VII.
Tuskin oli ruokakello soinut, kun läksin ruokasaliin, vaikka minun oli mahdoton syödä. Hän tuli vasta aterian loppupuolella. Hän vaihtoi muutamia sanoja rouva B:n, ruusunaisen kanssa, ja katsahti äkkiä punastuen minuun päin, ikäänkuin olisin voinut erottaa heidän sanansa; mutta minä käytin hyväkseni heidän keskusteluaan saadakseni tarkastella häntä vapaasti ja olin niin vaipunut katselemaan hänen kasvojaan ja siroja käsiään ja kuuntelemaan hänen äänensä suloista sointua, ett'en ollenkaan tullut tarkanneeksi hänen sanojensa sisältöä. Hän katsahti vielä muutaman kerran minuun, mutta ehkä lyhyemmin kuin aikaisemmin päivällä. Kun ateria oli loppunut, katosi hän ja tuli puolen tunnin kuluttua jälleen alas. Hänen ystävättärensä ehdotti kävelyretkeä. Hän oli ehkä huomannut, että olin ennen ateriaa keskustellut rouva Yves'in kanssa, sillä kun he kulkivat ohitseni, sanoi hän ystävällisesti: "Tuletteko mukaan?" Rouva Yves ei sanonut sanaakaan, ei tehnyt merkkiäkään. Siitä huolimatta suostuin heti ja läksimme kävelemään pitkin vaihtelevaa polkua, joka vie Lanzo'on kastanjametsän läpi.
Rouva B. puhui paljon, kuitenkin englannin kielellä, jota minä puhuin huonosti ja ymmärsin vieläkin huonommin. Kaunotar hymyili ja korjaili hyvin rakastettavasti. Mrs Yves vaikeni melkein aina ja minäkään en oikein tiennyt, mistä puhuisin hänelle; kuitenkin oli vaikenemisessamme hiljainen yhteisymmärrys, joka oli minusta suuremman arvoinen kuin välinpitämätön keskustelu. Hän näytti pian väsyneeltä ja me istuuduimme ruohikkoon kastanjan juurelle.
Vuorta kattavien, tummien metsien muodostaman piirin alla hymyilivät raikkaat niityt ja keltaiset viljapellot ylätasangolla, joka ulottui aina vastapäätä olevaan vuorijonoon, jonka kukkulat toinen toisensa takana hälvenivät vähitellen itäisen taivaanrannan syvään kirkkauteen. Rouva B. jutteli Firenzestä, missä hän oli viettänyt talven. En kuunnellut häntä ja tuskin rouva Yveskään. Minusta tuntui kuin olisivat ajatuksemme kulkeneet niin yksiä teitä, että hän tunsi niin kuin minäkin hetken ja maiseman vienon runouden. Silloin tapasivat silmämme toisensa useammin ja minun katseeni kysyi varmasti: Rakastatko minua? ja hänen silmänsä vastasivat: Kyllä!
Paluumatkalla tarjosin hänelle käsivarteni. Seuralaisemme kulki muutamia askelia edellä. Minä astuin hyvin hitaasti: kalliin olennon läheisyys, tuoksu ja lämpö oli niin suloista! Pyysin häntä innokkaasti sanomaan minulle sen, mitä hän aikaisemmin ei ollut uskaltanut.
"En voi", vastasi hän. "En uskalla vielä ja luulen, etten koskaan uskalla. Ehkä kirjoitan siitä teille."
"Täytyykö minun peljätä tuota salaisuutta?" kysyin. "Riistääkö se minulta toivon? Riistääkö se minulta elämän?"
