IX.
Seuraavana aamuna aikaiseen kuulin kaksien vaunujen pysähtyvän oven eteen. Mielessäni välähti arvelu ja kiiruhdin ikkunan luo. Näin vaunut ja tavarakärryt, joihin kantajat paraikaa latoivat matka-arkkuja.
Kun he olivat lopettaneet työnsä, astui eräs herra ja eräs nainen isännän ja viinurin seuraamina ulos. Tunsin kohta miss Yves'in.
Jäin hämmästyneenä ikkunaani ja katselin kaikkea tuota aivan kuin se olisi tavallinen lähtö, ikäänkuin se ei ollenkaan kuuluisi minuun. En kuitenkaan luule, että olisin voinut liikahtaa tai puhua. Miss Yves auttoi setänsä vaunuihin, kääri hänet hyvin vaippoihin ja peitteisiin ja katosi hetkeksi kastanjien väliin. Kun hän jälleen palasi, katsahti hän ikkunoihin ja istuutui sitten setänsä viereen. Kaikki tervehtivät ja vaunut vierivät pois.
Sanotaan, että onnessa on iloista muistella kurjuutta; mutta onnellisimpinakin hetkinä on minusta ollut tuskallista ajatella tätä. Ajatukseni palaavat siihen vieläkin. Äkkiä värähtää rinnassani, sitä ahdistaa lyijyinen paino, ja minä sanon itselleni: "Ei, ei!" Mutta ei ainoastaan minun ääneni puhu näin, ehkäpä en silloin sitä kuuntelisikaan; siellä kaikuu lemmittynikin ääni. Minusta tuntuu, että tuo suloinen ääni itkee. Minä tiedän, rakas, kuinka pahoillasi olet siitä mitä minä kärsin vastarintasi tähden, rakastaen sinua ja kuulen sinun nytkin sanovan ei, ei, niin kuin silloin kun syleilit minua tuskissasi. Siitä hetkestä en kerro.
Hän oli jättänyt kirjeen minulle. Jos vaeltaisin eksyneenä yön syvimmässä pimeydessä ja näkisin auringon yht'äkkiä kohoavan näköpiiristä, tekisi se minuun jokseenkin saman vaikutuksen kuin tutut kirjaimet tällä hetkellä. Minun ei tarvinne mainita kuinka sydämeni löi, ja kuinka vapisevat käteni eivät voineet avata kirjekuorta.
Violet kirjoitti: "Ette ole totellut minua, olette tuottanut minulle suurta tuskaa. Nyt tiedän, että se eli turhaa, ja että minun täytyy tehdä teille pahaa, vaikka Jumala tietää, etten tahtoisi loukata yhtäkään elävää olentoa, ja siinä suhteessa en eroita niitä, jotka toivovat minulle pahaa, sellaisista, jotka toivovat hyvää minulle. Kun te luette nämä rivit, olen jo kaukana.
"Jos rakastatte minua, älkää seuratko minua. Te kadottaisitte ystävyyteni ja kunnioitukseni: Oi, en tiedä kuinka selvittäisin teille vakaan tahtoni tässä suhteessa! Kuvittelen, että olisimme yhä yhdessä ja pyytäisin teiltä sanaanne: kun pyytäisin sitä hellyys äänessä, kyyneleet silmissä, voisitteko vastata kieltävästi? Ette! Minusta on kuin puristaisin kättänne, teidän vastatessanne: Kyllä! Minä lupaan sen!
"Sanotte, ett'en tunne tarinaanne, en untanne, enkä kohtaloa! Entä te? Tunnetteko te minun tarinani, minun kohtaloni? Te sanotte saattavanne minut uskomaan ihanteeseen. Uskonhan siihen, mutta tässä maailmassa sitä ei ole, se on toisaalla, ja on kauhea erehdys etsiä sitä täältä. Te kuvittelette, että olen ihanteenne, ja että olisitte onnellinen minun kanssani. Minä olen täydellisesti vakuutettu siitä, että te petätte itseänne! Te olette nähnyt unta, sen kyllä uskon; ja te uneksitte vieläkin. Oletteko edes nähnyt minut kunnollisesti? Tiedän ett'ei se nyt jäähdyttäisi tunteitanne, mutta sanokaapa: oletteko huomannut ruumiin vikaani? Te olette runoilija ja vastaatte, että te pidätte minusta sen vuoksi vielä enemmän. Mutta olisikohan se aina niin? Muuten en taistele sydäntäni vastaan oman heikkouteni, enkä pääasiallisesti teidänkään tähtenne.
"Te olette runoilija! Kuinka olisitte muuten voinut rakastua minuun niin lyhyessä ajassa? Minä tunnen teidät paljon kauemmin. Ehkä on minun ääneni teille, niinkun teidän runoutenne minulle, kuin musiikkia, joka synnyttää tosi iloa tai tosi kaihoa ja on kuitenkin epäilemättä vailla tarkoitusta; kun se vaikenee, vaikenevat nuo mitättömät tunteet myöskin.
"Rakkauden ylevä legenda ei ole meitä varten. Jos se kykenee lohduttamaan, niin lohduttakoon se teitä. Se ei ole myöskään mitään muuta ihmisparia varten — olkoonpa vaikka haihtuvaksi hetkeksikin, jota jälkeen päin täytyy katua. Rakkaus, olento, jolle sanotaan: 'Minä olen sinä' on salaperäisessä talossa, sitä ei näe, eikä ole koskaan näkynyt. Ihmiset voivat sanoa toisilleen: 'Minä olen sinä', vain kylmin ja katkerin mielin. Se merkitsee: Olen heikko ja tietämätön, rakastan, erehdyn ja kärsin kuin sinä.
