XXI.
Kaksi tuntia sen jälkeen läksin Rossmarktille päin ainoastaan nähdäkseni hänen akkunansa. Kuljin hitaasti, vältellen kuun valoa, aivan kuin harvat vastaantulijat olisivat tunteneet minut ja osanneet lukea ajatukseni. Residenzkadulla kuulin askeleiden kaikuvan takanani tyhjällä kivityksellä ja luulin eroittavani neiti Luisen hopeisen naurun. Menin melkein Treubergin talon luo. Livahdin Residenzpuiston varjoihin ja istuuduin Marianpylvään luo kuuntelemaan ohikulkevien askeleita ja ääniä. En tuntenut Luisen ääntä. Seurue meni ohi ja loittoni: hetken kuluttua en kuullut muuta kuin lähteen lorinan. Kuu paistoi vastapäätä olevalle pitkälle, jyrkälle, neliosaiselle katolle, valaisi Marian korkean kuvapatsaan ja punakukkaisten kastanjien latvat, joita tuuli häilytti. Ajattelin, että joskus kaukaisessa tulevaisuudessa muistelisin tätä tunnekylläistä yötä Eichstädt'issä, kuuta, lähteitä, ja niiden lorisevaa valitusta ja omituisten talojen piirteitä. Kun tulin Rossmarktille, kuulin soittoa ja laulua. Treubergin talon ikkunat olivat auki ja äänet tulivat juuri sieltä. Menin, sydämeni ankarasti kolkuttaessa, lähimmän katulyhdyn alle ja nojasin vanhan talon pimeään nurkkaan. Kolme tai neljä henkeä oli pysähtynyt kuuntelemaan keskelle tietä. Samassa loppui soitto ja nuo kolme, neljä uteliasta menivät pois. Yö oli kirkas ja tyyni. Toivoin, että Violet näyttäytyisi ikkunassa, mutta en nähnyt ketään. Sillä välin lauloi barytonääni hirveän huonosti jotain Wagnerin aariaa ja sen jälkeen liverteli raikas naisääni sievästi Schubertin Haidenrösleinin, jota jo olin kuullut rallatettavan eräänä viileänä marraskuun iltana ruusujen keskellä kukkulallani Italiassa. Silloin oli Goethen yksinkertainen runo ja Schubertin yksinkertainen sävel mietiskelevällä alakuloisuudellaan hivellyt sydäntäni; nyt ne saivat minut värähtämään mustasukkaisesta tuskasta, nyt vääntelin käsiäni, sillä kedon suloinen ruusu sekaantui salaa minun ruusuuni, katkeran tarinan ruusuun. "Neito sanoi: taitan sinut; Ruusu sanoi: pistän sinua." Ruusu parkani! Olisinpa tahtonut suudella sitä, puristaa sitä rintaani vasten, tehdä sille pahaa ja valittaa: ruusu, ruusu, minun ruusuni, oi, ei punaruusu vaan kalpea ruusu! En kärsinyt kuulla loppua ja läksin pois.