XIII.
Seuraa vana aamuna menin ulos jo puoli kuudelta. Satoi hienosti, ja Naisten portin paksua, pyöreää tornia, kadun päässä, verhosi sumu. Menin paikkaa kohti, jossa olin tavannut Violetin. Ei näkynyt elävää olentoakaan, kahvila Zur Sonne oli vielä suljettuna ja kuulin ainoastaan pronssisen kaivon hiljaisen solinan lähistöltä. Päästäkseni Burgschmiedkadulle täytyi minun kulkea sumuisenharmaan, aution kaupungin läpi, joka näytti minusta haaveelliselta kunnioitettavassa vanhuudessaan. Mahtavien siltojen välistä näin surkeanpienen joen, jota rajoitti kaksi riviä tornein ja huipuin koristettuja taloja. Näin ihania, täysin säilyneitä muistomerkkejä ammoin kuolleista hengistä, näin pyhimyksiä, munkkeja ja sotureita kiveen veistettyinä seisomassa talojen kulmissa ja ovien, siltojen kaiteiden ja huippukaarityylisten kulmatornien päällä, jotka pistivät esiin talojen julkisivuista. Tuntui, kuin olisi ihmissuku kuollut ja aurinko ammoin sammunut, kuin olisivat nuo kadut taikakuvia menneisyydestä ja minä itse varjo vain.
Löysin Yves'in valimon aivan Tiergärtnerportin luota. Jonkunlainen työnjohtaja sanoi minulle, että Yves'it asuivat Theresiankadulla ja mainitsi myös talon numeron. Kysyin häneltä tulisiko herra myöhemmin valimoon. Kuka heistä? kysyi hän; heitä on kolme veljestä. Silloin kerroin siitä, joka oli ollut Italiassa, ja sain tietää, että hän ja neiti olivat palanneet kolme viikkoa sitten, että hän ei juuri voinut hyvin ja että hän tuli harvoin valimoon, seuraavana päivänä hän sentään varmasti tulisi. Kysyin, eikö hän huomenna matkustaisi Müncheniin. Mies väitti, että se oli mahdotonta. Ennenkuin menin, uskalsin vielä kysyä, eivätkö työmiehet antaisi neidille häälahjaa. Hän vastasi, ett'ei hän tiennyt siitä mitään. "No tiedättekö ainakin, koska häät pidetään?" kysyin vielä. "En", vastasi hän välinpitämättömästi; "se ei kuulu minuun."
Pitkin tiheää puistokujaa, linnan ohi — siellä oli Violetilla ehkä tapana kävellä — pääsin kymmenessä minuutissa Theresiankadulle ja löysin yllämainitun talon, kaivon luota. Se oli kaunis rakennus; saksalaista renesanssityyliä, ulkonevine nurkkalisäkkeineen ja terävine torneineen katon kulmauksissa. Kahdessa ensi kerroksen ikkunassa oli kukkia. Olivatkohan ne Violetin? Kirjoittikohan hän par'aikaa minulle? Kysyin eräältä naiselta, joka ammensi vettä kaivosta, asuivatko Yves'it tässä. Hän ei tiennyt sitä. Sade tiheni ja kaikki ikkunat olivat suljetut. Kuljin edestakaisin talon edessä, enkä tiennyt teinkö oikein näyttäytyessäni Violetille, enkä taas voinut lähteä poiskaan. Viimein näin erään parturin avaavan puotinsa ja menin sinne toivoen saavani kuulla jotain miss Yves'istä. Siellä oli nuori, mustapukuinen mies, silmälasit nenällä. Hän oli metafysiikkaa tutkivan ylioppilaan näköinen. Minua tervehtiessäänkin näytti hän kaihoten eroavan tämän matalan maailman synnyn ajattelemisesta, mikä maailma pilvisen taivaan alla ja heikon kaasullekin valossa ei näyttänyt kovinkaan kirkkaalta. Vaivoin sain hänestä kiskotuksi sen, että naapuritalo kuului Yves'in veljeksille, että he olivat vanhojapoikia ja että heidän luonaan asui veljentytär, jonka lähimmässä tulevaisuudessa piti mennä naimisiin professori Toplerin kanssa. Sulhanen oli ollut useita vuosia Nürnbergissä ja opetti nyt Eichstädt'in lukiossa. Vielä sain kuulla, että professori oli nelikymmenvuotias, pieni ja paksu, viiksikäs mies. Hidasluontoisen parturin kakkulain lasitkin näyttivät ällistyneiltä, hänelle ei varmasti ollut sattunut, että hänen oli täytynyt laskeutua metafysiikan korkeuksista näin uteliaan palveltavan luo.
Eichstädt? Nimi ei ollut uusi minulle; minusta tuntui, että olin lukenut sen päivää ennen yksinäisellä asemalla kukkuloiden ja metsien keskellä ja ehkäpä olivat Müncheniläiset tuttavanikin puhuneet siitä. Hyvin tyytyväisenä tähän ensimäiseen valosäteeseen palasin majataloon, hakeakseni Eichstädt'in Bädekeristäni.
