XX.
Kun olin ulos menossa, noin kello kuusi samana päivänä, astui tohtori
Topler sisään.
"Tässä minä olen", sanoi hän.
En ollut odottanut häntä, enkä vielä ollut ajatellut, kuinka paraiten voisin alottaa tunnustukseni. Kun Topler huomasi, että jouduin hämilleni, rypisteli hän kulmiaan ja oli vakavan näköinen niin kuin ihmiset monin paikoin maailmassa, kun pelkäävät, että heiltä tahdotaan lainata rahaa. Kiiruhdin sanomaan, että nyt oli tullut se hetki, jolloin hän saisi tietää minkä vuoksi minä olin Eichstädt'issä.
Hänen otsansa tasottui. En luullut, että hänen tulisessa ja suorassa sielussaan piilisi pieni taipumus itaruuteen, mutta niin oli asianlaita, ja auringon ja mullan hänen vaatteisiinsa jättämät pilkut eivät johtuneet, niin kuin sittemmin sain tietää, ainoastaan filosofisesta ja taiteellisesta huolimattomuudesta. Hänen otsansa tasottui ja hänen silmänsä välkkyivät uteliaisuudesta.
"Sanon sen vain ollakseni täysin suora", jatkoin. "Kun saatte tietää miksi olen tullut Eichstädt'iin — —"
"No?" sanoi Topler.
"Emme ehkä enää olekaan ystäviä."
Hän vavahti, oikaisi vartaloaan ja katsoi minua kulmakarvat koholla.
Tahdoin jo päästä perille ja jatkoin.
"En nähnyt miss Yves'tä ensi kertaa eilen. Olen tavannut hänet
Italiassa. Olen tullut Saksaan hänen tähtensä."
Topler katseli minua kuin kivettyneenä.
"Kuulin eräänä iltana Nürnbergissä", jatkoin, "keskustelunne 'Aurinko' kahvilan edessä ja silloin sain tietää mihin aikaan minun piti tulla asemalle saadakseni matkustaa tänne teidän kanssanne."
"Ettekö tiennyt", huudahti Topler, "että miss Yves oli kihloissa?"
"Kyllä, kyllä tiesin. Hän itse kertoi sen minulle."
"Aa, miss Yves tuntee teidät?"
"Kyllä."
"Ooh!"
Tässä pitkässä huudahduksessa, samoin kuin ukon äkkiä synkistyneillä kasvoilla, kuvastui ihmettelyä ja moittimista.
"Miss Yves panee vastaan", sanoin nopeasti. "Hän on tehnyt voitavansa, ensiksikin, ett'en tulisi Saksaan, sitten, että lähtisin nopeasti tieheni. Huomasitte kai, ett'ei hän koko matkalla Nürnbergistä Eichstädt'iin sanonut minulle sanaakaan, kun taas toiset keskustelivat kanssani."
"Mutta silloinhan te…" suutahti Topler ja keskeytti siihen. Mutistuaan jonkun aikaa epäselvästi, aivankuin epäröiden mitä sanoisi, jatkoi hän viimein hiljaisella äänellä katsellen sinne tänne huoneeseen.
"Olinpa melkein sanoa, että te — — —"
"Että olen hullu? Sitä en luule."
"Sitä juuri luulen", vastasi Topler kiivaasti.
"Minun täytyy vain sanoa", jatkoin, "että huolimatta miss Yves'in tahdosta jään tänne ja teen voitavani voittaakseni hänen vastarintansa."
"Ja mitä minun sitten pitäsi sanoa?" suutahti taas Topler.
"Etten ole tahtonut vaieta, enkä käyttää hyväkseni ystävyyttänne päästäkseni salaa päämääräni perille."
"Sen te olette jo tehnyt! Ja mitä ajattelette seuratessanne naista, joka ei ole vapaa, ja joka vastustaa teitä."
"Herra Topler", vastasin. "Älkää suinkaan tuomitko menettelytapaani."
"Minä tuomitsen sen!" huusi Topler raivoissaan. "Tuomitsen teitä ja tekojanne niin kuin minua miellyttää! Kiellän teitä jäämästä Eichstädt'iin! Kiellän teitä kiusaamasta veljeni morsianta!"