"Pyysitte minua jättämään Leopardi-niteen teille muistoksi; löydätte sen lukusalista. Minun muistoni näistä päivistä, paitsi runoanne, on oleva se, ettei minulla enää ole tuota kirjaa, enkä sitä enää lue, koska te sitä toivoitte. Minä tunnen tosiaan syvää myötätuntoa Leopardin surumielisyyttä kohtaan, koska se on samanhenkinen kuin minun, en sen vuoksi, että sillä on sama sisällys. Olen uskovaisempi kuin hän, siihen nähden, mitä meidän maailmamme ulkopuolella on, ja uskottomampi kuin hän, siihen nähden, mikä minussa itsessäni on inhimillistä.
"Kirjoittakaa, taistelkaa sen puolesta, mikä teidän mielestänne on totta ja oikeaa. Ääni, jota te rakastitte, ei kuulu niihin maisiin iloihin, joiden tähden saa rukoillen ja paastoten tehdä katumusta erämaassa, ennen kuin voi koputtaa salaperäiselle ovelle. Toivon, että tapaatte ääneni Rakkauden asunnossa.
Violet Yves."
Vietin koko päivän Pian d'Oranon kukkuloilla kuunnellen tuulta kuin hullu ja katsellen pilviä. En mennyt pöytään, sillä vastoin tahtoanikin nousivat kyyneleet joka hetki silmiini. Päätin koettaa hankkia hotellissa miss Yves'istä kaikki tiedot, mitkä vain olivat saatavissa ja sitten matkustaa pois. En kuitenkaan seuratakseni häntä; tunsin, ett'en saanut tehdä sitä!
Kun illalla lähestyin paikkaa, missä ensi kerran olin kuullut hänen äänensä, tunsin tutun ruusuntuoksun. Tahdoin vetäytyä takaisin, sillä tuon onnellisen hetken ja yhteisten kävelyretkiemme muisto valtasi minut kokonaan. Rouva B. huomasi minut kuitenkin, ja kysyi vilkkaalla tavallaan, miksi minä vältin häntä.
Sitten puhui hän Violetista. Onneksi oli jokseenkin pimeä, niin ettei hän saattanut nähdä kasvojani. Hän kiitti miss Yvestä suuresti ja nauroi minulle, kun olin luullut, että hän oli naimisissa. Sormus oli kuin vihkimäsormus vaikk'ei niin sileä. Hän oli vain kihloissa, eikä näyttänyt olevan rakastunut sulhaseensa. Hänen isänsä oli ollut englantilainen, äitinsä italialainen ja hän itse oli Roomassa syntynyt. Hän oli kadottanut vanhempansa jo lapsena ja eli isänsä veljien luona, jotka liikeasioiden vuoksi olivat asettuneet asumaan Nürnbergiin, Bayeriin.
Setä, jonka seurassa miss Yves oli ollut täällä, oli vanhin ja matkusteli terveytensä vuoksi. He aikoivat viettää lopun kesästä ja syksyn järvien luona ja talven Roomassa tai Napolissa. Häät vietettäisiin vasta vuoden kuluttua, syistä joita rouva B. ei tiennyt, ja sulhasen vierailua odotettiin elokuun puolivälissä. Pienen ruumiillisen vikansa oli hän saanut jo lapsena, ankaran sairauden jälkeen.
Tätä enempää ei rouva B. tiennyt kertoa minulle; ei edes sulhasen nimeä eikä sitä, oliko miss Yves'illä tunteita jotain muuta kohtaan. Minusta oli paljon jo se, että tiesin missä hän asui, vaikka "pikku kaupunki" ei minusta sopinutkaan Nürnbergiin. Mutta etenkin oli minusta paljon se, että tiesin hänen olevan vapaana vielä vuoden.
Vielä samana iltana kirjoitin alussa mainitulle naiselle Geneveen, että hänen varoituksensa olivat viisaita ja oikeita, pyytäen häntä suomaan minulle anteeksi sen, että olin antanut aihetta niihin; että suuren muutoksen tähden, mikä minussa oli tapahtunut en tulisikaan Geneveen, ett'ei minulla ole mitään ansiota tämän muutoksen tapahtumiseen nähden, vaan uskoin sen tuottavan meille molemmille rauhaa ja onnea. Lisäsin vielä, että aijoin lähteä pois Lanzosta, vaikka en vielä tiennyt minne, ja ett'en sen vuoksi voinut antaa mitään osotetta.
Seuraavana aamuna menin S. Nazaroon jättämään hyvästit kohisevalle vedelle, niitylle ja lombardilaiselle kirkolle, jonka hän oli piirustanut; menin myöskin tervehtimään vanhaa kastanjaa, jonka juurella olimme istuneet. Viimeksi sanoin jäähyväiset kalliolleni ja matkustin pois. Muistan, että matkalla; aina pidin Leopardi-nidettä käsissäni, ja kun minä sen kerran avasin, luin seuraavat säkeet:
Jo haihtui viime toive. Nyt lepäät ainiaan uupunut sydän.
Suutelin kirjaa. Minusta tuntui kuin yhdistäisi runoilijan ääretön lohduttomuus meidän sielumme. Kuitenkin puhui kirjasta nouseva hieno tuoksu hänen ylevästä jaloudestaan ja syvästä surumielisyydestään kuin suloinen kukkaiskieli, jota en ymmärtänyt, mutta joka lohdutti.