XLVI.
Nyt seurasi hermokohtaus, jota kesti melkein koko yön. Hänen luonaan oli lääkäri, rouva Stehle ja majatalon isännän tytär. Minä valvoin viereisessä huoneessa.
Lääkäri tahtoi lähteä heti, mutta viipyi kuitenkin minun pyynnöstäni keskiyöhön saakka. Sitten lähti hän hymyillen pelolleni ja sanoi sytyttäessään piippuaan:
"Tiedän, tiedän! En huomaa mitään vaarallista, ei mitään vaarallista."
Aamupuolella rauhoittui Violet hieman. Emma-rouva tuli luokseni ja sanoi, että Violet tahtoi välttämättä lähteä ensimäisellä junalla.
"Mutta ettehän ole suostunut siihen?" sanoin minä.
Rouva Stehle ei vastannut ja minä käsitin hänen vaikenemisestaan, että hän ei ollut pannut vastaan ja että hänellä oli joku salainen syy, jota hän ei uskaltanut tunnustaa.
"Luulen, että se on parempi", sanoi hän lopuksi, "ja olen myös sitä mieltä, että miss Yves kykenee lähtemään matkalle."
Tiesin rouva Stehlen järkeväksi ja ymmärtäväksi naiseksi ja myönnyin sen tähden vaikka vastenmielisestikin hänen salaisten syittensä vuoksi. Puoli tuntia sen jälkeen kutsui Violet minua. Hän oli hyvin heikko, mutta oli jo noussut ja tahtoi pakostakin lähteä. Kun rohkenin sanoa sanan saadakseni hänet luopumaan päätöksestään, vastasi hän, että hän piti jo itseään vaimonani, joka tottelisi minua kaikessa, ja pyysi, että minä tässä asiassa luottaisin hänen arvostelukykyynsä. Violet pyysi katseellaan rouva Stehleä poistumaan ja minä käsitin, että hän aikoi kertoa minulle Drachenfelsin tapahtumat. Koetin saada hänet vaikenemaan, ettei hän kiihtyisi, mutta hän syleili minua kätkien kasvonsa rintaani ja sanoi, pitkän hiljaisuuden kuluttua, vaikeroivalla äänellä:
"Pyydän sinua; mennään pois."
Muutama tunti sen jälkeen saavuimme jokseenkin hyvinvoipina Rüdesheimiin. Matkan kestäessä ei puhuttu mitään tapahtumasta ja kun tulimme kotiin, kävi Violet vuoteeseen, meidän pyynnöistämme. Aikaisin seuraavana aamuna sain seuraavan kirjeen.
"Rakas!
"Kun eilen jäin yksin sinun kanssasi Könisgwitterissä, olisin halunnut kertoa sinulle kaikki, mutta en voinut; huomasithan sen. Saatoin vain puristaa sinua rintaani vasten, siksi että sinä olet minun voimani ja elämäni ja minä kaipasin sinua niin! Aioin ensin antaa Emman, joka tietää melkein kaikki, puhua sinulle, mutta sitten arvelin, että sinun ja minun välilleni ei kukaan saa tulla ja että minun velvollisuuteni oli puhua.
"Sinä tiedät miten ja miksi lakkasin rakastamasta häntä; nyt on hän, pahaksi onneksi, saanut päähänsä pakoittaa minut rakastamaan häntä uudelleen ja ottamaan hänet miehekseni. En usko, että rakkaus voi syntyä sillä lailla, sillä kerran oli hetki, jolloin hänkään ei näyttänyt todella rakastavan minua, vaikka hän nyt sen kieltääkin. Hän tuntee Emman, joka kerran oli hänen uskottunsakin, ja kun hän tapasi meidät yhdessä Drachenfelsillä, tahtoi hän, että Emmakin kuulisi hänen intohimoiset pyyntönsä. Minä hylkäsin ne niin ankarasti kuin saatoin, kauhulla, joka loukkasi häntä. Hän uhkasi vaatia sinulta selitystä, toivoen voivansa sen kautta purkaa kihlauksemme, vaikka selitinkin hänelle, että sinä tiedät jo kaikki. Uhkasipa hän tappaakin itsensä, joll'ei saisi minua.
"Minä pakenin sinun turviisi, minä tartuin kiinni sinuun. Sano, Jumalan tähden, ettei mikään, ei kukaan saata koskaan erottaa meitä.
