VI.
Olin kuumeessa kärsimättömyydestä, ja puoli viisi olin jo sovitulla paikalla. Tiesin että rouva Yves tulisi yksin, sillä hänen miehensä oli ollut hyvin sairas yöllä ja oli jäänyt vuoteeseen. Hän tulikin yksin muutamia ijäisyyden pituisia minuutteja yli viisi. Hän oli puettuna eleganttiin, taivaansiniseen, pitseillä koristettuun pukuun ja hänen kaulassaan riippui ketju ja korvissaan renkaat pienistä, roomalaisista kultarahoista. Hänen kaulansa kauneus ei koskaan ollut näyttänyt niin täydelliseltä, kasvonsa niin hienopiirteisiltä kuin nyt. Kädessään oli hänellä nidos Leopardia. Pidin velvollisuutenani heti tiedustella hänen puolisonsa vointia. Hän punastui taas ja vastasi niin hiljaa, ett'en sitä kuullut.
Hän tahtoi tietää, oliko novellini Luisa elävä henkilö. Vastasin ett'ei, vaan että hänessä oli piirteitä ja viivoja monesta todellisesta henkilöstä. Tätä menettelytapaa ei hän ymmärtänyt: hän arveli että siitä pakostakin syntyisi yksilöllisyyttä vailla oleva luoma, joka kokonaisuutena vaikuttaisi epämääräiseltä ja väärältä. Hän yhtyi kuitenkin selitykseeni, että luonnossakin saattoi tavata sellaista, että jokainen meistä muistuttaa toistansa jonkun piirteen tai vivahduksen puolesta, ja että näitten piirteiden ja värien taitava yhteensulattaminen juuri on taiteilijan hienoin ja vaikein tehtävä. Jokapäiväisistä äänistä on muodostettava sointu, jossa on erilaisia intervalleja ja oma, omituinen kaikunsa.
"Se on totta", sanoi hän. "Sitä en ole tullut ajatelleeksi. Mutta luuletteko, että tuollaisen Luisa'n tosiaan voisi löytää? että on olemassa henkilö, joka ei saata rakastaa kahta kertaa?"
"Kyllä, hyvä rouva."
"Minä en usko. Minulla on sata kertaa vähemmän ihanneuskoa kuin teillä."
Hänen äänessään kaikui syvä liikutus. Siinä oli sellainen katkeruus, että mykistyin, olin järkytetty. Mutta minä keskeytin heti vaitiolon ja tartuin vaistomaisesti siihen paikkaan, jota luulin kipeäksi ja jossa aavistin vaaran piilevän. Sanoin, että tuossa nöyrässä, vienossa olennossa asui korkea, runollinen tenho, olennossa, joka köyhänä mielikuvituksesta, rikkaana tunteesta saattoi rakastaa vain kerran, mutta että oli olemassa myöskin ylhäisiä luonteita, jotka sydämensä hurjasti raivottua haavoittuvat ja menettäen uskonsa rakkauteen ja uskollisuuteen kaatuvat kuolleina maahan, mutta jotka sitten taas nousevat ja kohottautuvat uudelleen ilmoihin. Sellaisia ovat elonvoimista rikkaat, lujatahtoiset, voimakkaalla mielikuvituksella varustetut henkilöt, jotka myöskin rakastaisivat vain kerran, jos tapaisivat vertaisensa; toimintahaluiset ja tarmokkaat luonteet, jotka rakastavat, niin kuin taivas kevätmyrskyissä maata rakastaa, sulattavat toisen sielusta jäisimmänkin jäykkyyden ja saavat siinä kukkimaan kaiken sen, mikä siellä piilee elämänä, mehuna ja tuoksuna.
Rouva Yves katsahti minuun vastaamatta.
Enkö nyt ole kuollut, joka, saa puhua totta ilman minkäänlaisia inhimillisiä ennakkoluuloja? Join hänet pitkistä silmäyksistään huumaavaa ihailua. Vain tuon maineentavoittelun vuoksi olin minä, rakas ystävättäreni, tosi runoilija tähän asti. Ennenkuin rakastin niin kuin nyt, epäilin paratiisin olemassa oloa tietämättä, kuinka siellä voi olla onnellinen ja saada osakseen ihailua ilman sitä. Minusta tuntui kuin olisi hänen pitkä katseensa sanonut: Onko se todellakin niin? Oletteko sen kokenut?
