XXIII.
Kun minä seuraavana aamuna läksin ulos Mustasta Kotkasta, tapasin sattumalta professori Toplerin, joka taas tuli puhumaan minulle italialaisista kirjoista. Minua kiukutti sydämessäni, ett'ei tohtori vielä ollut sanonut mitään hänelle. Vastasin, ett'en tosiaan voinut ottaa sitä huolekseni, ja että hänen arvoisa herra veljensä tiesi syyn siihen. "Ohoh!" sanoi professori kuuliaisesti. "Ohoh, vai niin!" Muodollisessa Saksanmaassa en ole tavannut toista niin muodollista miestä kuin professori Topler, joka veljestäänkin puhuessaan liitti mukaan kunnioittavia laatusanoja. Näin, että hänestä oli epäkohteliasta jättää minut noin vain seisomaan, ja että hän, kiellostani hämillään ei tiennyt mitä sanoa.
"Eilen soitettiin ja laulettiin Treubergilla", sanoi hän.
Kumarsin vaieten.
"Siellä oli neiti Luisekin", jatkoi hän.
Kumarsin taas. Hän odotti vielä hiukan. Sitten kumarsi hän syvään ja lähti.
"Neiti Luise!" Minusta tuntui, että hän toivoi paljon hyvää Violetille, ja se teki hänet minullekin hyvin rakkaaksi. Olisin tahtonut tavata hänet ja puhua hänen kanssaan Violetista, mutta en tiennyt sopisiko mennä käymään hänen luonaan. Muistin, että hän oli pyytänyt italialaista runoa, jonka olin sepittänyt häntä varten Bahnhofswaldissa, ja päätin viedä sen hänelle. Kun tulimme yhdessä Parkhausista, oli vanha Topler näyttänyt minulle von Dobran talon Marktgassen varrella. Muistin sen hyvin kahden ikkunan väliin kiinnitetystä Madonnasta. Topler oli kertonut minulle, että äidittömät tyttäret asuivat siellä isänsä kanssa, joka oli Eichstädt'in maaoikeuden jäsen.
Kello oli juuri yksitoista, ja minulle sanottiin, että neiti oli mennyt ulos puoli tuntia sitten hakemaan pikkusiskoaan Benediktininunnien kansakoulusta Pyh. Valpurin luostarista. Kysyin tietä sinne, menin luostarille ja tapasin koko joukon lapsia, jotka tulivat sieltä ulos, mutta en häntä. Jatkoin matkaani läntistä etukaupunkia kohti ja tapasin hänet hiukan kauempana poimimasta kukkia pikkusiskonsa kanssa niityllä Altmühlin rannalla. Hän kysyi meninkö Tiefenthaliin ja näytti hyvin iloiselta saadessaan kuulla, että olin tullut tapaamaan juuri häntä ja tuomaan hänelle runoja. Kysyin häneltä miss Yves'iä. Hän vastasi, että he olivat viettäneet hauskan illan Treubergilla, että hänen serkkunsa oli laulanut oikein hyvin ja eräs müncheniläinen herra hyvin huonosti.
"Teidän serkkunne lauloi Haidenrösleinin", sanoin minä.
"Oi, kuinka te sen tiedätte?" huudahti tyttö lyöden käsiään yhteen. Vastasin, että olin kulkenut Treubergin ikkunoiden alitse. Hän torui minua ja sanoi, että olin ollut hyvin paha, kun en tullut sisään.
"Eilen illalla olisi teitä juuri tarvittukin. Vanha Topler tahtoi välttämättä tietää oikean osotteen…"
Hän mainitsi tuttavan perheen, joka asui Münchenissä.
"Täti Treuberg ei oikein muistanut sitä. Luulen, että se oli tämä."
Hän toisti sen minulle ja se oli oikea. Mutia minä olin vaiti, koska koetin arvata Toplerin syitä. Äkkiä juolahti mieleeni, että hän tahtoi hankkia tietoja minusta.
"Auttakaapa meitä poimimaan kukkia", sanoi Luise. "Emme koskaan syö päivällistä ilman kukkia pöydällämme. Huomenna meillä on vieraita päivällisillä ja minä menen poimimaan kauniimpia metsästä, missä kasvaa Waldmeistereitä. Tänään minulla ei ole aikaa. Jos autatte meitä hyvin, vien teidät takaisin kaupunkiin kaunista tietä pitkin noiden poppelien ohi tuolla, linnan vieritse. Eikö meidän Eichstädt'imme olekin kaunis? Tuo suuri rakennus kellotorneineen on Pyh. Valpurin luostari, tiedättehän, tuo toinen oikealla on Jesuiittakirkko, ja tuo kolmas vielä kauempana oikealla, Pyhänhengen kirkko. Eivätkö nämä niityt ole ihania?"
