XII.
Puolipäiväjunalla matkustin Nürnbergiin. Kun poistuimme Altmühlen ystävällisestä laaksosta, ja vierimme pitkin loppumattomalta näyttävää tasankoa pohjoista kohti, oli aurinko laskemaisillaan. Yhteen ainoaan ajatukseen syventyneenä, joka hetki kiihtyneen mielikuvitukseni säikyttämänä, tuskin huomasin, kuinka toisellaista oli silmieni ohi vierivä maa kuin Italia; ja kuitenkin sekaantui liikkuva kuva ajatuksiini ja antoi niille tavallaan oman sävynsä. Kun laskevan auringon valossa näin Altmühlen, joka kimmelsi sinisenä kullanvihreässä ruohossa, löysin hiukan lepoa ja iloisen tulevaisuuden kuvat kangastivat mielessäni. Kun en enää nähnyt sitä, löi sydämeni levottomammin, kiivaammin. Mahtavat kuusimetsät ja laajat hiekkanummet hehkuivat ilta-auringossa. Tuuli puhalsi kylmästi, ja kun kurkistin ulos katsoakseni minne veturi meitä vei, näin taivaanrannalla vain sumua. Tunsin Pohjoisen puhalluksen ja minusta tuntui, että siellä oli Violetin sielun taivas, sen oikea kotimaa. Sieltä toivoin löytäväni hänet, varmaankin vielä vakavampana ja syventyneempänä sydämensä katkeraan tuskaan. Mutta löytäisinkö hänet? löytäisinkö hänet?
Kello kahdeksan vaiheilla kävelin paksuilta, keskiaikaisilta kaupunginmuureilta päin, pimeän Naisten portin läpi, kivitettyjä, ahtaita katuja, joita ympäröi kaksi epäsäännöllistä riviä korkeapäätyisiä taloja. Tornit kohosivat taustalla jättiläismäisinä kuunvaloisessa hämärässä. Nürnberg, arvoitus oli edessäni.
Ravintolassa kysyin kohta Yves'in perhettä. Viinurit eivät tunteneet sitä enemmän kuin isäntäkään. Hän kysyi neuvoa kahdelta herralta, jotka paraillaan söivät siellä. Toinen tiesi vain sen, että Burgsmied-kadulla oli Yves'in valimo. En voi kuvata minkä vaikutuksen minuun teki, kun nimi Yves mainittiin niin välinpitämättömästi ravintolahuoneessa.
The very music of the name has gone
Into my being.
"Nimen sulosointukin on sulautunut olentooni." Korvani huomaa äänessä, joka sen lausuu, pienimmänkin poikkeuksen musiikista, joka kaikuu minussa. Mitä suurempi se on, sitä tuskallisempi on minun sitä kuulla.
Menin ulos vielä samana iltana, harhailin katuja ristin rastin ja aioin seuraavana aamuna mennä Burgsmied-kadulle. Sillä välin vietin aikaani tutustumalla yön varjossa uneksittuun Nürnbergiin, kuvittelemalla, että tuo talo ehkä oli Yves'in veljesten ja mitähän Violet mahtaisi tuntea, jos hän tietäisi, että minä kuljin hänen ikkunoittensa ohitse. Tämä paikka oli vielä haaveellisempi kuin Inn-joen laakso ja Englantilainen puutarha. Peittäydyin synkän Lorenz-kirkon varjoon. Sen suunnattomien tornien takaa paistoi kuu. Kuljin sitten epäsäännöllisiä katuja ylös ja alas, katuja, jotka joskus olivat aivan pimeitä, joskus loistivat korkealla riippuvien sähkölamppujen valossa. Kirkkaassa valossa olivat ikivanhat talot vielä synkemmän näköisiä, suurine, terävine, kokonaan kivisine kattoineen aivan mielivaltaisesti suoraan tai vinosti katua vastaan asetettuina. Seisoin kauan eräässä katuristeyksessä, joka loiveni virtaan päin. Suuri lamppu keskustassa valaisi viiden tai kuuden jyrkän kadun suuta joka suunnalle. Vaikenevia varjoja tuli ja meni vilkkaassa, valkoisessa valossa. Olin saanut päähäni, että tapaisin miss Yves'in helpoimmin sellaiselta paikalta, missä monta katua sattui yhteen, ja olin varma, että tuntisin hänet jo kaukaa ainakin hänen käynnistään. Mutta aika kului, ohi kulkevat varjot harvenivat, ja toivoni väheni. Hitaasti astuen läksin viimein pois.