Hän ei sanonut sanaakaan, vaan avasi kirjan, jonka oli tuonut mukanansa. "Tahtoisin kysyä teiltä jotain Leopardista", sanoi hän selaillen sitä. "Pidän hänestä tavattomasti. Ja kummasta pidätte te enemmän, Leopardista vai Manzonista?"
"Leopardista."
"Oi, tekin! Kuinka se minua ilahuttaa! Eikö hän tosiaan ole paljon suurempi?"
"Ei, hän ei ole likimainkaan niin suuri, mutta minä pidän hänestä enemmän."
"Oi", sanoi hän sulkien kirjansa, "sitä minä en käsitä, selittäkää se minulle."
Selitin hänelle mielipiteeni.
"Suokaa anteeksi", sanoi hän sitten, lausumatta ajatustaan sen johdosta. "Te puhuitte ylhäisistä luonteista, tahtoisitteko sanoa minulle mitä ajattelette seuraavista säkeistä."
Hän haki kirjastaan La Ginestra'n ja pyysi minua lukemaan runon, joka alkaa:
On luonne ylhäinen, ken luoda tohtii ikuisen katsehensa kaikkein kohtaloon, ja avoimesti totuutta tinkimättä tunnustaa tuskan, jok' on meille suotu, ja tilan kurjan, hauraan…
"Minä ajattelen," vastasin, "että haluaisin painaa Leopardin syliini, itkeä hänen kanssaan ja sanoa hänelle: Mikä runoilija, ja miten sokea oletkaan! Kuka on antanut sinulle tuon luonteen, joka niin ankarasti ja rajusti vastustaa ihmisten pahaa äitiä? Tuo sama paha äitikö? Ei! Oletko itse luonut sen itsellesi? En, en! Silloin täytyy sinulla olla hyvä isä ja tämä hyvyyden lähde, kuka se on? Tiedätkö, miksi hän on antanut sinulle sellaisen lahjan? Tiedätkö, mitä hän vaatii sinulta ja mitä sinulle valmistaa? Niin raukee koko sinun musta filosofiasi."
"Kuinka onnellinen te mahdattekaan olla", sanoi rouva Yves, "noin ajatellessanne. Minä en sitä voi. En edes luule, että ylhäisen luonteen omistaminen tuottaa onnea. Enkä usko minkään inhimillisen tunteen pysyväisyyteen. Minulle on kerrottu, että Leopardikin pelkäsi kuolemaa."
Huomautin hänelle hiukan surullisena, ett'en näin ollen voinut käsittää kuinka minun runoni oli voinut miellyttää häntä.
"Niin, mutta", sanoi hän, "se miellyttää minua suuresti! Minusta on mieluista uskoa että te olette oikeassa, että on todella sellaisia olentoja ja tunteita kuin teidän kuvaamanne. Sen vuoksi täytyisi minun olla varma, että ainakin te uskotte niihin, ja tahtoisin tulla vakuutetuksi siitä, että ihmiset eivät olekaan niin pikkumaisia ja kurjia, kuin he minusta näyttävät olevan; että tälläkin elämällä on arvonsa ja että maksaa vaivaa jatkaa sitä täällä tai toisessa maailmassa."
Riipuin hänen huulillaan himoiten voivani tunkea hänen sydämensä salaisuuden läpi. Luulin katseleväni myrskyisen rakkauden ja tappavan tuskani täyttämään menneisyyteen — ja kylmään, mykkään nykyisyyteen, jossa uuden elämän ensi kajastus välkkyi. Kun hän oli lopettanut, katselin häntä vaieten, en rakastajana, vaan epäilevänä ja tutkivana lääkärinä. Hän punastui kevyesti ja kysyi: "Mitä ajattelette minusta?"
"Että te olette sairas, ettekä saisi lukea Leopardia."
Hän vastasi hymyillen: "Te olisitte ankara lääkäri. Mutta näettehän, ett'en lue vain Leopardia, vaan myöskin kilttejä ja hyvämaineisia kirjoja niin kuin teidän."
Vastasin hänelle, että on jokseenkin yhdentekevää juoko hän myrkyn viinissä vai kahvissa. Sitten kerroin hänelle kuinka intohimoisesti itse olin jumaloinut Leopardia, sairaaloisesta kaihomielisyydestäni ja haudastani, jonka olin itselleni valinnut. Hän kuunteli jännitettynä, ja minusta tuntui, että hän nyt tutki minua, niin kuin minä olin vähää ennen tutkinut häntä. Hän tahtoi katsella kalliotani kiikarilla, jonka hänelle suuntasin. Kun asetin lasin silmäni eteen, kadotin suunnan, etsimme sitä yhdessä ja kätemme koskettivat siinä toisiaan. Rouva Yves tempasi äkkiä pois kätensä. Autuuden vavistus kävi lävitseni.
