X.
Olin todella aikonut matkustaa, mutta luovuin siitä kohta. Vetäydyin maalle. Veljeni ja kälyni olivat kylpemässä, ja meillä ei ole naapureita, kuten tiedätte. Olin siis aivan yksin siellä toivoni mukaan.
Samana iltana kun saavuin sinne kirjoitin Violetille. Kun aloin kirjoittaa, en vielä oikein tiennyt mihin osottaisin kirjeeni, enkä oliko viisasta kirjoittaa niin pian. Mutta tähdet ja sisäinen ääni sanoivat minulle: "Kirjoita! kirjoita!" Tuskin olin tarttunut kynään, kun aloin epäillä ja harkitsin asiaa vielä kerran. Lopuksi myötä ja vastaan sekaantuivat toisiinsa niin, että kynä, tuskin saattoi seurata ajatuksen rientoa. Kerroin hänelle epäilystäni, pelostani, tähdistä, jotka samalla hetkellä näkivät hänet ja minut, ja mahtavasta, sisäisestä äänestä. Sanoin hänelle, että olin kieltäytynyt seuraamasta häntä, siinä vakavassa uskossa, että Jumala kerran veisi meidät yhteen. Nyt tunnustan sen, että uskoni sai taistella pelottavia viettelyksiä vastaan! Koetin selittää hänelle, minkä matkan rakkauteni oli kulkenut erostamme saakka, kuinka se himmensi kaikki muut tunteet, paitsi tunnetta jumaluudesta, johon se sekaantui. Sillä olihan hän, Violet, Jumalan sana, jonka hän yön varjossa oli kuiskannut minulle. Lopuksi sanoin hänelle, että koska minun nykyisyyteni ja tulevaisuuteni kuuluivat hänelle, täytyisi menneisyydenkin olla hänen, ja että tahdoin kertoa hänelle kaikki.
Sen tein useissa kirjeissä. Kirjoitin hänelle joka päivä ja nykyhetken vaikutelmat sekaantuivat kertomukseen menneisyydestä. Kerran viikossa lähetin kirjoittamani hänelle suoraan Nürnbergiin. En tuntenut kaupunkia, mutta minulla oli Münchenissä tuttavia, joita olin pyytänyt tiedustelemaan, asuiko siellä kolme Yves-veljestä, jotka harjoittivat teollisuutta. Täten sain tietää, että he asuivat siellä, enkä epäillyt, että kirjeeni saapuisivat miss Yves'ille tätä tietä.
Tavallisesti kirjoitin myöhään illalla. Millä sanomattomalla ikävällä, millä kiihkolla avasinkaan sydämeni hänelle. Mikä riemu olikaan tunnustaa hänelle vanhoja vikoja, entisiä erehdyksiä, joista ennen olin tuskin uskaltanut puhua itsellenikään. Omantuntoni katkeramieliset vieraat nousivat toinen toisensa jälkeen ja lähtivät pois. Joku niistä nukkui vielä unhotettuna sieluni syvyydessä. Nyt sekin heräsi äkkiä sieluni uuden hehkun polttamana, nousi ylös ja kolkutti. Tuskan leimahdus, myrskyinen taistelu seurasi, puhdistava liekki lehahti: se oli kirjoitettu, poissa minusta ikuisesti. Mikä virkistys! Kerroin hänelle ne pienet hyvät työtkin, joita mielestäni olin tehnyt. Kerroin niistä iloiten kuin poika, joka tunnustettuaan suuren laiminlyönnin kiiruhtaa innoissaan kertomaan pienet ansionsakin toivosta hymyillen. Ja kun olin lopettanut kirjeeni, naurahdin kai niin kuin se, joka oli ollut sairaana ja tunsi parantumisen lähenevän, ja minun silmäni kostuivat. Ristin käteni ja sanoin: Hän uskoo! hän uskoo!
Ulkonaisen elämäni voi kertoa parilla sanalla, mutta sisäinen elämäni oli kuin monivaiheinen draama, joka täytti monta kirjettä. Miss Yves ei vastannut, enkä minä vaatinutkaan vastausta. Tahdoin valmistaa tulevaa hetkeä, sillä vaikk'en vielä tiennytkään, missä ja milloin se tapahtuisi, yrittäisin varmasti jonakin päivänä viimeistä ja pyytäisin häntä omakseni omalla äänelläni.