"En tahdo, että sinä puhut hänelle, en tahdo, että sinä tapaat hänet. En tosin pelkää, että hän osaisi sanoa sinulle muuta kuin sen, minkä minä olen sinulle puhunut, mutta tiedän, että hänellä on oikeus puolellaan kertoessaan, kuinka minä rakastin häntä, kuinka sammumattomalta minun rakkauteni näytti, kuinka minä itse uskoin, että niin oli ja kuinka tuskallista on, että minäkin olen samanlainen kuin ne, jotka voivat rakastaa kahdesti. Ei, hän on raskaasti rikkonut minua vastaan, eikä hänellä ole oikeutta valittaa sitä, että minä rakastan sinua; vain niillä, jotka uskovat ihmisluonteen ylevyyteen, on oikeus olla pahoillaan siitä. Mutta kun sinä kuulisit kaiken tuon hänen suustaan, et saattaisi tehdä muuta kuin nöyrtyä. Mutta minä en tahdo, että sinä kumartaisit pääsi hänen edessään minun vuokseni. Ei koskaan!
"En tahdo enää ajatella häntä, enkä hänen itsemurhauhkauksiaan. Olen moittinut häntä siitä sanoen sitä pelkuruudeksi, ja minulla ei voi olla muita velvollisuuksia. Nyt tahdon tulla vain sinun omaksesi, niin pian kuin mahdollista ja sitten lähteä kauas pois, minne vain tahdot, mutta hyvin kauas.
"Tule kello yhdeksän. Olen jo puhunut Stehleille, että vihkimistä pitäisi jouduttaa. Paul on rakas, innokas ystäväni ja on onneksi mitä parhaissa suhteissa Mainzin piispaan. Niin järjestämme kaikki."
Olen jo kertonut, että ystävämme eivät hyväksyneet sitä, että vain kirkollinen vihkiminen toimitettaisiin Rüdesheimissä. Nyt oli siviilivihkimistä varten tarvittavat muodollisuudet pantu alulle, mutta ei vielä saatettu loppuun ja Violetin tila oli sellainen, että Paul sanoi minulle: "Nyt on kysymys elämästä tai kuolemasta" ja lähti heti Mainziin.
Nyt oli tiistai, ja ensimäinen kuulutus, niin Rüdesheimissä kuin Italiassakin, julkiluettaisiin seuraavana sunnuntaina. En tiedä kuinka Stehle ystäväni oli saanut piispan vakuutetuksi; kaikissa tapauksissa vaihdettiin koko joukko sähkösanomia Mainzin ja Rooman välillä ja perjantaina saapui vihkimälupa. Paul itse toi sen Rüdesheimiin. Olimme juuri salissa, kun hän astui sisään. Violet luki heti hänen silmistään, että lupa oli saatu, että hän muutaman hetken jälkeen olisi puolisoni. Hän tuli kuolon kalpeaksi ja painoi käsillään rintaansa. Minä kiitin Stehleä syleillen häntä sanaakaan sanomatta.
"Olkaa aina yhtä onnellisia!" sanoi rouva Stehle syleillen morsiantani.
"Äiti parka", kuiskasi Violet nyyhkyttäen. "Isä raukkani!"
"He ovat täällä sinun kanssasi", vastasi rouva Stehle liikutettuna. "Emme näe heitä, mutta he ovat täällä ja siunaavat sinua, uskovat sinut miehellesi."
Violet tarttui käteeni, peittäen toisella kädellään silmänsä.
"He antavat sinut minulle", sanoin puristaen sitä.
"Tunnen, että… he…"
En voinut jatkaa. Silloin tuli hän luokseni kasvoillaan suloinen, vakava ilme, pani kätensä olkapäilleni ja kuiskasi korvaani:
"Niin, sinunkin isäsi ja äitisi ovat täällä. Pidän heistä niin!"
Läksin yhdessä Stehlen kanssa kirkkoherran luo puhumaan vihkimäajasta. Minä olin raskaalla mielellä, sillä aamulla olin saanut tuolta herralta Bingenissä päivätyn kirjeen, jossa hän pyysi saada puhutella minua seuraavana päivänä. Violetille en ollut virkkanut sanaakaan siitä, mutta nyt täytyi minun ilmoittaa asia Stehlelle, että hän auttaisi minua taivuttamaan kirkkoherran toimittamaan vihkimisen salaa, keskellä yötä. Tuo herra oli neljännestunnin matkan päässä Rüdesheimistä, hän seurasi varmasti asioiden kulkua ja Herra ties mitä hän olisi tehnyt, jos olisi saanut tietää mitä me valmistimme. Kirkkoherra uskoi meidän selityksemme, että samat vakavat syyt, joiden tähden anottu lupa oli saatu, pakoittivat toimittamaan vihkimisen yöllä. Niin voimme lähteä kirkosta asemalle heti vihkimisen päätyttyä noustaksemme kello kolme etelään päin menevään junaan matkustaaksemme ehkä aina Tribergiin, tai ensimäisenä päivänä vain Stuttgartiin saakka.