"Minä en voisi kiivetä haudallenne", sanoi hän hymyillen.
Aioin kysyä häneltä, toisiko hän minulle kuoltuani kukkasen, mutta olin niin liikutettu ett'en saanut sanaa suustani. Mrs Yves kysyi, tahtoisinko nytkin levätä tuolla ylhäällä, ja minä vastasin, ett'en sitä tällä hetkellä itsekään tiennyt. Odotin, että hän pyytäisi minulta selitystä siihen, mitä olin sanonut hänen äänestään — mutta sitä kysymystä ei kuulunut. Sen sijaan kysyi hän, olinko lauluissani ylistänyt tuota kalliota, ja ihmetteli, kun vastasin siihen kieltävästi. Hän vaati minua tekemään sen, ja minä lupasinkin kohta. Ei kumpikaan meistä lausunut sitä ilmi, mutta me ymmärsimme molemmat, että sen pitäisi olla hänelle omistettu.
Lyhyen vaitiolon jälkeen kuiskasi hän: "Tahtoisin niin mielelläni jonkun muiston oleskelusta täällä."
Äkillinen hätä ahdisti sydäntäni; kysyin, aikoiko hän kohta matkustaa pois.
"Kyllä", vastasi hän suloisen suruisasti. "Luulen, että matkustamme niin pian kuin se on mahdollista. Emme ole tyytyväisiä täällä."
Liikutus vei sanat suustani. Tuo luonnollinen ajatus, että rouva Yves matkustaisi pois, ei ollut tullut mieleeni; minusta tuntui kuin täytyisi kaiken pysyä tällaisenaan.
Luulen, että hän tunsi minkä vaikutuksen hänen sanansa olivat tehneet minuun ja tahtoi lieventää sitä kysymällä vihdoinkin hiljaa, missä olin kuullut hänen äänensä. Tuo yksinkertainen kysymys tuotti ääretöntä iloa tällä hetkellä.
"Unessa", vastasin.
Hän kalpeni, sanomatta sanaakaan. Hän selaili taas Leopardiaan, mutta luulen, ett'ei hän lukenut. Pitkä hiljaisuus seurasi.
Sydämeni kolkutti, kun jatkoin. "Kahdesti olet kuullut äänenne unessa; ensi kerran monta vuotta, toistamiseen pari kuukautta sitten. Unet olivat raskaita, painavia ja teidän äänenne puhui elämästä ja toivosta. Enkä vain unissani, mutta elämässänikin olen tuntenut itseni onnettomaksi omasta syystäni, mutta olen aina vakavasti uskonut, että kuulisin oikean äänen, kohtaisin oikean henkilön."
Meitä kohti tuli muutamia naisia. Minun täytyi kumartua rouva Yves'iä kohti, olla lukevinani hänen kirjastaan kuullakseni hänen kuiskaavan vastauksen:
"Sitä minulla ei ole itsellenikään, ei elämää eikä toivoa."
Naiset istuutuivat lähelle meitä, emmekä enää voineet jatkaa keskusteluamme. Ehkäpä olimme sitä paitsi liian liikutettujakin puhellaksemme. Hänen kätensä vapisivat, hänen olkapäänsä ja rintansa kohosi ja laski.
Ja minä? Sydämessäni raivosi myrsky ja sumu peitti silmäni.
Rouva Yves'ille tultiin sanomaan, että herra tahtoi tavata hänet vielä ennen ateriaa. Hän viivytteli hetkisen, sitten hän nousi. Seurasin häntä vaieten majatalon ovelle saakka.
"Tahtoisin sanoa teille jotain", kuiskasi hän, ennenkuin erosi minusta.
"Mutta minä luulen, ett'ei minulla ole rohkeutta."
"Miksi?" huudahdin jännittyneenä.
Sitä hän ei selittänyt. Hän tervehti kuvaamattoman viehkeästi ja hänen katseensa lepäsi hetken otsallani. Jo edellisinä päivinä oli hän usein tarkastanut otsaani. Miksi? Se sai minut onnelliseksi ja hämilleni yht'aikaa. Oli kuin olisi hän pitänyt enemmän ulkonäöstäni kuin sielustani. Onko se mahdollista? En tiedä, mutta siltä minusta tuntui.