Siitä näin, että se oli pieni, hyvin vanha kaupunki, viiden kilometrin päässä Nürnbergin—Münchenin radalla olevasta asemasta. Miss Yves matkusti varmaankin huomenaamuna Eichstädt'iin; siis minäkin matkustaisin sinne. Kun minä ajattelin kuinka vaadittaessa selittäisin matkani sinne, koputettiin ovelleni ja viinuri tuli sanomaan minulle, että ruokasalissa oli eräs, jolta saisin edellisenä iltana turhaan haluamani tiedot. Menin alas ja tapasin ystävällisen ja hauskan näköisen herran, joka söi siellä aamiaista jutellen isännän kanssa. Hän puhutteli minua kohta ja sanoi tuntevansa Yves'in veljekset hyvin. He olivat hyvin kunnioitettavia ihmisiä, ja vaikka he eivät enää tehneet niin hyviä kauppoja kuin ennen, koska konerakennus oli menemässä taapäin Nürnbergissä, pidettiin heidän asemaansa kuitenkin täysin vakavana. Huomasin, että hän piti minua kauppamatkustajana. Hän näki kuitenkin pian, että halusin toisenlaisia tietoja, ja ehätti kysymään ennen minua tahdoinko tietää persoonallisia asioita. Vastasin niin vapaasti kuin taisin, ett'en panisi niihin erikoista arvoa; olin tutustunut yhteen Yves'in veljeksistä Italiassa, ja kun sattumalta matkustin Nürnbergin kautta olin utelias saamaan hänestä jotain tietoja. Herra kehui häntä hyvin paljon, käyttäen kuitenkin aivan yleisiä puheenparsia, ja lisäsi, ett'ei oleskelu Italiassa ollut parantanut hänen terveyttään. Kun hän kuuli, että aioin viipyä Nürnbergissä aivan lyhyen ajan ja ett'en aikonut käydä herra Yves'in luona, puhui hän vapaammin ja niin johtui keskustelu miss Yves'iin. Hän oli puhunut neidin kanssa vain pari kertaa, mutta oli hyvin ihastunut häneen ja asetti hänet hengen, sivistyksen ja tunteen puolesta paljon korkeammalle setiään; sanoipa hän, ett'ei Yves'in talo ollut hänen oikea ilmapiirinsä. Sedät olivat kunnioitettavia henkilöitä, vain liiaksi kiintyneitä konerakennukseen ja sitäpaitsi hiukan itsepäisiä ja ahdassydämisiä. Violetin isä oli ollut maalari, hän oli asettunut Italiaan ja kuollut Englannissa jonkun aikaa roomalaisen puolisonsa jälkeen. Köyhältä perheeltä oli jäänyt yksi tyttö, jonka sedät olivat ottaneet huostaansa.
Nyt oli miss Yves kaksikymmentäviisi vuotta vanha. Luultiin, että hän olisi luopunut avioliittoaikeistaan osaksi sairautensa, osaksi useita vuosia sitten sattuneen tapauksen vuoksi; sitten oli kuitenkin eräänä päivänä hänen kihlauksensa professori Toplerin kanssa julaistu. Hän oli hyvin kunnianarvoinen mies, josta pidettiin paljon, mutta ei oikein sopiva nuorelle naiselle, jolla oli niin hienostunut maku kuin miss Yves'illä. Hän opetti Eichstädt'in lukiossa. Häät piti vihdoinkin viettää heinäkuun lopulla, heti koulujen päätyttyä.
Kaiken tämän kertoi minulle pienillä keskeytyksillä tuo vieras herra, jonka kanssa söin aamiaista helpottaakseni keskustelua. Kun hän sanoi "eräs tapaus useita vuosia sitten", pisti sydämeeni. Olin heti tuntenut, että Violetin surullisuus oli se vahinko, jonka hän oli tuossa myrskyssä saanut. Hän itsekin oli viitannut johonkin sellaiseen sanoissaan ja kirjeissään, ja kuitenkin kärsin siitä, aivankuin olisin ennen järjettömyydessäni toivonut, ett'ei Violet olisi puhunut totta. En uskaltanut ilman muuta pyytää selitystä. Puhuimme muista asioista, taiteesta Nürnbergissä, Veit Stossista, Krafftista, Germanisesta Museosta. Pöytätoverini sanoi vielä, että jos tahdoin saada jonkunmoisen käsityksen professori Toplerista, pitäisi minun museoon mennessäni katsella Karthäuserkadun kulmassa olevaa kivistä munkkia. Silloin uskalsin välinpitämättömällä äänellä kysyä miss Yves'in entisiä kohtaloita.
"Vanhoja juttuja!" vastasi hän; "surullisia juttuja. Liian suuri luottamus miehiin!"
Hän oli lopettanut aamiaisensa ja nousi ylös sanottuaan nämä sanat, jotka herättivät sielussani vielä suuremman tuskan, vielä vaikeampia arveluita. Mielikuvitukseni ei tahtonut talttua. Se toi eteeni yhä uusia kuvia, joita en voinut poistaa, enkä suvaita. Minä kärsin syvästi ja sydämeni toiminta heikontui melkein, kunnes taas sain jonkun verran lievitystä ja virkistystä siitä tiedosta, että Violet nyt rakasti minua.