Kun kerroimme tästä päätöksestä naisille, oli rouva Stehle hyvin ihmeissään; hän ei voinut saada rauhaa sen tähden, että oli valittu niin epämukava ja romanttinen hetki. Miksikä ei voitaisi lähteä puolipäiväjunalla ja toimittaa vihkiminen yhdeksän, tai kymmenen ajoissa? Nyt ei Violet edes voisi pukeutua valkoiseen pukuunsa, vaan olisi pakotettu käymään alttarin eteen matkapuvussa.
Minä vastasin, että tahdoin mieluummin matkustaa yöllä, päästäksemme kuumuudesta ja pölystä ainakin muutamaksi tunniksi. Violet hymyili. Näin, että hänkin oikeastaan piti suunnitelmaani hullunkurisena, mutta hänen mielestään riitti jo se, että minä olin sen laatinut, hyväksyäkseen ja puolustaakseen sitä. Pelkäsin, että hän huomaisi merkit, joita herra Stehle teki vaimolleen rauhoittaakseen häntä. Onneksi ei hän nähnyt niitä.
"Tulkaa katsomaan!" sanoi Emma-rouva. "Te raaka ja julma mies!"
Ja hän näytti minulle viereisessä huoneessa vuoteelle, kahden ruusunpunaisen kengän väliin levitetyn hienon hienon hääpuvun, joka kuului morsiamelleni. Minusta tuntui, että tällä hetkellä olin väkisin joutunut tuon sievän henkilön pienimpienkin salaisuuksien perille, henkilön, joka kohta kuuluisi minulle, ja ilo ahdisti rintaani.
Violet ajatteli kai samaa, koska hän punastui korviin saakka.
Sanoin nopeasti hyvästi ja kiiruhdin Hotel Kraussiin. Tarvitsin muutaman tunnin järjestääkseni tavaroitani.
Kirjoitin suunnattoman määrän kirjeitä sukulaisille ja ystäville ilmoittaen aivan ex abrupto avioliitostamme. Minä aioin panna ne postiin myöhemmin Tribergissä, tai Stuttgartissa, mutta kun kuvittelin seuraavaa päivää en luullut päähäni mahtuvan muuta kuin rakkautta ja iloa. Kirjoitin veljellenikin, koska se ajatus, että veisin alttarin eteen vihan varjonkin häntä kohtaan, sai minut kauhistumaan. Kirjoitin hänelle lyhyesti, mutta ystävällisesti ja lisäsin kohteliaan rivin kälyllenikin. Aluksi luulin, että tuo rivi maksaisi monta ponnistusta. Niin ei kuitenkaan ollut; olin onnellinen ja tunsin itsessäni Violetin jalomielisen hengen, aivan kuin hän ja minä jo olisimme olleet sama henkilö.
Oli jo yö, kun aloin kirjoittaa pitkää nimi- ja osoiteluetteloa, jonka aioin jättää Stehlelle, että hän myöhemmin painattaisi ja levittäisi viralliset ilmoituskortit. Nostaessani joskus silmäni ajatellakseni ja palauttaakseni mieleeni puoleksi unohtuneita nimiä, näin ikkunasta Bingenin tulet ja silloin ahdisti minua tuon miehen kuva tuon vieraan, joka oli halunnut puhutella minua. Jumalani, arvasin mitä hänellä olisi ollut sanottavaa ja mahdollisuuskin joutua kuulemaan sitä kiihoitti minua tavattomasti. Miksi hän oli itsepäinen? Aikoiko hän ehkä anastaa Violetin väkisin, luuliko hän, että hänellä oli oikeus puolellaan? Oliko hän niin hullu, että tahtoi sanoa sen minulle?
Niin puhuin itsekseni kiukuissani ja arvelin, missä mies tällä hetkellä saattoi olla, kulkiko hän ehkä kaukaisten lyhtyjen alla, vai valvoi ikkunani ääressä, tai vakoiliko hän ehkä epäluuloisena, intohimoisesti Violetin asuntoa? Silloin kolkutti sydämeni vihasta. Sitten suututti mielikuvitukseni minua, rauhoituin ja rupesin jälleen kirjoittamaan. Yhdentoista seudussa käskin viemään tavarani asemalle ja läksin pois majatalosta.
