XXII.
Papereilleni joukosta löysin seuraavan, päiväämättömän runon, jonka kenties olin kirjoittanut tuona yönä, ajatellen matkaa Nürnbergistä ja aamiaista metsässä. Ennen tätä rakkauttani olin ajatellut pahaa runoilijoista, jotka laulelivat silloin kun taide oli kaukana heistä. Minä kadun sitä. Teistä, ystävättäreni, tuntunevat kertomukseni runomuotoiset välikohdat kylmiltä; kuitenkin on totta, että silloin kirjoitin runoja aivan yhtä helposti kuin joku toinen olisi vuodattanut kyyneleitä, ajattelematta taidetta vähääkään, ainoastaan tunteen pakoittamana ja innostamana:
Jos muille naisille haastelen ma,
sa seisot syrjässä vaieten.
Ma salaa suutelen, hellin sua.
Sä siitä riemuitset, arvelen.
Ma muille haastan, hymyilen, kärsin,
Ken mulle puhuu, sit' en tiedä, en;
Sinulle silmin tarjoon sieluani,
Kun suot vain kasvoiltasi loistehen.
Sinulle sydän, äly; sä oot ainoo,
valoni, voimani ja kunniani;
oot Herran hiljainen, hellä ääni,
yön varjoin kuiskehessa kuulemani.