"Suokaa anteeksi", vastasin tyynesti. "Miss Yves rakastaa minua."
Nyt painoi Topler otsaansa oikean kätensä etusormella, katseli minua suu avoinna, eikä sanonut sanaakaan. Hänen kiukkunsa näytti muuttuvan hämmästykseksi.
Hänen mietittyään minuutin ajan ällistyneen näköisenä, hänen silmänsä vilkastuivat äkkiä ja hänen kasvoilleen nousi puna. Hän veti taskustaan suuren punakeltaisen nenäliinan, katsoi siihen ja murisi: "hän on hullu." Sitten niisti hän meluavasti nenänsä ja muuttuen taas kiukkuisen näköiseksi ja puristaen rajusti nenäliinaa käsissään, sopersi hän nopeasti:
"Te olette hullu, hullu, hullu!"
"En, paras herra Topler", sanoin kylmän suuttuneella äänellä. "Älkää luulko niin."
"Mutta mitä sanoitte minulle äsken?" vastasi hän kiukkuisesti. "Sanoittehan, että miss Yves panee vastaan, ja nyt tuleekin ilmi, että hän rakastaa teitä."
"Suokaa anteeksi", vastasin hänelle hiukan epäröityäni, "tunnustus, joka minun rehellisyyden nimessä tuli tehdä teille, on tehty. Ainoastaan ystävälle voin selittää enemmän. Te tulette sanomaan, ett'emme enää koskaan voi olla ystäviä. Käsitän sen. Kuitenkin tulen pitämään teitä suuressa arvossa ja ajattelemaan teitä suurimmalla myötätuntoisuudella, ja jos te olisitte halukas kuuntelemaan minua ystävänä, vielä viimeisen kerran…"
Vaikenin ja hänkin oli vaiti. Jonkun silmänräpäyksen kuluttua nousin ylös alistuvalla liikkeellä. Hän nousi myöskin, ottaen hattunsa ja keppinsä.
"Kiitän teitä kaikin tavoin", sanoin hänelle alakuloisesti, ovea lähestyen, "siitä, että tulitte."
Hän katsoi minua silmiin, näytti tarkastavan minua sieluni pohjia myöten, sitten paiskasi hän hattunsa ja keppinsä pöydälle, levitti rajusti käsivartensa ja huusi:
"Puhukaa!"
Olin puristaa hänen käsiään, niin tyytyväinen olin. Hän sulkeutui taas itseensä ja heitti minuun epäilevän katseen. En ollut sitä huomaavinanikaan ja aloin kertoa hänelle rakkauteni tarinaa, luoden sen uudelleen aina siitä asti kun kohtasin Violetin Belvedere di Lanzossa. Kun mainitsin molemmista unistani, ja kerroin vaikutuksesta, minkä Violetin ääni ensin teki minuun, nyökäytti Topler hyväksyen päätään, aivan kuin lääkäri, joka kuuntelee sairaan kertomusta sairautensa uusista ilmiöistä, mitkä vahvistavat hänen huomioitaan. Mutta kun sitten puhuin miss Yves'in henkisistä taipumuksista, hänen suruisista ja katkerista ajatuksistaan, kaikesta hyvästä, jota olin aikonut tehdä hänelle, saaden häneltä paljon enemmän, niin vanhus, joka ensin oli seisonut painunein päin, katsoi minua suoraan kasvoihin, niin että näin hänen seuraavan kertomustani vilkkaalla mielenkiinnolla, epäilysten häviävän ja arvonannon palaavan.
Jätin mainitsematta Violetin minulle kirjoittamat kirjeet ja hänen viimeiset tunnustuksensa. Sanoin vain, että Violet pani vastaan, siksi että tahtoi pysyä professori Toplerille vapaaehtoisesti annetussa sanassaan. Lisäsin vielä, että noiden monien salaperäisten merkkien vuoksi uskoin minulle suosiolliseen korkeamman voiman jumalalliseen lupaukseen antaa minulle se, mitä olin uneksinut.
Topler katseli minua hetken äänetönnä, sitten huudahti hän:
"Ja mitä aiotte tehdä?"
"Kaiken mahdollisen", vastasin.