Ei näkynyt tähtiä eikä kuuta, ja Rüdesheimin hiljaisilla kaduilla oli niin pimeä, ett'en millään lailla voinut nähdä kulkiko joku edessäni tai takanani. Pysähdyin vähän väliä kuunnellakseni. Ei ääntä, ei askeltakaan; kuulin vain junan jyrisevän toisella rannalla ja ajattelin junaa, joka oli tuonut Violetin tänne, kun minä seisoin ikkunassani sydän sykkien, kynttilä kädessä.
"Te olette oikea runoilija", sanoi Emma rouva, kun astuin sisään. "Ette ole hankkinut edes todistajiakaan."
Löin otsaani, sehän oli totta! Tai paremmin sanoen, olin kyllä ajatellut sitä ja valinnut ritarillisen professori Andreas Grossmannin Wiesbadenista. Hän oli ollut opettajanani Italiassa ja palannut kotiin vuoden 1866:n jälkeen, mutta tässä kiireessä olin unohtanut hänet. Olin varmaan hyvin surkean näköinen, koska rouva kiiruhti nauraen sanomaan, että hänen miehensä, Violetin todistaja, oli ajatellut sitä, ja puolituntia sitten oli hän mennyt herättämään erästä ystäväänsä antaakseen hänen tehtäväkseen toisen puolen. Sillä aikaa kun keskustelimme aukeni ovi hyvin hiljaa ja Violet astui sisään puettuna samaan valkoiseen hääpukuun, jonka olin aikaisemmin nähnyt. Huudahdin yllätettynä. "No katsokaa häntä edes", sanoi Emma rouva. "Katselkaa häntä, minä laitan sillä aikaa hiukan illallista."
Hän meni ja minä ojensin käsivarteni morsiantani kohden.
"Oletko iloinen nähdessäsi minut tässä puvussa?" kysyi hän pää rinnallani. "Kaikki muut saavat nähdä morsiamensa tällaisena, ja minä tahdoin, että sinullakin olisi se ilo."
Ja hän nosti hymyillen kasvonsa, arat ja loistavat kasvot minua kohti.
Sitten painui hänen päänsä taas ja hän sanoi hiljaa:
"Olenko sen arvoinen?"
En vastannut sanoilla, mutta hän ymmärsi hyvin vastaukseni.
"Nyt me olemme viimeistä kertaa", jatkoi hän pitkän hiljaisuuden jälkeen, "viimeistä kertaa yhdessä sulhasena ja morsiamena. Pelkäsin niin, että kuolisin sitä ennen! Tiedätkö mitä kirjoitin vähän aikaa sitten?"
Hän nauroi kevyttä, kultaista nauruaan, pani kätensä olkapäilleni ja suunsa korvaani.
"Testamenttini", sanoi hän. Hän käänsi kasvonsa pois ja jatkoi yhä nauraen:
"En jätä sinulle mitään."
Sitten tuli hän taas vakavaksi, kiersi käsivartensa kaulaani ja suuteli minua rajusti.
"Jumalani!" huudahti hän. "Kuinka on mahdollista, että vastustin sinua niin kauan."
Kerroin hänelle, että minäkin olin tehnyt testamenttini melkein samaan aikaan.
"Oi, jospa Jumala antaisi meidän kuolla yhdessä," sanoi hän. "Minulla ei ole rohkeutta pyytää, että hän soisi minun kuolla ensin; sinä kärsisit niin kauheasti."
"Tapahtukoon hänen tahtonsa", sanoin minä.
"Niin, niin, tapahtukoon hänen tahtonsa, mutta jos minä menen pois ennen sinua, älä lannistu. Olen sittenkin sinun kanssasi ikuisesti. Jumalan ja sinun kanssasi."
Puutarhasta kuului ääniä ja askeleita ja Violet poistui.
Sieltä tulivat Stehle ja minun todistajani, jota en koskaan ollut nähnyt, en edes kuullut mainittavankaan. Stehle oli sen näköinen kuin olisi hän tehnyt hyvän kepposen lähimäiselleen ja iloitsisi siitä. Toinen oli täydellinen goottilainen tyyppi puettuna hännystakkiin valkeine kravatteineen, suunnaton röyhelö niskassaan, liian pitkät liepeet selässä ja tavattoman suuri, museosta lainattu silinterihattu kainalossa. Hän näytti yhä jatkavan untansa ja kumarsi minulle pari kolme kertaa hyvin kunnioittavasti ja pelokkaasti, aivan kuin minä olisin ollut Kiinan keisari.
"Ah, täällähän te olettekin", sanoi Stehle. "Kun kuljin Hotel Kraussin ohi olin näkevinäni yksinäisen varjon tulevan kadulle majatalon puutarhasta ja luulin sitä teiksi."
