XIX.
Seuraavaan aamuun saakka olin kuin kuumesairas, joka taistelee sekavan mielikuvituksensa kanssa tietämättä varmasti nauttiiko, vai kärsiikö hän. Minä kysyin itseltäni olikohan agaven kukka puhjennut jo Belvedere di Lanzossa, vai oliko se vasta nyt alkanut repiä sieluani kiduttaen ja huumaten noustakseen taas ilmoille. Rakkauteni Violet'iin oli tullut voimakkaammaksi; hänen tunnustuksensa oli lähentänyt ja yhdistänyt meitä enemmän kuin hän tai minä saatoimme arvata. Ja saatoinko aavistaa mitä omituisuuksia omassa sielussani piili? Minun täytyi puolustautua, mustasukkaisessa sydänsurussanikin, voimakasta viettiäni vastaan, joka sai minut kaipaamaan Violet'ia yhä hurjemmin siksi, että häntä oli niin paljon rakastettu, ja että hän itse oli rakastanut niin paljon.
Illalla menin Toplerin luo. Hän ei ollut kotona; sen sijaan tapasin hänen veljensä. Olisin mielelläni välttänyt häntä, mutta se ei ollut mahdollista, sillä hän tuli itse avaamaan ovea. Hän näytti onnelliselta nähdessään minut ja pyysi minua mitä innokkaimmin käymään sisälle. En aluksi osannut selvittää itselleni tätä epätervetullutta kohteliaisuutta; sitten ymmärsin, että hän tahtoi puhua minulle jostakin pääsemättä alkuun. Lopuksi, en tiedä kuinka monen mutkan jälkeen, tunnusti hän punastuen, että oli toivonut saavansa minulta apua, valitessaan muutamia italialaisia kirjoja lahjaksi morsiamelleen. Vastasin hänelle, ett'en saattanut täyttää hänen toivomustaan. Hän tietenkin hämmästyi, nolostui aikalailla ja pyysi tuhannesti anteeksi. Hän oli kovin vaatimattoman ja kiltin näköinen kaikessa arkuudessaan! Tunsin, että hän oli parempi kuin minä; olinhan tullut ryöstämään hänen aarteensa, hänen toivonsa, hänen onnensa. Ajatellessani, että Violet oli sanonut, "en voi", tunsin melkein lohdutusta siitä ett'emme olleet liittyneet häntä vastaan hänen tietämättään.
Sanoin hänelle, että minun välttämättömästi täytyi puhella hänen veljensä kanssa tärkeistä asioista. Myöhemmin muistellee hän näitä sanoja ja ääneni väräjävää sointua, ymmärtänee minkälaiselta minusta tuntui koettaessani olla ja näyttää rehelliseltä.
Seuraavana aamuna sain kirjeen miss Yves'iltä.
"Luulen olevani velvollinen, vaikka olenkin väsynyt kuolemaan saakka, lisäämään pari sanaa avioliitostani, koska en tullut selittäneeksi kaikkea oikein silloisen liikutuksen vallassa.
"Olen vapaaehtoisesti antanut tarkasti punnitun sanani. Olen tuntenut professori Toplerin kauan aikaa ja olen aina pitänyt häntä hyvin kunniallisena ja hyvänä ihmisenä. Kun en voinut vastata hänen tunteisiinsa, pyysin, että hän loittonisi minusta. Hän totteli nöyrästi, lakkaamatta minua rakastamasta, odottaen hiljaisuudessa. Sukulaiseni eivät hyväksyneet käytöstäni ja sanoivat sen minulle. Hiukan sen jälkeen pyysi Topler minulta lupaa saada taas tavata minua. Epäilin kauan arvostellen asemaani sukulaisiin! nähden, joiden hyvyydestä elän, ja otin myös huomioon sen, että terveyteni esti minua itse hankkimasta elatustani. Huolimatta kunnioituksestani ja kiitollisuudestani Topleria kohtaan, oli avioliiton ajatus minusta kauhistuttava; kysyin itseltäni voisiko hänen tosiaan syvää ja ylevää rakkauttansa tyydyttää vain sisaruksellinen yhdyselämä ja aviomiehen nimi ja voisinko ehdottaa hänelle sellaista liittoa. Tein niin ja tarjoukseni hyväksyttiin riemulla. Tulin hämilleni, kun ajattelin, että tuo yksinkertainen mies ehkä oli minua ylempänä, huolimatta ymmärrykseni ja tunteeni hienostuneisuudesta. Tästä sai alkunsa uusi, mitä katkerin epäilys: aloin epäillä itseäni. Eräs uskovainen sanoi minulle, että se teki hyvää ylpeydelleni ja vei minut lähemmäksi Jumalaa, mutta sitä en varmasti tiedä.