Hän lörpötteli, poimi kukkia ja heitti ne sisarensa esiliinaan, jonne hän käski minuakin panemaan omani, toruen, kun varret eivät olleet kyllin pitkiä. Koetin johtaa hänet siihen, mistä keskustelu alkoi. Kysyin, voiko miss Yves nyt tosiaankin hyvin.
"Luulen, että kyllä", vastasi hän. "Mutta hän on niin surullinen. Eilen illallakin, kun serkkuni lauloi, oli hän kovin kalpea; pelkäsin että hän pyörtyisi. Luulen, että eilen on tapahtunut jotain merkillistä."
"Miksi niin?"
"Siksi, että kun menin Treubergille, oli Violet hyvin levoton, hyvin miettiväinen! Kysyin mikä hänellä oli, mutta hän vastasi vain, että oli tullut sellaiseksi neljännestunti sitten saatuaan erään kirjeen. Olin vielä läsnä, kun Toplerin veljekset tulivat!"
"No sitten?"
"En tiedä. He katselivat toisiaan toisella tavoin kuin tavallisesti. Vanha Topler ei näyttänyt olevan oikein oma itsensä. Hän oli kovin vakava!" — "Niin, niin", jatkoi hän nyrpistellen huuliaan tyytymättömänä "Te ajattelette vain Violetia, ettekä välitä minun kukistani."
Kun poimiminen oli loppunut, tahtoi Luise, että nousisimme erään kalastajan kömpelöön veneeseen joka vei meidät Altmühlen toiselle rannalle. Jokaisella meistä oli suuri kimppu päivänkakkaroita, neilikoita ja vuokkoja. Hän näytti minulle talon, jota professori Topler rakennutti vaimolleen, ja kertoi, että miss Yves jo oli käynyt siellä ja aikoi mennä sinne taas juuri tänään. Sitten sanoi hän päättäneensä miss Yves'in sanoista, että hän jäisi Eichstädt'iin lyhyemmäksi ajaksi kuin alkuaan oli aikonut. Sen ei olisi pitänyt hämmästyttää minua, mutta tunsin kuitenkin piston rinnassani. Miss Yves tahtoi siis paeta minua. Jos vanha Topler ei nyt puhuisi veljelleen, niin mitä minä silloin tekisin? Joku hetki sitten oli sydämeni täynnä toivoa, nyt pelkäsin pettyneeni. Kiltti neiti Luise mahtoi olla hyvin tyytymätön minuun, kun katselin tyhmänä vettä ja ruohikolta, sen sijaan että olisin ollut kohtelias ritari, tai olisin ainakin ihaillut hänen puhtoista kaupunkiaan, joka lepäsi laaksossa, pitkiä poppelirivejä, tai vanhaa linnanrauniota kukkulalla. Kun en puhunut mitään, oli hänkin vaiti. Muutaman askeleen päässä kaupungista poimi hän eräitä tuoksuavia lehtiä sanoen vievänsä Violetille hänen mielikkinsä sweetbriar'in. Hän kysyi minulta aioinko illalla mennä Treubergille. Ensin olin aikonut mennä sinne, mutta koska vanha Topler varmaankin oli hankkinut tietoja minusta Italiastakin, ja odotti ehkä niitä ennen kuin puhui veljelleen ja teki varman päätöksen, ja koska minun käyntini olisi voinut jouduttaa Violetin matkaa, näytti minusta viisaammalta pysyä poissa tällä hetkellä, niin tuskallinen kuin tuo uhri minulle olikin. Vastasin siis, etten mene sinne.
Saatoin neitiä hänen kotiinsa saakka, jossa hän esitti minulle isänsä, hyvin kohteliaan herran, joka nähtävästi oli kultakutrisen tyttärensä nöyrin palvelija. He kutsuivat minut teelle seuraavana iltana. "Olisin niin tyytyväinen, jos tulisitte", sanoi Luise. "Ja meidän teemme on mainiota!" Tunsin punastuvani syvästi. Luisen huulet hymyilivät tavallista hymyään, mutta silmissä oli jotain muuta. Ne sanoivat selvästi: "Tapaatte miss Yves'in!"