Tuo varjo Hotel Kraussin luona hämmästytti ja harmitti minua. "Oh, se oli kai vain joku haaveileva ulkomaalainen", sanoi Stehle.
Hän esitti vieraan minulle ja kiiruhti sitten hakemaan vaimoaan näyttääkseen vieraamme hänellekin tässä asussa. Emma rouva nauroi hänelle vasten kasvoja ilman muuta. Violet tuli myöskin kohta, mutta ei häntä, eikä minuakaan naurattanut herra Stehlen merkeistä ja eleistä huolimatta. Puolen yön aikaan kutsuttiin meitä illalliselle herra Bröhlin, minun todistajani, suureksi hämmästykseksi. Hän rohkaisi lopulta luontonsa ja kysyi minulta salaa, vietettäisiinkö häät todella, vai oliko kaikki vain hänen parhaan ystävänsä keksimää hauskaa pilaa.
Illallinen ei ollut erittäin hauska huolimatta herra Stehlen hupaisesta kertomuksesta yöllisestä käynnistään herra Bröhlin luona. Violet ja minä emme voineet syödä ja liian monet valot synnyttivät sitä paitsi ankaran kuumuuden. Avoimista ikkunoista näkyi tiheitä salamoita, kuului ukkosen synkkä jyrinä. Lopuksi joimme isännän mainiota Rüdesheimeriä ja Emma rouva, joka oli kuullut tarinan Eichstädt'in metsässä juodusta Rüdesheimeristä pyysi minua lausumaan nuo Luiselle sepitetyt säkeet. Stehle huomautti, että minun pitäisi muuttaa ensimäinen säe seuraavasti:
Sinulle, nuori morsian, juon viinin tään.
Ja sepittipä hänkin runollisen tervehdyksen Violetille. Sitten tahtoi hän pakoittaa herra Bröhl-paran laatimaan runon minulle. Tämä kielteli voimainsa mukaan väittäen, ettei hän ollut mikään runoilija.
"Mutta Herran tähden!" huusi Stehle. "Nosta lasisi ja huuda, eläköön sulhanen ja juo sitten!" Bröhl nosti lasinsa, mutta silloin kajahti peloittava jyrähdys, Bröhl pudotti lasinsa, viini roiskui ympäri, Emma-rouva kirkaisi, Stehle melusi neljän edestä ja minun onneton todistajani oli kuin kivettynyt. Violet nauroi sydämensä pohjasta ja minä tunsin selittämätöntä iloa sen johdosta. Minusta tuntui, että tuo kirkas nauru karkoitti hänen sielustaan surun viimeisenkin varjon.
Puoli yhden tienoissa alkoi sataa ja olimme tilanneet vaunut ainoastaan kirkolta asemalle. Läksimme heti kirkkoon välttääksemme uhkaavan rankkasateen. Emme menneet Hotel Kraussin kautta ja sen vuoksi en voinut nähdä oliko Stehlen keksimä varjo yhä siellä. Sitäpaitsi olisi minun sateen vuoksi ollut vaikea erottaa mitään. Kirkko oli vielä suljettuna ja me saimme odottaa yli viisi minuuttia sateessa, joka nyt juoksi virtanaan. Ei sielläkään ollut ketään.
Kun viimeinkin sain polvistua Violetin viereen hämärässä kirkossa, pelkäsin, ett'en kyllin nöyrästi osannut kiittää Jumalaa siitä, että hän oli antanut minulle yössä kuulemani sanan lihassa ja veressä; pelkään, että tunsin hiukan ylpeyttä ajatellessani pitkää, kärsivällisyyden ja voiman avulla voitettua taistelua. Violet taas rukoili hartaasti pää penkkiin painettuna, ja kun astuimme kohti alttarin valoja sanoi hän rukoilleensa voimia tehdä minut oikein onnelliseksi.
Nyt alkoi vihkimätoimitus. Ennen kuin vastasin saksaksi papin kysymykseen, sanoin "si" ["kyllä">[ italiaksi ja minä luulin kuulleeni Violetinkin huulilta hiljaisen si-sanan. Tästä lähtien olimme sama henkilö ja samoin tuntein kunnioitimme kaukaista, rakasta Italiaakin, minun äitiäni. Vaunut lähestyivät jyristen ja pysähtyivät oven eteen. Pappi sanoi meille gratulor, gratulor tervehtien molemmin käsin. Tarjosin käsivarteni vaimolleni ja niin poistuimme, Jumalani, kuinka onnellisina!