Hänen käsivartensa värähti, hänen kätensä kouristui, kuin olisi sähkövirta kulkenut sen läpi. "Minun tähteni ette kadota mitään," sanoi Violet värisevin äänin. "Toivon, että tulette tapaamaan toisen, joka on vapaampi ja arvokkaampi. Pelkään, että te minun vuokseni puhutte ja tunnette noin; mutta se syy on niin suloinen kantaa ja meidänhän täytyy taas kohta erota ainiaaksi. Te olette kertonut minulle unenne, ja minusta on kuin eläisin unessa, kuin olisin sama, enkä kuitenkaan sama kuin ennen. Niin — aivan kuin unessa!" Polku vei meidät tallille, jossa pidettiin Belvederen vieraille vuokrattavia aaseja, Rouva B. oli pysähtynyt juttelemaan hoitajan kanssa, ja me jatkoimme matkaamme. "Niin, nyt minä tunnen", sanoi Violet, kun olimme joutuneet kyllin kauaksi, "että minun täytyy kirjoittaa teille siitä asiasta. Se ei ole salaisuus, mutta kuitenkin jotain, mitä te ette tiedä ja mikä teidän pitäisi tietää. Teidän Luisa kirjanne on tehnyt minuun syvän vaikutuksen, syvemmän kuin olen teille tätä ennen tunnustanut, ja teidän myötätuntonne on minulle hyvin kallis. Minusta olisi ikävää, jos te unohtaisitte minut ja jos te ajattelisitte minusta sellaista, mikä ei ole tarpeellista. Minä matkustan kohta ja sitten ei enää ole tilaisuutta selittää teille tätä asiaa."
Tappava kylmyys valtasi minut ja minulla oli tuskin voimaa vastata, ett'en koskaan unhoittaisi häntä, ja että nyt toivoin pääseväni kalliohautaani mitä pikemmin, sitä parempi.
Vavahtava käsi puristi käsivarttani: "Ei", sanoi Violet. "Minä en tahdo sitä, en tahdo!"
Rouva B. oli taas liittynyt meihin eikä eronnut meistä ennenkuin majatalossa. Rouva Yves meni huoneeseensa ja minä kiiruhdin omaani. Yhdellä hetkellä olin epätoivoissani, toisella leimahti minussa ilo tietäessäni olevani rakastettu. Ei, oli Violet sanonut, minä en tahdo sitä!
Tartuin kynään ja kirjoitin:
Ah, ei, jos lemmit mua, soisin
ma hautain syvän laakson sumentoon.
Ei ristiä, ei kiveä siell' oisi,
sa yksin tietäisit, ma missä oon.
Sua ihmishäijyys kiusata ei saisi.
Mun tähteni ei sanottaisikaan:
"Tuo Aallotarna leikitellä taisi,
vain vuorten kylmää lunta sielussaan.
Hän virran rantamalle vilpoisellen
käy lemmenleikkiin kera laineitten.
ja sammalvuoteellansa venytellen
suo erämaille tunteet sydämen."
Oi armahain, ma itse soitteleisin
kuohussa kiitävien aaltojen.
Lemmestä, suuteloista lauleleisin
ma ijän kaiken eelleen rientäen.
Oi armas, siellä sammaleitten alla
jotk' onnellisna sua kannattaa.
Ma hiljaa juttelisin kuiskimalla
sydämen kaipausta suloisaa.
Säteissä auringon mun sielun oisi,
kun tuoksut ympärilläs liitelee.
Se latvain laulaessa sulle soisi,
kun säteet hellät sua hyväilee.
Taivaassa, josta katsehesi kallein
nyt etsii uskoansa, toivoaan
Tuulessa ympärilläs harhaileisin,
kun myrskyten se kiertää kautta maan.