Hän pani kätensä ohimoilleen toistaen puoliääneen: "Was für eine
Geschichte, was für eine Geschichte! Mikä kummallinen juttu!"
"Kuulkaapa", rohkenin sanoa. "Te ette toissa päivänä ollut mielissänne siitä, että teidän veljenne ottaisi miss Yves'in."
"Älkää puhuko siitä, en ole voinut sanoa sitä", mutisi Topler aivan kuin raskaan muiston pistämänä, nojaten yhä päätään käsiinsä.
"Minä olen kuin isä veljelleni", sanoi hän väräjävällä äänellä. "Minulla ei ole muita kuin hän, ja hän, tuo poika parka kuvittelee, että hänellä on herra ties mitä, vaikk'ei hänellä lopulta ole muita kuin minä. Jos tuo avioliitto on hulluus, niin olkoon; kaikissa tapauksissa olen selittänyt hyväksyväni sen."
Hän toisti itsekseen: "Olen hyväksynyt", ja siinä seisoessaan kuvastui hänen otsallaan, hänen liikkuvilla, mykillä huulillaan, koko olemuksensa levottomuudessa, sisäinen ristiriita. Lopuksi nosti hän kasvonsa ja huusi pontevasti aivan kuin saadakseen salaiset, kapinoivat äänet vaikenemaan:
"Lyhyesti, olen hyväksynyt!"
Ja yht'äkkiä tuli hän taas miettiväksi ja huolestuneeksi. Salaiset äänet eivät vielä olleet vaienneet. Luin sen hänen otsaltaan, hänen huuliensa äänettömistä liikkeistä. Hän olisi iloinen, jos tuo avioliitto haihtuisi savuna ilmaan; olipa hän itsekin aika lailla taipuvainen toimimaan siihen suuntaan, mutta hänen veljensä tuska peloitti häntä. Tämä huoli voitti kaikki muut vastatodistukset. Vanhus parka! Hän kolautteli joskus aika lailla veljeään ja teki pilaa hänen kuutamotunnelmistaan, mutta rakasti häntä äidin hellyydellä.
"Katsokaas", pääsi häneltä äkkiä, "muistattehan, että kun toissapäivänä tulin veljeni huoneesta, sanoin: taas tuo vanha juttu! Olin tavannut hänet itkemästä kuin pahasen pojan, siksi että miss Violet oli ollut kylmä hänelle. Sanoin silloin hänelle: Jätä hänet! Tiedättekö, mitä hän vastasi? Hän kysyi, tahdoinko että hän kuolisi? Ymmärrättehän?"
Vastauksia ja ehdotuksia tunkeili kurkussani, sanoja, joita ei yhdestä tai toisesta syystä sopinut sanoa, ehk'ei ajatellakaan. Siis vaikenin. Topler haki myöskin kuumeisella kiireellä keinoa, millä voisi vapauttaa veljensä särkemättä hänen sydäntään, mutta ei keksinyt mitään. Ehkäpä hän olisi pyytänyt minunkin apuani, mutta tunsi, ett'ei ollut sopivaa menetellä niin ja vaikeni. Ymmärsimme toisemme täydellisesti vaietessammekin, vaikk'emme katsoneetkaan toisiimme, sillä kun minä loin silmäni Topleriin, katseli hän mieluummin seiniä ja kattoa. Niin koetimme yhdessä keksiä jotain, sanomatta sanaakaan lisää, ja nousimme ylös, melkein yhtä viisaina kuin alussa.
Kun sanoimme hyvästi, olin kysymäisilläni, saisinko vielä tavata häntä, mutta jätin sen tekemättä peläten epäsuotuista vastausta. Minusta oli hienotunteisinta olla kättelemättä häntä. Hän teki ensin liikkeen siihen suuntaan, mutta katui äkkiä muistaessaan veljensä. Niin erosimme ilman ystävyyden merkkiäkään, mutta sydämissämme olimme kiintyneet toisiimme entistä enemmän.
Kirjoitin heti Violetille:
"Olen juuri puhutellut tohtori Topleria. Olen sanonut hänelle, että rakastan miss Yves'iä, että hän rakastaa minua, vaikka vastusteleekin, että Jumala antaa hänet minulle."
Vein lapun heti postiin toivossa, että Violet saisi sen samana iltana.