"Täytyykö minun nyt rikkoa lupaukseni! Pelkäänpä jo osaksi rikkoneenikin sen, kun olin heikko ja ajattelematon suhteessani teihin. Tunnen, ett'ei minulla oikeastaan ollut täyttä oikeutta ottaa teitä uskotukseni. Teidän uhkauksenne sanoa Toplerille kaikki pakoitti minut siihen.
"En tiedä lohduttaako teitä se, että katkerat kokemukset joka tapauksessa tulevat pitämään minut erilläni teistä täällä maan päällä, että voin olla teille vain uskollinen ystävätär.
"Olen jo sanonut teille mitä yhdeksäntoista vanhana ajattelin ruumiinviastani, nim. että luulin jääväni osattomaksi rakkaudesta. Kun tulin kahdenkolmatta ikäiseksi arvelin päin vastoin, että voisin sytyttää hetkellistä innostusta, ehkäpä intohimoakin, mutta ett'ei kukaan menisi naimisiin kanssani; ja jos joku olisikin niin sokea, saisivat hänen sukulaistensa ja ystäviensä arvostelut, ja kun ensimäinen huumaus olisi ohi, hänen oma terve järkensäkin, hänet katumaan hetken kuluttua. Vaikka tämä ei vastannutkaan ihannettani rakkaudesta, en kuitenkaan ole syyttänyt siitä ihmisten matalaa mieltä, vaan ajattelin, ett'ei se ollut heidän vikansa. Kun hyväksyin Toplerin tarjouksen, olin varma siitä, että hänkin katuisi jonain päivänä. Mutta tiesin, että hän oli niin hyvä, niin hieno, että hän sittenkin muistelisi minua kunnioituksella ja ystävyydellä; rakkautta en kaivannut.
"Myöhemmin opin tuntemaan teidän kirjanne, tutustuin teihin Lanzossa tuli mieleeni ajatus, että ehkä joku voisi rakastaa minuakin kestävästi. Tiedättekö mitä silloin mietin? Sinun isäsi kuoli halvaukseen kuudenneljättä vanhana, olet kadottanut sedän ja tädin samalla tavalla, sinua itseäsikin on sama kohtalo uhannut, et voisi tulla hänen omakseen, tekisit rikoksen!
"Ja nyt rukoilen teitä, älkää puhuko mitään Toplerille, älkää saattako ketään turhaan kärsimään, lähtekää. Kiitos hienosta hellyydestänne ruusua kohtaan. Hyvästi, viimeisen kerran hyvästi!
Violet Yves."
Luin, itkin, luin taas ja suutelin suutelemistani kirjoitusta, ikäänkuin hänen kätensä, hänen hiuksensa, silmänsä, tai huulensa olisivat olleet siinä, nyyhkyttäen. "Ei, ei, ei, viimeistä kertaa hyvästi, ei!" Minun täytyi saada sanoa hänelle ääneen: en lähde, rakastan sinua, sinä tulet omakseni, se ei ole rikos. Menin heti ulos ja läksin suoraan Toplerille sanoakseni kaikki vanhalle ystävälleni. Kuinka sen sanoisin, kuinka puolustaisin tällaista tekoa, mitä pyytäisin häneltä ja kuinka lopulta selviäisin, siitä kaikesta en tiennyt mitään, siitä ei minulla ollut pienintäkään aavistusta.
Toplerilla en tavannut ketään kotona. Sain tietää palvelijalta, että professori ja hänen veljensä olivat menneet jonnekin Treubergin perheen kanssa. Hän arveli, että he olivat lähteneet Obereichstädt'iin katsomaan erästä valimoa, ja söisivät aamiaista ulkona, kai Mariensteinissä. Jätin lapun, jossa ilmoitin ystävälleni, että minun täytyi välttämättömästi saada puhutella häntä kahdenkesken, ja että palaisin illalla.
Kysyin missä Marienstein oli ja aloin kävellä toiseen suuntaan Parkhausiin päin aikoen palata metsään, jonka läpi olin kulkenut miss Yves'in kanssa, ollakseni hänen seurassaan sillä lailla kuin mahdollista oli. Taivas oli pilvessä, ilma tyyni ja lämmin. Istuuduin puiston penkille ja otin, sydän sykkien, lompakostani kuoren, jossa ruusunlehdet olivat, ja sepitin muutaman säkeen antaakseni ne Violetille. Loppu kuului näin:
Mun rakkauteni tuoksu pyhä on, siin' piilee hellyys hiljainen ja hieno. Kun tummeni tuo ilta onneton, sen kadotit sa, ruusuraukka pieno.