Silloin kun olin kertonut hänelle kaikki elämästäni aina siihen saakka kun kohtasin hänet, tuntui kirjoittaminen minusta vielä iloisemmalta. Hänen kuvansa ei voinut kuvastua menneisyyteni sameihin laineisiin, joihin vain nuo kaksi unta jättivät valoviivoja. Mutta nyt eli hänen kuvansa minussa, ajatteli ajatuksissani, rakasti sydämessäni, joka päivä yhä voimakkaammin, niin että itsekin hämmästyin siitä, ja pelkäsin joskus rakastavani epätodellista, ihanteellista Violetia, ja minä tunsin tarvetta, tullakseni vakuutetuksi, luoda itselleni kuvan armaastani, lemmenonnestani, niin että menetin melkein silmieni valon ja hengityskykyni. Kun nyt puhelin itselleni hänestä, tuntui kuin olisi hän itse puhunut.
Syksyllä tuli mieleeni ajatus kirjoittaa romaani. Idylliä en enää ajatellut, osaksi koska toinen nainen oli minua siihen innostuttanut — osaksi sen tähden, että kun pääni oli täynnä sekä vakavia että koomillisia aiheita, olisi runomuoto ollut hankala käyttää. Kirjoitin Violetille siitä, kerroin hänelle vähitellen ensimäiset epämääräiset suunnitelmani, kaikki muutokset, joiden alaisina ne olivat, ja kuvasin hänelle ne todelliset henkilöt, joiden mukaan aioin muodostella omani. Tänään suunnittelin millä lailla solmiaisin ja selvittäisin tapausten vyyhdin, huomenna oli jo toinen tapa mielessäni. Kirjoitin hänelle kaikki, vaikka tiesinkin hyvin, että tällälailla vähentäisin kirjan vaikutusta häneen; mutta tunsin itseni onnelliseksi uhratessani tuon tyydytyksen, kun hän vain saisi tietää kaikki mitä sielussani liikkui: horjuvaisuuteni, mielikuvitukseni hedelmättömyyden, ja sen osan, mikä sattumalla oli taiteellisiin saavutuksiini. Tahdoin olla loppumattomasti rakastettu, mutta ajatus hankkia Violetin ihailu ansiotta peloitti minua kuin petos.
Kun mielikuvitukseni oli lakkaamatta työskennellyt koko kuukauden, ei minulle riittämättömien lahjojeni vuoksi ollut onnistunut laatia sellaista täydellistä suunnitelmaa, joka olisi tyydyttänyt minua. Vain kolme tai neljä ensimäistä kappaletta oli selvästi mielessäni, ja minä tunsin, että jos yritin muodostaa koko romaanin samalla kertaa, joutuisin lopulta epätoivoon. Niinpä rupesin heti kirjoittamaan, uskoen, että kun toiminta kerran oli hyvin suunniteltu, kehittyisi se vähitellen ja ehkäpä luonnollisemminkin itsestään. Jäljensin työni säännöllisesti Violetille ja lähetin valmistuneen hänelle viikottain. Neljännen kappaleen lopulla jouduin mustan surumielisyyden valtaan. Aloin epäillä voisinko ollenkaan jatkaa. Epäily muuttui peloksi ja jo valmiit kappaleetkin näyttivät minusta sisällyksettömiltä, järjettömiltä ja mitättömiltä. Lopuksi kuvittelin menettäneeni lahjani, ja ett'en enää voisi, enkä osaisi valmistaa mitään merkittävämpää. Sillä kun Violet ei kerran ollut luopunut päätöksestään olla lähettämättä minulle ainoatakaan sanaa, merkitsi se sitä, ett'ei työni kelpaisi mihinkään! Kirjoitin hänelle kuinka syvästi kärsin ja vaivuin täydelliseen alakuloisuuteen. Kahteen viikkoon en enää kirjoittanut mitään.
Jouluk. 12 p:nä sain Napolista kirjeen, jonka osote oli miss Yves'in käsialaa. Se sisälsi palmunlehvän kären ja valkoisen orvokin; ei mitään muuta. Olin suunniltani ilosta; jaksoin tuskin suudella kirjettä, kukkaa ja sen häipyvää tuoksua.
Tulen ja valon hurmiossa sielu levittää siipensä ja sinkoo lentohon.
Niin nytkin. Kaikki oli taas palannut salaman nopeudella: usko itseeni ja työkyky. Valmiit kappaleet tuntuivat minusta taas eläviltä ja kauniilta, ja kun ajattelin romaanini jatkuvaa kehitystä, en vielä nähnyt sitä kokonaan, vaan näin kuin alituisten salamoiden valossa joukon tapahtumia ja juonen mutkia. Tartuin jälleen työhöni, enkä tiedä onko minulla koskaan ollut niin runsaasti luomisvoimaa. Jätän mainitsematta vastauksen, jonka heti lähetin Violetille. Noitten kirjainten näkeminenkin piti yllä hurjaa riemuani.