Minä kuljin siltä paikalta hyvin pimeää ja kapeaa König-katua pitkin, kiinnepistettäni Lorenzkirkon torneja kohden, joiden luona majapaikkani oli. Avonainen, lyhdytön landau kulki hitaasti edelläni ja pysähtyi! Zur Sonne-kahvilan eteen.
Pieni herra tuli ulos, sulki vaununoven ja nojautui siihen puhuen vilkkaasti ja suurella äänellä. Äkkiä kuulin naurua ja toisen äänen, joka sai minut jäykistymään.
"Te, ilkimys!"
Se oli Violet.
Kolkuttavin sydämin jäin seisomaan parin askeleen päähän vaunuista. Herra käänsi kasvonsa minuun päin. Silloin menin vaunujen taa ja olin katselevinani Nassau-suvun talon harjoja, jotka erottautuivat selväpiirteisinä kirkkaassa kuunvalossa. Violet ja tuo herra juttelivat yhä, hän ystävällisellä, mies iloisella äänellä. Outo ääni ei ollut nuori. Kuulosti siltä että he väittelivät tapaisivatko toisensa huomenna vai ei. "No", sanoi miss Yves viimein "ylihuomen aamuna siis."
"Niin, ylihuomenna", vastasi toinen, "Puoli seitsemältä asemalla!"
He hyvästelivät, herra meni kahvilaan ja miss Yves kumartui sanomaan jotain ajajalle. Silloin lausuin ääneen molemmat ensimäiset säkeet runostani, josta hän piti niin paljon.
Jos mua lemmit, tahtoisinpa olla haudassa syvän laakson pohjalla.
Kummastuneena kääntyi hän minuun päin. Seisoin jo hänen vaunujensa vieressä. Tartuin hänen käsiinsä ja sinä hetkenä emme kumpikaan voineet sanoa sanaakaan. Olimme niin lähellä toisiamme, että saatoin huomata hänen silmistään ja otsallaan tuon äkillisen, synkän intohimon, joka niistä oli loistanut tuona onnellisena hetkenä, kun ensi kerran olin lukenut hänelle säkeeni rakkaudesta ja kuolemasta ja hän oli katsellut minun otsaani. Sitten katsahti hän äkkiä ajajaan ja veti nopeasti kätensä pois.
"Te täällä?" sanoi hän italian kielellä. "Kuinka se on selitettävissä?"
"Tekö sitä kysytte?" vastasin. "Tulen Napolista."
"Te tulette Napolista?" sanoi hän saksaksi. "Hyvä! Ja aiotteko jäädä tänne? Oi", jatkoi hän sitten italiaksi, "teidän ei olisi pitänyt tulla! Jumalani, miksi te tulitte?"
Hän vaikeni hetkeksi ja sanoi sitten hiljaa minun nimeni. Taas kulki kuin heikko vavahdus, kuin pidätetty liikahdus koko hänen ruumiinsa lävitse.
"Addio!" sanoi hän sitten. "En voi jäädä tähän kauemmaksi, enkä saa tavata teitä enää. Kirjeet ovat jo herättäneet epäluuloa."
"Enkö saa tavata teitä enää?"
