V.
Seuraavana aamuna menin kuudelta alas odottamaan häntä. Se oli hyvin järjetöntä, sillä eihän ollut mahdollista että hän tulisi ennen kahdeksaa. Hän näyttäytyi yhdeksän seudussa, ja oli kai juonut teensä huoneessaan. Hän oli ulos menossa ja tervehti minua niinkuin se, joka tahtoo olla kohtelias, mutta ei tahdo seuraa. Hän poistui pojan seurassa, joka kantoi telttatuolia, päivänvarjoa ja albumia. Viinuri sanoi minulle, että hän meni maalaamaan ja että poika saattoi häntä S. Nazaron pienelle kirkolle. Olin vahvasti päättänyt puhutella häntä, ajatelkoon hän siitä mitä hyvänsä, ja puolen tunnin kuluttua olin minäkin sinne menossa. Sykkivin sydämin, sekavin ajatuksin ja epävarmoin askelin tein tuon matkan. Olin päättänyt lausua ratkaisevia sanoja ja kuljin kulkemistani huolimatta tiestä vaiston ohjaamana, kuuntelin vain tunteeni ääntä, näin vain ajatusteni luomia kuvia. Lähellä S. Nazaro'a tapasin pojan, ja hän sanoi minulle: "Rouva on tuolla kirkon luona."
En tiedä luuliko hän minua hänen miehekseen, mutta minusta tuntui, että saman tuntemattoman ääni, sen joka oli puhunut unessanikin, kutsui minua.
Rouva Yves istui piirustamassa niityllä lähellä tietä. Hän nosti päätään, näki minut ja piirsi edelleen. Menin hitaasti häntä kohti ja jäin seisomaan muutaman askeleen päähän hänestä. Hän katsahti minuun taas, vastasi hymyillen tervehdykseeni ja jatkoi vaieten työtänsä. Siihen aikaan en vielä osannut selittää hänen hymyilynsä mykkää kieltä ja tällä hetkellä tuntui se minusta melkein ivalliselta. Astuin lähemmäksi ja vaihdoimme muutamia sanoja longobardilaisesta kirkosta, jota hän piirusti. Hänen äänensä kaiku oli kohtelias, mutta välinpitämätön.
"Olen löytänyt jotain hyvää", sanoi hän vastaten huomautukseeni kirkon ulkonäöstä; se näytti olevan vanhuuttaan aivan kyykistynyt. "Jos te nyt etsitte runoutta, toivotan teille yhtä hyvää onnea!"
Hän näytti tahtovan, että lähtisin tieheni, mutta minulla oli muutakin sanottavaa. Hiljaisuudessa, joka seurasi, kuului niityn läpi juoksevan puron hiljaista lorinaa. "Kuulkaa, kuinka runous houkuttelee! Siinä on runous", sanoin minä.
Rouva Yves rypisti kulmiaan ja jatkoi vaieten piirustamistaan. Hänen silmänsä kulkivat innokkaasti kirkosta albumiin.
"Eikö se teidän mielestänne olekaan runoutta", jatkoin minä.
"Kyllä", vastasi hän hiukan hermostuneesti "ja olen hyvin iloinen, kun en tiedä mistä tuo puhdas runous tulee, ehkäpä se juoksee vain hyvin tavallisesti vesijohtotorvesta."
"Hyvä rouva", sanoin sitten, "pelkään, ett'ette eilen illalla oikein ymmärtänyt sanaani."
"En tiedä, mitä sanaanne tarkoitatte", vastasi hän tyynesti. "En kiinnittänyt yhtään huomiota teidän sanoihinne, ja onko se mielestänne paha, jos en olisi ymmärtänyt?"
"Kyllä", hyvä rouva.
Hän nauroi kirkasta, hopeista nauruaan.
"Se on liian italialaista minulle", sanoi hän.
Välittämättä hänen pilanteostaan jatkoin minä: "Sanoin teille, että olin toivonut oppivani tuntemaan teidät ja te käsititte sen ehkä kohteliaisuudeksi. Mutta minulla ei ole tapana sanoa kohteliaisuuksia. Toivoin oppivani tunteinaan teidät, koska monta vuotta sitten olen kuullut äänenne näkemättä teitä."
Hän jätti piirustamisen ja katsahti minuun hämmästyneenä. Nyt ei hänen sielunsa ollut suljettu minulta: minä näin sen hänen silmiensä pohjalla kun hän kysyi: "Missä olette kuullut sen?"
"Se ei ole ollenkaan tärkeää", vastasin. "Valitan vain sitä, että tuo yhdentekevä sana saattoi tuntua teistä ajattelemattomalta. Nyt annan teidän jatkaa piirustamistanne rauhassa."
Näin sanoen jätin hyvästi, sillä tunsin olevani edullisessa asemassa, enkä tahtonut menettää sitä. Hän näytti tahtovan pidättää minua, mutta ei kuitenkaan sanonut mitään.