Sitten kun olin kirjoittanut säkeet toistin niitä itsekseni sata kertaa, seisoen ikkunani edessä ja katsellen kuun valaisemaa kallionkielekettäni. Aioin antaa ne hänelle seuraavana aamuna. Toivoin vain, että se tulisi pian ja kuvittelin kuumeisesti, että ne liikuttaisivat häntä, että hänen täytyisi antaa myötä rakkaudelle. Missä oli silloin muisto unestani, syvästä rotkosta, ja pelastavasta voimasta, joka nosti minut ylös siitä? En muistanut sitä enää, en ajatellut tunnetuita enkä kätketyitä, en oikeita enkä luvattomia esteitä. Minulla oli mielessäni ainoastaan hänen hienot kasvonsa, solakka olentonsa, älykäs ja suruisa mieli, ääni, käsi, joka oli jättänyt tuoksunsa käsivarteeni, intohimoinen sielu, täynnä salaisia syvyyksiä kätketyitä intohimoja. Se oli toinen, paljon vaarallisempi rotko, jonne nyt kaikin voimin pyrin; sillä jos sellainen lempi pääsisi pyytämänsä perille, ei se kärsisi mitään rajoituksia. Jumalan käsi oli jo päälläni ja ohjasi minua oikealle tielle. Sitä en tiennyt, vaan vaelsin erehdyttävässä pimeydessä antaakseni lopulta kaiken kunnian pelastuksestani yksin hänelle.
Seuraa vana aamuna menin aikaisin alas ja tapasin hämmästyksekseni rouva Yves'in kirjoittamassa lukusalissa.
Hän ojensi minulle kätensä. Minun katseeni kysyi minulleko hän kirjoitti. "Kyllä," sanoi hän heikolla äänellä ja hymyili, mutta oli hyvin kalpea.
Panin runon hänen viereensä sanoen: "Runoni." Ensin ei hän näyttänyt ymmärtävän, mutta sitten loistivat hänen silmänsä; hän avasi nopeasti kuoren, ja hän luki luettuaankin. Sitten loi hän suloiset silmänsä minuun ja jäi katselemaan minua kuvaamattomalla ilmeellä. Viimein laski hän runon kädestään ja katseli minua yhä nojaten tuolinsa kaiteeseen.
En ollut koskaan ennen nähnyt sellaista katsetta, niin sydämellistä, niin läpitunkevaa, niin lasimaista, kylmää ja intohimoista: kaikki kuvastui tuossa pitkässä pelokkaassa silmäyksessä. Sitten näin sen odottamatta tummenevan. Viimein kiitti hän minua ja jatkoi kirjoittamistaan. Vaikka yhä seisoin hänen vieressään, nosti hän hiukan päätään ja hymyili minulle heikosti. Ymmärsin ja vetäydyin viereiseen huoneeseen odottamaan.
Luulen odottaneeni puoli tuntia. Sitten kuulin, että Violet nousi ylös, ja palasin hänen luoksensa, saadakseni tietää kohtaloni. Hän painoi toista kättään silmiään vasten, toisella ojensi hän minulle kirjoittamansa. Forgive me! Be kind to me! [Antakaa anteeksi minulle! Olkaa hyvä minulle!] sanoi hän. Sitten meni hän pois, enkä uskaltanut pidättää häntä.
Hän kirjoitti näin: "En ole rouva Yves, niinkuin luulette. En ole naimisissa; herra, joka on kanssani, on setäni. Se ei ole mikään salaisuus. Joku on saanut päähänsä, aivan ilman syytä, — ehkäpä sormukseni vuoksi —, että olemme mies ja vaimo, ja me olemme antaneet asian olla sillään. Teidän en kuitenkaan voi antaa olla siinä luulossa, se olisi väärin teitä, niin kuin minuakin kohtaan. Kuitenkin on minusta vaikeaa ilmoittaa teille niin yksinkertaista asiaa.
"Olemme tavanneet toisemme ensikerran muutamia päiviä sitten, mutta tuttavuutemme on kuitenkin paljon vanhempi. Te kerroitte minulle unestanne. Minäkin olen oppinut tuntemaan teidät ikään kuin unessa viime vuonna Roomassa, kun luin Luisa'a Mieleni on paljon rauhallisempi ja positiivisempi kuin teidän, mutta kun ajattelen tuota lukuani, pelkään haihtuvani haaveiluihini. Muutamia vuosia sitten olin kuin ilman sydäntä, tai oli sydämeni kuin jäätynyt, enkä tuntenut enää, että minua paleli. Viime keväänä heräsi minussa ensi kerran hiljainen tunne, vieno suru.