Violetin tavarat olivat asemalla, mutta vaunuihin noustessaan muisti hän, että hän oli unohtanut muutamia avaimia huoneeseensa. Rüdesheimin asema oli Stehlen huvilasta tultaessa toisessa päässä kaupunkia ja katolinen kirkko on melkein keskivälissä. Ei ollut paljon aikaa menetettävänä, koska matka-arkut täytyi jättää kuljetettaviksi. Stehle tarjoutui hakemaan avaimet yhtyäkseen meihin asemalla. Suostuimme siihen. Satoi yhä rankasti.
Kirstuja oli paljon ja asemamiehet jokseenkin unisia. Kysyttiin kärsivällisyyttä ennenkuin kaikki oli järjestyksessä. Sillä aikaa kun minä puuhasin tavaroitten kanssa, olivat Violet ja Emma rouva kahden odotushuoneessa, sillä he olivat lähettäneet herra Bröhlin kotiin. Kohta kuulin Stehlen äänen, kun hän naureskeli näitten kanssa helisyttäen avaimia. Hän kiiruhti heti minun luokseni kehuen toimineensa nopeasti, ja kun hän tuli lähemmäksi, kuiskasi hän: "Olkaa varuillanne, Bingeniläinen on täällä!"
Ensin aioin mennä ulos puhuttelemaan häntä. Olin puhuvinani Stehlelle kuitista, jota pidin kädessäni, ja kysyin oliko hän asemalla.
"Ei", vastasi hän. "Näin hänen soittavan Hotel Krassin ovikelloa. Hän epäilee kai jotain ja haluaa ottaa selvän asioista." Hengitin kevyemmin. Toivoin, että avaamiseen, kyselemisiin ja vastailuihin kuluisi aikaa. Viiden minuutin kuluttua saapuisi juna ja minä toivoin pääsevämme lähtemään ennen kuin hän ehtisi asemalle, siten peittääkseni jälkemme.
"Nyt jätämme teidät", sanoi Stehle. "Jos tapaan hänet, pidätän häntä."
Palasimme naisten luo. Stehle otti vaimonsa käsivarren.
"Pelkään", sanoi Stehle, "että nuo ihmisparat eivät ehkä onnistu löytämään tyhjää vaunua. Jättäkäämme heille viisi kallista minuuttia yksin oloa varten."
Rouva avasi suunsa välttääkseen vastaan, mutta miehen paljon sanova käsivarren puristus sai hänet vaikenemaan. Ei hän eikä Violet ymmärtänyt tuollaista ajatuksen juoksua, ja Stehle ei jättänyt heille ajatusaikaa. Ehdin tuskin syleillä tuota verratonta ystävää ja sanoa hänelle pari kiitoksen sanaa. Hän kiiruhti tiehensä vaimoineen ja katosi sateeseen.
Kaksi minuuttia sen jälkeen saapui juna Asmannshausenista. Nostin Violetin ensimäiseen avonaiseen vaunuun, vaikka siellä jo olikin kaksi herraa, ja Violet epäröi katsellen kysyvästi minuun. Kuljimme molempien, oven ääressä seisovien matkustajien ohi ja sijoituimme osaston toiseen päähän. Äkkiä näin jonkun juoksevan ja kuulin huudettavan, "pian!" Varjo näyttäytyi ovessa, aikoi pistää päänsä sisään katsellakseen, mutta molemmat matkatoverimme lähettivät hänet edelleen sanoen, ettei ollut tilaa. Hän juoksi pois, junailijat huutelivat yhä: pian pian! lähtökello soi, juna lähti hiljalleen liikkeelle. Jumalani, tuo varjo! Hän oli siis päässyt pakoon Stehleltä? Oliko hän noussut junaamme, vai ei?
Violet ei ollut huomannut mitään. Hän riisui hattunsa ja hansikkaansa, ja kun vaunun lampun varjostin jätti meidät pimeyteen, nojasi hän päänsä olkapäähäni ja antoi kätensä minulle. Vähän väliä painoi hän ne hymyillen sydäntään vasten, katsoen tarkastelivatko matkatoverimme meitä ja sanoi minulle puoliääneen kun juna jo kulki nopeasti:
Tunnen rintasi sykkivän, lyövän, kuulen äänesi kutsuvan, soivan: "saavu, oi saavu."
Minä olin vaiti ja suutelin hänen hiuksiaan, hengitin hänen rakkauttaan, hänen henkeään ja ruumistaan.