Laskeuduin läheiseen laaksoon, ajatellakseni pientä voittoani, noitten kasvojen ja tuon pilkallisen äänen tenhovoimaa.
Jospa sinä kerran tulet minua rakastamaan, sanoin itsekseni. Jospa sinä tahtoisit, etkä kuitenkaan tahtoisi sanoa sitä minulle! En tahtonut ajatella, että hän ei ollut vapaa. Minusta tuntui, että hän tulisi vapaaksi rakastamalla minua, ja puristin rintaani käsilläni. Näin suuri onni ei näyttänyt mahtuvan rintaani. Siihen koski nyt jo.
Tunsin väsymyksen tarvetta ja tein laajan kierroksen läpi laaksojen ja pensaikkojen, kulkien ripeästi kuin tuulen kantamana, hymyillen itsekseni ja ivaten hellän iloisesti kasveja ja kiviä, jotka eivät tienneet mitään. Niin minut huumasi tuon voimakkaan nesteen tuoksu! Muutaman askeleen päässä majatalosta, jonne saavuin myöhemmin, kohtasin rouva Yves'in, joka tuki käsivarrellaan kalpeaa, laihaa, silminnähtävästi sairasta herraa. Oli helppo arvata kuka hän oli. Hän oli noin viidenkymmenen ikäinen, suuri ja jäykkäruuminen, synkkäkasvoinen mies, jonka katseessa oli jotain vihamielistä. Rouva vastasi tervehdykseeni hänen puolisonsa ei näyttänyt huomanneenkaan minua.
Kolmeen päivään ei minulla ollut tilaisuutta puhutella rouva Yves'ia. Hän oli aina potilaansa kanssa! He kulkivat hiukan aikaa edestakaisin tai istuivat yhdessä kastanjien alla. Hän tervehti minua aina lempeän vakavasti, eikä pyrkinyt keskustelemaan kanssani, yhtävähän kuin minä hänen kanssaan. Ainoastaan katseemme kohtasivat toisensa tuon tuostakin, ja minusta tuntui, että minun läsnäoloni miellytti häntä. Hänen miehensä läsnäolon aiheuttama pidättäväisyyskin tuntui minusta suloiselta. Joskus luki hän sairaalle sanomalehtiä ääneen. Silloin olin minäkin lukevinani ja istuuduin niin lähelle, että saatoin kuulla hänen äänensä. Saatoin joskus kuulla sen soinnusta, että hän huomasi minun kuuntelevan.
Ruusuvettä käyttävä kaunotar jutteli usein ystävällisesti mrs Yves'in kanssa, sanoipa muutamia sanoja äreälle puolisollekin. Koetin lähestyä häntä saadakseni ainakin välillisesti kuulla jotain rouva Yves'istä, mutta olin huomaavinani viimemainitun katseesta, ett'ei se miellyttänyt häntä. Olin onnellinen siitä ja vältin häntä siitä lähtien.
Rouva Yves'illä oli kaksi balkongilla varustettua huonetta rakennuksen läntisen siiven toisessa kerroksessa. Illalla oli hän miehensä kanssa lukusalissa yhdeksään saakka; sitten menivät he yhdessä ylös. Silloin läksin minäkin, ottaen mukaani katseen tai tervehdyksen kuin aarteen ja viivyin ulkona niin kauan kuin ikkunoissa oli valoa. Luulin usein näkeväni hänen varjonsa balkongilla, mutta lyhytnäköisyyteni ja metsäin ja vuorien varjot estivät minua saamasta täyttä varmuutta. Kuinka tuskallista valon äkillinen sammuminen hänen huoneestaan minusta oli, kuinka sydämeni ja mielikuvitukseni minua silloin kiusasivat, sitä en enää tahdo ajatellakaan. Koko olotilani oli vaihtelua tuskan ja autuuden välillä, joka sitoi minut yhä kiinteämmin häneen, ja yhä selvemmin tunsin, että hänkin ajatteli minua. S. Nazaro'n niityllä olimme eronneet kylmästi tervehtien, ja sen jälkeen en ollut puhunut sanaakaan hänen kanssaan. Minusta tuntui kolmen päivän kuluttua, että kun ensi kerran saisimme olla yksin, puhelisimme keskenämme kuin rakastavat.
Neljännen päivän iltapuolella kohtasin hänet hotellin rapuissa. Hän tervehti minua niin rauhallisesti, että kaikki unelmani haihtuivat samassa silmänräpäyksessä. Sitten kysyi hän hymyillen, olinko suuttunut hänelle. Vastasin, että pysyin syrjässä, kun näin hänen puuhailevan puolisonsa kanssa, enkä tahtonut häiritä. Rouva Yves punastui syvästi ja vastasi, että hän kyllä oli huomannut sen ja kysyi vain piloillaan. Sitten lisäsi hän tahtovansa kysyä minulta kirjoistani ja muista italialaisista kirjoista. Niin sovimme, että tapaisimme toisemme viideltä kastanjien alla.