittää hänen hyvää vaikutustaan, ja jos taiteilija sattuikin vast'edes epäonnistumaan, johtui tämä siitä, että tuota hyvää vaikutusta ovat lamauttaneet useat epäilyttävät, sentapaiset henkilöt kuin se, joka tänään piiloutui taulun taa.
— Olga! — huusi Dimov työhuoneestaan ovea avaamatta.
— Mitä tahdot?
— Älä astu sisään… pysähdy ovelle… Näetkös, toissapäivänä sairastuin tartunnan kautta kurkkumätään ja olen nyt hyvin huonoissa voimissa. Lähetä heti Korosteljovia noutamaan.
Olga Ivanovna puhutteli miestään, kuten kaikkia tuttuja miehiä, sukunimellä; miehensä ristimänimi Osip ei miellyttänyt häntä, se kun mahdollisesti johti mieleen Osipin Gogolin "Revisorissa".
Mutta nyt hän huudahti:
— Osip, eihän se ole totta?
— Lähetä pian, olen sairas… — vastasi Dimov oven takaa, ja Olga kuuli, kuinka hän astui sohvan luo ja laskeutui sille lepäämään. — Lähetä pian! — sopersi kolea ääni.
"Mitä tämä on? — ajatteli Olga Ivanovna kauhusta kangistuen. —
Sehän on vaarallista!"
Ja hän otti kynttilän, meni makuuhuoneeseensa ja alkoi harkita, mitä tehdä. Sattumalta hän tuli katsoneeksi peilistä kuvaansa, joka näytti kauhealta, inhottavalta: kasvot kalpeat, säikähtyneet, olkapäät pystyssä, keltainen etumus sopimaton, hameessa kummallisia juovia… Ja yht'äkkiä hän alkoi sanomattomasti sääliä Dimovia, tämän rajatonta rakkautta, nuorta elämää ja vieläpä tuota hyljättyä vuodetta, jossa hänen miehensä ei ollut enää pitkään aikaan nukkunut. Olga Ivanovna muisteli miehensä hellää, sydämellistä hymyä, alkoi itkeä, katkerasti ja kirjoitti Korosteljoville nöyrän kirjeen. Silloin oli kahden aika yöllä.