"Kerran, juuri huhtikuun 24 päivänä menin auringon laskiessa protestanttiselle hautausmaalle S. Paolon portille, jota en vielä tuntenut. Kameliat ja azaleat olivat täydessä kukassa ja kaupungin vanhat muurit, joilla kasvoi korkeaa heinää, ja kukki keltaisia köynnösruusuja tummien sypressien varjossa, olivat niin kauniit auringon viimeisissä säteissä! Shelleyn [Percy Byshe Shelley, etevä englantilainen runoilija, Byronin ystävä. Hänen sydämensä on haudattuna Rooman protestanttiseen hautausmaahan.] muistomerkin luota löysin ruohikosta pienen, Luisa nimisen kirjan. Sen oli ehkä kadottanut se herrasväki, joka tuli pois hautausmaalta minun astuessani sisään. Avasin sen ja silmäni sattuivat kohtaan, joka viittaa Rakkauden satuun, jota valitettavasti en tarkoin tunne, enkä tiedä, mikä kansa on luonut sen. Se teki minuun omituisen vaikutuksen, ehkä paikan ja ajan vuoksi: tunsin äkkiä kuinka sydämeni jälleen eli, niin että säikähdin ja hämmästyin. En tahtonut!
"Panin nopeasti kirjan siihen, mistä olin sen löytänyt. Kun menin pois, ojensi vartija sen minulle luullen, että minä olin sen kadottanut, ja minun oli vaikea saada hänet uskomaan muuta. Muutaman päivän perästä toi ystävättäreni, jolta olin pyytänyt jotain uutta italialaista kirjaa, Luisan minulle. Minusta tuntui, kuin olisi kirja ajanut minua takaa. En olisi tahtonut ottaa sitä vastaan ja sanoin, ett'en huoli runoista, mutta ystävättäreni kehotti minua niin innokkaasti lukemaan kirjan, että suostuin.
"Luin Luisan yhdessä yössä. Se oli kuin itkettävää unta! Minusta oli mahdotonta, että tekijä ei olisi nainen. Vaikka se ei ollutkaan minusta aivan yhdentekevää, en antanut sille sen suurempaa merkitystä, mutta mitä pidin tärkeämpänä oli saada tietää uskoiko runoilija aatteeseensa, vai ei. Tahdoin tulla vakuutetuksi siitä, että hän ei uskonut siihen, vaan oli yhtä petollinen kuin hänen runoelmansakin. Kuitenkaan en voinut unohtaa kirjaa, enkä tukahduttaa haluani oppia tuntemaan hänet, joka oli kirjoittanut sen.
"Täällä on toivoni täyttynyt. Te osoititte heti minulle myötätuntoa, mikä hämmästytti minua. Tunnustan teille, ett'ei se alussa miellyttänyt minua, koska se näytti minusta jonkunlaiselta ranskalaiselta kohteliaisuudelta, siis kaikkea muuta kuin suoralta; muullaista se ei mielestäni voinut ollakaan. Sitten oli se minusta kuin rangaistus siitä, ett'en ollut totellut järkeäni ja pysytellyt kauempana Luisa'n tekijästä, vaan kysyin häneltä uskoiko hän teokseensa, myöntäen täten tavallaan, että sellainen usko oli mahdollinen. Olen yhä valitettavasti hyvin epäilevällä kannalla ihmisluontoon nähden, mutta en tahdo otaksua, ett'ei teidän myötätuntonne tällä hetkellä olisi suoraa. Se, että minusta on vaikeaa sanoa teille, että nimeni on yksinkertaisesti miss Yves, johtuu pelosta, että tämä tiedonanto minun puoleltani herättäisi teissä luuloja, jotka ovat mahdottomia.
"Olen kihloissa, ja minun määräni on elää pienessä kaupungissa Alppien tuolla puolen, erään henkilön kanssa, jonka tunnen ja jota kunnioitan kylliksi voidakseni suostua liittoon, josta muuten en hae onnea, enkä voi sitä tarjotakaan.
