XI.
Turhaan kyselin metsäisiltä kukkuloilta, kukoistavilta rinteiltä ja kohisevalta Eisack-joelta olivatko ne nähneet Violetia. Kuvaamaton, tuskallinen epävarmuus valtasi minut, ja junan nopea, tasainen vauhti lisäsi vain kiihkoani. Jospa miss Yves ei vielä ollutkaan palannut, jospa loittoninkin hänestä? ajattelin.
Kuljin ensi kertaa Brenner-solan kautta ja kaikki teki minuun syvemmän vaikutuksen ajatellessani, että jätin isänmaani, että kaikkien noitten kateellisten vuorijättiläisten takana odotti minua aivan uusi maa, jonka tunsin ainoastaan pilvien kautta, jotka toivat minulle kummallisia kuvia, ja tuulen kautta, joka toi mukanaan sointuja surumielisestä runoudesta ja oudosta musiikista.
Brenner järven yksinäiset aallot, eloisat, kuin syvät silmät, näyttivät minusta "satumaisilta" niin kuin Nemi-järvi nuoresta saksattaresta, ja kun minä sitten Innsbruck'issa kävelin junan vieressä myrskytuulen puhaltaessa ja outojen ihmisten ympärilläni vilistessä, silloin luulin todella uneksivani ja astuneeni haaveellisen maan rajojen yli.
Matkan kestäessä olin sellaisessa omituisessa mielentilassa, että mitä enemmän lähestyin kaukaista määrääni Nürnbergiä, sitä kauemmaksi olisin tahtonut siirtää tulohetken, muuttaa päivän, jona tavattuani Violetin saisin tietää kohtaloni. Saavuttuani Müncheniin vietin aamulla muutaman hetken Englantilaisen puutarhan vihreässä yksinäisyydessä. Se lepäsi niin tyynenä ja aurinkoisena, lintujen liverrys ja siipien suhina elävöitti varjot. Lepäsin hiljaisen, tumman lammikon rannalla ja katselin syvälle luonnon rauhaan, joka tuntuu niin hyvältä pitkän matkan perästä. Innsbruckissa, junien ja ihmisten vilinässä tuulen vinkunassa saamani tunnelma valtasi minut vielä voimakkaammin kuin silloin. Mutta nyt oli uni niin suloinen ja hämärä. Olin siinä maassa, missä miss Yves oli elänyt, luulin hengittäessäni tuntevani hänen ajatustensa tuoksun, ja tyyni vesi, usva, joka verhosi etäisyyden, kietoi tunnelmani samaan salaperäisyyteen, mikä verhoaa unemme.