Joulukuun puolivälissä palasin kaupunkiin. Mikä talvi se olikaan minulle! Opiskelin kaikellaista kuin vihoissani. Suuret ja hävettävät aukot tiedoissani, joista ihmisillä ei ollut aavistustakaan, eivät nyt suinkaan pelästyttäneet minua ensi kertaa ja rupesin hurjasti opiskelemaan. Muutamassa kuukaudessa nielin Ranken Paavien historian, Alfierin kaikki teokset, en muista kuinka monta nidettä italialaista kansanrunoutta, suuren osan Goethen Wilhelm Meister'ista, Spencerin Principles of Sociology ja Plautuksen komediat. Samaan aikaan olin ottanut tehtäväkseni lukea päivittäin laulun Dantea, sata säettä Vergiliusta ja viisikymmentä Odysseiaa. Tein ankarasti työtä ja sain virkistystä vain kirjeistä Violetille, romaanistani ja Homeroksesta. Vaikka osaankin verrattain vähän kreikkaa, virkisti Homeros mieltäni kuin kylpy suuressa, kirkkaassa järvessä. Kävin vieraissa ja näyttäydyin joskus teatterissakin. Muistatte kai, ett'en kertaakaan ollut poissa teidän keskiviikko-illoistanne. Näön vuoksi kävin myös muutaman kerran tervehtimässä entistä mielitiettyänikin. Luulen, että hän kätki sydämensä ja omantuntonsa sekasotkussa terveellistä vihaa minua vastaan. Mutta minä en välittänyt siitä, vaikka hänen ja hänen läheistensä käytöksessä olinkin huomaavinani peitettyä vihamielisyyttä ja arvasin, että he puhuivat pahaa minusta ja kirjoistani. Olen aina, ja silloin enemmän kuin koskaan, ollut välinpitämätön sellaisista asioista. Ehkäpä he olivatkin oikeassa, mutta jos Violet rakasti minua ja lähetti minulle palmunlehviä — mitä huolin minä silloin näistä ihmisistä. Jos milloin ajattelin heitä ja heidän syytöksiään, tapahtui se jonkunmoisella kiitollisuudella, koska kaikille ihmisille ja etenkin runoilijoiden itserakkaalle rodulle on terveellistä tietää, että kaikki tuo suoranainen kiitos, jolla ihmiset meidät hurmaavat, on valheensekaista, sillä jos yleensä kiitetään kirjailijaa vasten kasvoja, on siinä ainakin puoleksi, joll'ei kokonaan valhetta. Olenko itse viaton? Omnis homo mendax, siitä olen varma, ja jos sen minulle todistaa tuo katkera tuomio, jonka langettavat selkäni takana samat henkilöt, jotka ennen kehuivat minua vasten silmiä, voitan sillä sen, että vahvistun oikeassa ja pakotan ylpeyteni tutkimaan herjaajien syitä. Eroitan niistä hyvän, halveksin loppuja ja tunnen taas maaperän jalkojeni alla kiinteämmäksi, henkeni vapaammaksi ja rohkeuteni kasvavan.
Ihmisten mielestä olin muuttunut. Tehtiin huomautuksia välieni rikkoutumisesta tuon naisen kanssa, luultiin, että minulla oli rakastettu, lausuttiin arveluita ja huomattiin ne vääriksi. Eräät naiset kiemailivat minulle, mutta luopuivat siitä, pitäen minua jääpalasena. Veljeäni ja kälyäni hämmästytti elämäntapani, mielenlaatuni ja vieläpä ulkonäkönikin. Ensiksi kyselivät he, ja kun minä vastailin ylimalkaisilla puheenparsilla, lakkasivat he siitä. Luulen, että minun kälyni, suon sen hänelle anteeksi, joskus tarkasteli käsialoja kirjeitteni osoitteista, nähdäkseen kirjoittiko joku outo henkilö minulle.
Huhtikuun alussa sain ystäviltäni Münchenistä tiedon, että miss Yves'iä odotettiin Nürnbergiin toukokuun puolivälissä. Silloin arvasin ajan tulleen lähteä hakemaan Violetia. Olin kirjoittanut hänelle aina, kaikki. Olikohan suoraa, jos nyt en virkkaisi hänelle mitään aikomuksistani saavuttaakseni helpommin tarkoitukseni, välttääkseni kieltoa ja yllättääkseni hänet? Se ei ollut oikein. Kirjoitin siis hänelle, että tulisin.
En matkustanut heti, vaan odotin viikon verran kirjettä miss Yves'iltä.
Sitä ei tullut ja huhtikuun 15 p:nä olin Napolissa.
Täytyi olla sellainen vahva usko kuin minulla, kun lähtee ilman pienintäkään ohjausta etsimään häntä Napolista. Kun olin juossut viikon turhanpäiten ympäriinsä, löysin aavistamattani jäljen Kansallismuseosta. Kun näin eräitten naisien kopioivan siellä kuvia, johtui mieleeni kysyä, oliko miss Yveskin pyytänyt lupakirjaa.