"Te toitte juuri runonne minulle. Se liikutti minua syvästi. Huomasittehan sen! Kysyn Jumalalta miks'ei hän saattanut meitä yhteen muutamia vuosia aikaisemmin, kun ehkä vielä olisimme voineet olla onnellisia! Kuitenkin olen tyytyväinen lyhyeen ja myöhäiseen kohtaukseemme, vaikka mieleni onkin surullinen. Vaikka en uskokaan inhimillisten tunteiden kestävyyteen, luulen kuitenkin, että muisto säilyttää tuoksun keskeytyneistä tunnelmista, joilla ei enää ole eloa. Tulette pitämään sanojani kylminä ja kovina, mutta minä olen oppinut niin ajattelemaan paljon kylmemmässä, paljon kovemmassa koulussa. Nykyhetkellä tuottaa halumme oppia tuntemaan toisemme meille vain tuskaa, joka on halujen tavallinen hedelmä. Mutta aika parantaa niin teidät kuin minutkin, aika, joka haavan sijalle jättää vain pienen hellän kohdan, jota pakottaa aina ilmojen vaihtelun mukaan. Sitä tyhjänpäiväistä lohdutusta, että minä tulisin haudallenne itkemään, ette saa. Te tulette, niin kuin sydämestäni toivon, elämään paljon kauemmin kuin minä, tarpeeton olento, ja tulette yhä tarkemmin tuntemaan — minä tiedän sen — monien rohkaisuksi kaiken sen hyvän, minkä luulette ihmisrinnassa asuvan. Mutta jos siitä syntyykin vain joku hyvä pienempi teos, joku pelokas, jalo ajatus, täytyy sen, jolla ei ole teidän uskoanne, tunnustaa, että ihanteitten sumu voi joskus kiteytyä pisaraksi, pudota ruohonkorrelle ja virkistää.
"Te odotatte, että lopettaisin, ja minun täytyy kiirehtiä, koska on aika palata setäni luo. Teidän tunteenne liikuttaa ja ilahuttaa minua siinä määrin, että minun täytyy olla aivan suora teitä kohtaan.
"Olen vapaaehtoisesti mennyt kihloihin miehen kanssa, jota kunnioitan, mutta vakavammat arvelut kuin se, pakoittavat sydämeni rakastamaan vierasta. Entiset kohtalot ryöstävät minulta mahdollisuuden tulla onnelliseksi tätä tietä, samoinkuin kyvyn tehdä muita onnellisiksi. Miksi en sitä sanoisi? Tehän arvaatte niin paljon! Olen kerran rakastanut, liiaksi rakastanut. Viidenkolmatta ikäisenä olen jo vanha ja pakoitettu pitämään sydämeni jok'ainoaa liikahdusta halveksittavana heikkoutena, ajattelemattomuutena.
"Hyvästi! Olen arvellut hetken voisinko lisätä 'ystäväni', voisinko ainakin tällä viattomalla sanalla vastata mielikuvituksenne lentoon. Mutta olen hyljännyt tuon viattoman sanan ja sanonut itselleni, että on viisaampaa, kun tyydymme siihen, mitä meillä on ollut: hetkinen myötätuntoa ja henkistä kosketusta. Ystävyyssuhde, kirjeenvaihto voisi tulevaisuudessa tehdä asemamme tuskallisemmaksi. Niin tulee tämän muiston tästä hetkestä elää viattomana ja runollisena.
"Matkustan ylihuomenna, ehkä jo huomenna. Vielä kerran Hyvästi! Suokaa minulle anteeksi, ja elkää tehkö sitä, minkä omatuntoni ja tahtoni minulta välttämättä vaatii, vielä raskaammaksi. Kiitän teitä runosta, jonka aina tulen säilyttämään. Jumala siunatkoon teitä kaikessa mitä teette, kaikessa mitä rakastatte!
Violet Yves."