Olimme ehkä kulkeneet parikymmentä minuuttia, kun juna hiljensi kulkuansa ja pysähtyi. Ääniä ei kuulunut, ovia ei avattu, katsoimme ulos. Olimme pysähtyneet keskelle autiota kenttää, lähelle pimeän, kohisevan Rheinin rantaa, luullakseni jonkun matkan päähän Erlachista. Toinen matkatovereistamme nousi ja puhutteli ohikulkevaa junailijaa ja hänen vastauksestaan kuulin fünf Minuten, viisi minuuttia. Matkustaja rupesi jälleen nukkumaan. Violet oli vain katsahtanut ulos ikkunasta, nojasi taas päänsä minuun ja kysyi pitikö hänen, sittenkuin pysähdyimme Stuttgartissa olla samassa puvussa, vai pidinkö enemmän siitä valkeasta liinahameesta, jossa oli reunukset valkeasta sametista, ja jota olin suuresti ihaillut. Olin juuri vastaamaisillani, kun ikkunamme puitteiden välissä näin kasvot, jotka pysyivät siinä hiukan aikaa ja katosivat sitten. Tunsin miehen, ja hypähdin ylös, puristaen kovasti Violetin käsiä; hän kääntyi heti ympäri. Mies oli jo kadonnut.
"Mitä nyt? kysyi hän.
"Ei mitään," vastasin.
"Ei, siellä oli jotakin, sano mitä se oli."
Hän oli nähnyt hämmästyksen ja suuttumuksen kuvastuvan silmissäni eikä tahtonut uskoa minua. Emme olleet yksin ja siksi ei hän voinut tutkia minua niin kiivaasti kuin olisi tahtonut. Hän puristi käsivarttani ja toisteli hiljaa englanniksi: "Sano, sano!" Vastasin, että olin luullut jonkin liikkuvan pimeässä, vaan ett'ei siellä ollut ketään.
Violet ei sanonut sanaakaan. Hän katseli minua kuitenkin niin levottomasti, kuin olisi pelännyt jotain. Juttelin hänelle valkeasta liinapuvusta, johon puettuna tahdoin nähdä hänet huomenna; ja tasareunaisesta valkonauhaisesta panamahatusta, joka sopi hänelle mainiosti tuon puvun kanssa. Hän ei vastannut sanaakaan, eikä hymyillyt, vaan katsoi minua yhä. Yht'äkkiä tarttui hän käsivarteeni molemmin käsin ja kuiskasi aina sama katse silmissään:
"Älä koskaan petä minua."
Molemmat matkatoverimme nukkuivat, minä kumarruin ja suutelin koko sielullani valittua vaimoani, joka tällä kertaa ei ymmärtänyt pitkän suuteloni tarkoitusta. Hän tuli jälleen iloiseksi ja nojautui taas olkaani, hymyillen.
Toinen juna kulki ohi ja me läksimme taas liikkeelle. Saavuimme neljännestunnissa Bieberichiin, jossa täytyi vaihtaa Wiesbadenin junaan. Tunsin, että minun tuli estää Violetia näkemästä tuota miestä, ettei hän saanut tietää hänen läsnäolostaan. Ja koska nyt oli mahdotonta paeta häntä, ei ollut muuta keinoa kuin hakea hänet ja pakottaa hänet luopumaan takaa-ajostaan. Sen vuoksi läksin ulos sanoen vaimolleni palaavani kohta.
Tapasin hänet viereisessä vaunussa, joka oli täynnä ihmisiä. Tuskin olisin tuntenut häntä, mutta hän huomasi minut ja tuli ulos. Puhuimme yht'aikaa ja minä kysyin häneltä hiljaisella mutta päättävällä äänellä mitä asiaa hänellä oli minulle ja vaimolleni; hän taas riidanhaluisesti, kasvot vääntyneinä kuin mielipuolella, miks'en ollut suvainnut vastata hänen kirjeeseensä. Vastasin, ett'en ollut pitänyt sitä tarpeellisena ja kielsin häntä kiusaamasta meitä tästälähin. Hän alkoi silloin puhua vihaisesti ja uhkaillen ja sanoi, ettei hän välittänyt mokomista vaatimuksista. Minä puolustin oikeuttani tehdä hänelle niitä, samalla kun hän kirkui, ettei hänen tapanaan ollut kiusata naisia, vaan että hän vaati hyvitystä minulta. Vastasin ett'en pelännyt häntä.
Junailijat käskivät ihmisiä nousemaan vaunuihin.
"Menkää!" sanoi mies kovaa. "Te saatte nähdä minut liiankin pian. Sen, minkä tahdoin sanoa salaa, sanon teille julkisesti, rouvanne kuullen, sinä päivänä ja hetkenä, jonka parhaaksi näen."