Äänessäni oli varmaan hyvin lannistunut sointu, sillä miss Yves vastasi: "Jumalani, tiedättehän itse tahdonko tehdä teille pahaa. Ehkäpä ei minun pitäisi tehdä niinkään… kuitenkin… Missä asutte?"
"Majatalossa Zum roten Hahn, tässä lähellä."
"Huomenna saatte minulta kirjeen. Addio! Jumala teitä varjelkoon! Ja kiitos kaikesta! En todellakaan ole kiittämätön. Hyvästi", kertasi hän saksaksi. "Jos en saisi iloa nähdä teitä toiste, toivotan teille onnellista matkaa. Kertokaa minulta terveisiä Napoliin ja kallionkielekkeellenne."
Hän otti pois toisen hansikkaansa ja ojensi minulle kätensä, johon tartuin molemmin käsin ja suutelin sitä.
"Sanokaa, missä asutte", kuiskasin. "En tule sinne, mutta ilmoittakaa se minulle."
"Pyydän!" sanoi hän pelästyneenä, epätoivoissaan, ikäänkuin hänen olisi pitänyt taistella samalla kertaa itseään ja minua vastaan. "Kirjoitan teille! Addio!"
"Sanokaa, oliko se, joka puhui teidän kanssanne…"
"Ei, ei!" sanoi hän hymyillen. Vasta hänen hymyillessään näin kyyneleitä hänen silmissään.
Mieleeni välähti ajatus, että hän jo oli naimisissa, Sanoin sen hänelle, mutta hän ei vielä ollut niin pitkällä.
"Se ei vaikuta mitään; kohta olen."
"Te rakastatte minua, ja minä en väisty. Älkää unohtako sitä!"
Ne olivat viimeiset sanamme. Violet veti kätensä pois ja sanoi ajajalle jotain. Vaunu kulki edelleen, kääntyi ympäri lähimmällä torilla ja tuli ravaten minua vastaan. Miss Yves kumarsi vielä tervehtien, sitten oli kaikki ohi ja melu ja näky katosi pimeälle, jyrkälle Königkadulle.
Palasin majataloon ja sulkeuduin huoneeseeni nauttien vielä kerran äskeisen hetken lämmittävästä autuudesta. Se ajatus, että sieltä, mistä profetalliset uneni olivat tulleet, tuli tämä kohtauskin, tämä suurin lahja, muuttui nyt valoisaksi varmuudeksi. Olin löytänyt Violetin, tiesin, että hän rakasti minua ja että hän vielä oli vapaa, nyt en saanut kadottaa hetkeäkään.
Seuraavana päivänä saisin hänen kirjeensä. Saapa nähdä, sanoisiko hän minulle jotain lähestyvistä häistään, syistä, jotka hänet siihen pakottivat? Ehkäpä, mutta sillävälin täytyisi minun hankkia tietoja. Hain heti Nürnbergin kartasta paikan, missä Yves'in valimo oli. Vaikka omistajat eivät itse asuisikaan siellä, kysyisin sieltä heidän taloaan. Tuo tuntematon ja miss Yves olivat sopineet kohtauksesta asemalla huomenna puoli seitsemän. Aikataulu ilmoitti minulle, että kuuden ja seitsemän välillä lähtee juna Müncheniin.
Ennen kuin kävin maata avasin ikkunan ja katselin terävien kattojen metsää ja Lorenzkirkkoa, jonka yläpuolella kuu juuri paistoi hopeoiden goottilaiset korko-ornamentit. Kauan katselin kaupunkia, jossa miss Yves oli elänyt, jossa hän nyt, kenties missä paikassa, ajatteli minua. Tunsin matkustajan henkistä huumausta, matkustajan, joka saapuneena vanhastaan kuuluisaan maahan näkee kaiken ympärillään outona ja suurena, ja huomaa liikutettuna, että tämän vieraan maan ja hänen oman tunteensa välillä on salaperäinen sukulaisuussuhde, että tämäkin osa maailmaa on jollain lailla hänen isänmaansa.