Minusta tuntuu, kuin nyt kirjoittaessani näkisin tuon penkin puistossa, siinä missä polku kiertää pitkin mäen rinnettä, tuota lempeää kukkulaa miettivine puineen. Alhaalla laaksossa välkkyy kirkas Altmühl-joki. Istuimen selkänojassa näkyy ehkä vieläkin kirjaimet "V.Y." Sitten nuoruusaikojeni en ole ollut niin lapsellinen. Kun kaiversin noita kahta kirjainta, tulivat molemmat von Dobran sisarukset mäkeä alas pikku pojan kanssa, kantaen koreja täynnä metsäkukkia.
Neiti Luise näytti tulevan hyvin iloiseksi minut nähdessään ja pisti äkkiä pikku nenänsä kirjaimiin.
"Nämä eivät ole teidän nimikirjaimenne", sanoi hän viattomasti. Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan, että ne voisivat olla hänen ystävättärensä. Hän oli kuullut huviretkestä ja kuvasi minulle viehättävästi Obereichstädt'in, Mariensteinin vanhan kirkon ja kauniit niityt Altmühlin rannalla.
"Vahinko, ett'emme mekin ole siellä!" sanoi hän. "Violet'kin viihtyisi paremmin." Minusta tuntui, ettei hänen sisarensa hyväksynyt sellaista tuttavallisuutta ja tahtoi mennä pois. Kun näin hänet niin kauniina ja hoikkana, ajattelin, kuinka onnellista olisi ollut, jos professori Topler olisi rakastunut häneen. "Tulen, tulen!" huusi viehättävä kultatukka kärsimättömänä sisarensa viittauksista. "Mutta ensin tahtoisin kysyä teiltä erästä seikkaa. Eikö ole kauheaa, että Violet menee naimisiin tuon ruman miehen kanssa? Sanokaa, sanokaa toki!"
Hän polki pientä jalkaansa ja minä en vain sanonut mitään, en voinut vastata hänelle. Silloin hänen veljensä, noin yhdentoista ikäinen velikulta, huusi ilman muuta: "Hänhän on vaivainen. Ei kenenkään pitäisi ottaa häntä!" Kultatukka tuli niin vihaiseksi, että tahtoi lyödä häntä. Poika juoksi pakoon huutaen, että isä sanoi niin. Sisarukset seurasivat häntä, kuulin neiti Luisen sanovan minulle hyvästi, ja sitten en enää nähnyt ketään.
"Ei kenenkään pitäisi ottaa häntä." Kas sellaista on inhimillinen viisaus, kokeneiden, hyvien, hurskaiden, kaikkien viisaus. Minunkin isäni ja äitini, huolimatta suuresta sydämestään ja ylevästä luonteestaan, eivät olisi sanoneet toisin. Violet itsekin sanoi kirjeessään: "se on rikos." Olin huutanut intohimoni ensi myrskyssä: "ei, ei, se ei ole rikos!" Mutta voinko uskoa ainoastaan itseeni, vastoin kaikkien muiden mielipidettä.
Näin kysyin itseltäni ja heitin ankaran tuomioni koko maailmaa ja inhimillistä viisautta vastaan. Olkoon niin, sanoi itsekseni: ne, jotka syntyvät meistä, kärsivät siitä ja me kärsimme heidän tähtensä; mutta jos nyt ne, joita ei vielä ole, saisivat valita, kuinka eivät he valitsisi lyhyttä ja rauhatonta elämää, päästäkseen tyhjyydestä, vain ymmärtääkseen, vain rakastaakseen, päästäkseen ylempään ja ikuisempaan olotilaan, johon tomun kurjuudet eivät seuraa ihmistä! Kenenkään ei pitäisi ottaa häntä! Muutamat sanoisivat: kenenkään ei pitäisi rakastaa häntä! Mutta miksi hän sitten on niin suloinen, ett'ei mikään piina voi olla niin katkera, miksi hänellä on intohimoinen sydän miksikä tunnen, että vain hänen kauttaan, että vain hänessä voin löytää kunniaa, voimaa, ja rauhaa, jossa aina lepäisin kaikista tuskistani?
Tätä kirjoittaessani vapisen vielä rakkaudesta ja vihasta, ehkä teitäkin kohtaan, rakas ystävättäreni, jolle omistan nämä muistelmat! Miksihän kuvittelen, että tekin ajattelette niinkuin muut, ja mitä useampia vastustajia tapaan, sitä enemmän nousee suuttumukseni. Se ei ole rikos, toistin silloin mielessäni, ja minusta tuntui, että painoin Violetia sydäntäni vasten, voittaakseni hänet suudelmillani, sanoen hänelle, että hän oli vaimoni, ruumiini, sieluni ja iloni ainaisesti, ja ett'en tehnyt tiliä siitä yhdellekään ihmiselle, vaan Jumalalle yksin.