Niin sain selville, että eräs miss Yves oli käynyt museossa joulukuusta maaliskuuhun. Eräs vartijoista muisti hänet viimein ja sanoi, ettei hän enää kuukauteen ollut käynyt siellä. Silloin arvelin, että hän oli Roomassa sukulaistensa luona, ja matkustin kohta sinne.
En koskaan unohda kuinka sydämeni löi kun Albanon asemalla näin takaapäin nuoren, solakan vaalean naisen, jolla oli hänen käyntitapansa. Se ei ollut hän! Hän nousi minun vaunuosastooni ja minä näin, että hänen kasvonsakin muistuttivat Violetia jossain määrin. Katselin häntä lakkaamatta ja katseessani oli kai jotain merkillistä, sillä hän punastui ja rupesi puhelemaan tovereittensa kanssa. Hän oli saksatar. Hänellä oli miellyttävä ääni ja hän piti Nemi-järveä "satumaisena".
Hän oli minusta kuin Violetin varjo. Arvasitteko ihastuttava muukalainen, miksi katselin teitä?
Hän vastasi joskus katseeseeni, mutta kiemailematta, kirkas, ihmettelevä ilme kasvoillaan. Kun en katsellut häntä, silmäilin ahdistus sydämessä juhlallista erämaata ja Campagnan haaveellisia raunioita. Vasten tahtoanikin tuli mieleeni kuvitteluja miss Yves'in kuolemasta ja pitkästä, yksinäisestä, ilottomasta elämästä.
Kun saavuin Roomaan, kiiruhdin suoraan protestanttiselle hautausmaalle, sillä en epäillyt, että miss Yves olisi käynyt siellä. Kyselin vartijalta, mutta en voinut saada häneltä mitään tietoja. Sitten kuvasin Violetin hänelle ja pyysin häntä tarkkaamaan kävijoitä. Pidin uskottavana, että hän tahtoisi nähdä Shelley'n haudan ennen Saksaan paluutaan. Se oli ainoa toivonkipinä, mikä minulla Roomassa oli, sillä en tiennyt hänen sukulaistensa nimeä. Niin kävin sitten joka päivä Porta S. Paololla ja sain aina saman lohduttoman vastauksen. Kävin myös Pincio'lla, anglikaanisessa kirkossa, kaikkialla, mistä saatoin toivoa tapaavani hänet. Se oli tuskallista oloa, ainaista huolta, kun en voinut olla kaikkialla yht'aikaa ja menetin ehkä onneni tulemalla pari minuuttia liian aikaiseen tai liian myöhään. En levännyt hetkeäkään. Illalla olin läpi väsynyt, ja taipumaton sydän kolkutti yhä: "mene, mene!"
Sillä välin oli huhtikuu kulunut loppuun. Ehkäpä oli miss Yves jo jättänyt Italian Minä en enää kestänyt tuota kuumeista huolta. Päätin luopua hyödyttömästä hakemisesta ja matkustaa Nürnbergiin. Niihin aikoihin olin kahdesti kirjoittanut hänelle ensi kerran Napolista, toisen kerran Roomasta. Olin vaatimalla pyytänyt häntä antamaan merkin, jos hän oli läheisyydessäni, sekä määrännyt toisessa kirjeessäni Shelley'n haudan kohtauspaikaksi. Päivää määrätessäni olin runsaasti ottanut huomioon ajan, minkä kirje tarvitsee Nürnbergiin ja takaisin. Neljä tuntia odotin hautuumaalla ja kuuntelin kuoleman vaikenemista. Näin banksiaruusujen liikkuvan tuulessa rappeutuneella tornilla Shelley'n haudan takana ja luin yhä uudelleen:
Nothing of him that doth fade
But doth suffer a sea-change
Into something rich and strange.
Kuvittelin, että runoilijan muistokiveen piirretyt sanat puhuivat rakkaudestani: "sekin tulisi puhkeamaan kukkaansa, ken ties' kuinka oudon ihanana, vasta tuolla luvatussa maassa, jota ei kenenkään kuolevaisen silmä näe." Kuitenkaan ei niin kaukainen, epämääräinen toivo tyydyttänyt minua. Toivottoman intohimoisesti halasin sulkea syliini rakastettuni, vaimoni, jossa tämä katoava elämä sykkäilee, puolustaa häntä, puristaen häntä rintaani, tuota tuntematonta, vastaan, ja pyysin, että Jumala armossansa antaisi minulle päivän, tai vain tunninkin.
Hän ei tullut. Yöjunalla matkustin Pohjois-Italiaan ja muutaman päivän kuluttua, toukokuun 7:nä kiisin yli Brenner-solan.