Käänsin hänelle selkäni ja nousin vaunuun. Molemmat matkustajat olivat menneet pois. Tapasin Violetin yksin ja käsitin kohta, että hän oli kuullut kaikki. Hän katseli minua, hengittäen raskaasti, ääneti, vääntynein kasvoin, jotka pelottivat minua, hän tarttui kaulaani ja kaatui minua vasten. Juna läksi liikkeelle. Istuuduin hänen viereensä tukien käsivarsillani rakasta, värisevää ja nytkähtelevää ruumista, suudellen vaaleaa päätä, joka lepäsi olkapäälläni, huohottaen ja vavisten itsekin, ymmärtämättä vielä, mikä kauhea asia, Jumalan käsittämättömän tahdon kautta, nyt tapahtui. Kutsuin: rakas! rakas! Hän ei vastannut. Hänen käsivarsiensa ote kaulani ympäri heikkeni, mutta niitä ei vielä voinut erottaa toisistaan. Silloin kohosin pystyyn laskeakseni hänet istuimelle: hänen päänsä liukui pitkin käsivarttani, kädet jäivät yhteen. Huusin turhaan valittaen junan jyristessä, kutsuin epätoivoisella äänellä Jumalaa, joka yksin saattoi kuulla minua. Polvistuin ja laskin hänet selälleen. Peitin hänen kasvonsa suudelmilla ja kyynelillä, kohottaen joka hetki kasvoni hänen liikkumattomasta ruumiistaan huutaakseni apua, pyytäen häntä kuulemaan, vastaamaan minulle. Hänen elottomat käsivartensa puristivat minua vielä, mutta nyt aloin kauhistuen peljätä, että hän kuolisi, ja pahoitin itseni huutamaan ja taas huutamaan. Minulla ei ollut enää ilmaa, ei ääntä voittamaan junan itsepäistä jyrinää, hakkasin nyrkeilläni kuin hurja pysäyttääkseni sen. Ja hänen kätensä eivät eronneet toisistaan. Suutelin hänen suutaan, olkapäitään, rintaansa. En olisi voinut suudella enempää, rakas lemmittyni, vaikka olisin ollut täysissä voimissani. Kun junan nytkähdykset saivat hänen päänsä, tai jalkansa liikahtelemaan, nauroin toivoen ja iloiten. Mutta hänen armaat kasvonsa tulivat kylmiksi, juhlallisiksi; en huutanut enää, kutsuin vain hellästi häntä.
Pitkän ajan kuluttua saavuimme Hasteliin. Huusin niin kovasti, että ovi avattiin ennenkuin juna oli pysähtynyt ja useita henkilöitä juoksi luokseni.
"Lääkäri", huusin ja kannoin yksin valittuni pois ihmisten keskitse toistellen: lääkäri, lääkäri! Laskin hänet sohvalle ensiluokan odotushuoneeseen. Silmänräpäyksessä oli se täynnä uteliaita. Joku tahtoi rohkaista minua sanoen, että rouva kyllä toipuu, toiset tulivat katsomaan ja poistuivat vaieten. Kun lääkärin tulo ilmoitettiin näin kahden herran tunkeutuvan olkapäitten välistä. Lääkäri astui sisään, läheni lepäävää ja katsoi hänen kasvojaan; salissa syntyi kuolon hiljaisuus. Minä katselin häntä pidättäen hengitystäni. Hän kohotti kulmakarvojaan sanomatta sanaakaan. Sitten koetti hän erottaa toisiinsa takertuneita käsiä, mutta minä pyysin häntä, enemmän katseellani kuin sanoilla, että hän antaisi niiden olla. Hän koetteli pulssia, kuunteli sydäntä ollenkaan ilmaisematta mitä hän ajatteli. Sitten hän pyysi vahakynttilää, jota ei ollut löytyä. Kun hän lähensi sen Violetin suuta kohden, en uskaltanut katsella, vaan peitin kasvoni. Silloin kuulin, että kaikki lähestyivät varpaillaan. Sitten seurasi syvä, pitkä hiljaisuus, sitten huokaus, hiljainen kohina monista poistuvista askeleista, sitten taas hiljaisuus.
Käsi kosketti minua. Avasin silmäni, mutta en nähnyt mitään. Lääkäri kysyi, oliko nainen vaimoni. Saatuaan myöntävän vastauksen, sanoi hän vain: "Mies parka!"
Polvistuin sohvan ääreen, kohotin hiljaa rakkaita käsiä. Asetin ne pääni päälle, kaulalleni, enkä liikahtanut enää.
Nyt se on lopussa. Olen sanonut kaikki.