XLV.
Viimeisiä miellyttäviä muistojani on tuntematon ruskeatukkainen, tavattoman kaunis nainen, joka nousi laivaan Bonnissa. En enää varmasti muista hänen kasvonpiirteitään, mutta varmasti oli mahdotonta olla ihailematta hänen hurmaavaa ihanuuttaan, hänen vilkkaita, puhuvia ja intohimoisia silmiään. Melkein kaikki matkustajat olivat sisällä, heihin luettuina Stehletkin, eikä kannella ollut muita kuin Violet ja minä. Niinpä alkoi kaunotar katsella minua kuin saalistaan viettääkseen aikaansa matkalla tullen yhä julkeammaksi huomatessaan, että minä ja toverini kuuluimme yhteen. Tämä oli ensimäinen ja viimeinen kerta, kun näin Violetissa jotain kateuteen vivahtavaa. Häntä se harmitti ja nauratti samalla kertaa. Hyvin innoissaan nauroi hän itselleen ja puhui halveksien tuosta naisesta arvellen häntä joksikin kiertäväksi muotikauppiaaksi hänen hienon vaatetuksensa vuoksi. Hän nauroi tunnustaessaan, ett'ei pelännyt mitään minun puoleltani, vaan että tuollainen töllistely harmitti häntä; nauroipa hän vielä sille ylpeydelle ja taisteluhalulle, joka hänessä sillä hetkellä tahtomattaankin paloi. Minusta oli tuo hänen mustasukkaisuutensa niin uutta ja suloista, että minä kiihotin sitä, vaikenemalla, tai kiittämällä toisen kauneutta ja hienoutta. Hän huomasi sen pian ja koko juttu loppui siihen, että nauroimme molemmat täydestä sydämestämme siksi kunnes Kölnin tuomiokirkon suunnattomat tornit kohosivat eteemme näköpiiristä sumuisella virralla, keskellä alastonta, matalaa maisemaa.
Kölnissä viivyimme puolitoista päivää. Jos te, rakas ystävättäreni, joskus käytte pyhässä, kuunvaloisessa Kölnissä, menkääpä Pyhän Gereoneen haaveelliseen kirkkoon ja rukoilkaa sen puolesta, joka siellä ollessaan oli niin iloinen ja onnellinen ja nauroi niin tavattomasti esipihan veistetylle munkille, että tuntee melkein tunnonvaivoja sen tähden. Menkää myöskin Pyh. Pietarin luostariin, joka on niin musta vihreän puutarhan keskellä, ja poimikaa sieltä kukkanen muistoksi siitä, että Violet virkosi sen tyynessä rauhassa siitä kauhuntunteesta, minkä Rubensin kamala taulu kirkossa oli jättänyt häneen. Menkää lopuksi Museoon ja katselkaa, eräässä ensikerroksen salissa, Wilhelm Kölniläisen madonnan henkimäisiä käsiä. Ne nähtyänne voitte sanoa nähneenne Violetin kädet. Emma rouva sanoi löytäneensä saman yhdennäköisyyden kasvoissakin, mutta vanhan maalarin piirtämät jumalaiset kasvot olivat paljon pehmeämmät ja salaperäisemmät, niiden luonne oli aivan toinen kuin Violetin kauneuden, jonka nykyaikainen ajatustapa ja kätketty tunne oli muovaillut.
"Minun mielestäni," sanoi herra Stehle sattuvasti, "ei tuo madonna ole miss Yves'in näköinen, mutta sillä on hänen äänensä."
Palatessamme Kölnistä pysähdyimme Königswinteriin ja nousimme illalla Drachenburgiin. Stehlet osoittivat huudahduksilla ja eleillä innostustaan katsellessaan loistavaa, omituista linnaa, tornin huippuja terävine kärkineen, pihoja, rappuja, marmori- ja pronssikoristeisia parvekkeita, sananlaskuja ja muistolauselmia, jotka puhuttelivat aurinkoa ja tuulia, syvää Rheiniä, joka kaartui leveänä taivaanrannalla idässä ja lännessä. Se oli kuin näky nykyaikaisen käsitystavan innostamasta muinaisuudesta, jonka runoilija oli veistänyt kiveen tässä suuressa yksinäisyydessä, kaksisataa metriä joen pintaa ylempänä. Violet oli mykkänä ihastuksesta. Hän istui takasivun oven edessä, aivankuin lepuuttaen katsettaan Drachenfelsin takaa nousevien kukkuloiden keilanmuotoisilla, vihreillä huipuilla. Hän selitti, ettei hän voisi heti kohta ihailla muuta, ja ett'ei hän sen vuoksi tahtonut nousta huipulle, jossa vanhan linnan rauniot olivat. Kuitenkin tahtoi hän, että ainakin minä kiipeisin sinne. Stehlet, jotka jo ennestään tunsivat rauniot, päättivät jäädä Violetin luo. Herra Stehle meni tarkastamaan lähempää pronssieläimiä, jotka lepäsivät ulkoterassilla, ja Emma rouva alkoi kopioida muistikirjaansa linnan lounaiskulmassa olevia kirjoituksia. Kun läksin, oli Violet yksin. Hänen vieressään oli maassa mosaikkikirjoitus:
Geh' hin, geh' aus
Bleib' Freund dem Haus.
[Käynet ulos tai sisään, pysy talon ystävänä.]
"Bleib' Freund!" sanoi hän ojentaen hymyillen kätensä minulle.
Minä viittasin kieltävästi, sillä nyt vihasin tuota kylmää sanaa: ystävä! Hän ymmärsi sen, lakkasi hymyilemästä ja ojensi minulle toisenkin kätensä hyväksymisen merkiksi. Pidin hänen käsiään hetkisen omassani. Kun päästin ne, sanoi hän minulle puoliääneen:
"Minulla on pahoja aavistuksia." Säpsähdin, sillä niin oli minunkin laitani Assmannshausenin matkan jälkeen, mutta karkoitin ne, niin kuin pahat ajatukset karkoitetaan. Violetin kalpeuden ja laihuuden panin entisten vaivojen syyksi, en tahtonut tunnustaa itselleni, että joka aamu, mennessäni hänen luokseen, luulin tapaavani hänet sairaana. Nyt kysyin häneltä voiko hän pahoin, enkä tahtonut nousta Drachenfelsille. Hän vastasi voivansa hyvin ja että minun piti mennä mitä pikimmin; hänellä olisi paha mieli, jos minä en saisi nähdä sitä hänen tähtensä.
Minusta tuntui, että matkaan Drachenfelsille kulutin noin viisitoista tai kaksikymmentä minuuttia. Mikä kansankokous Drachenfelsillä lie ollutkaan sinä päivänä: ihmiset kiipeilivät ylös ja alas jalkaisin ja hevosella, joukossa herroja, sotilaita ja Bonnin ylioppilaita monivärisine lakkeineen. Kulin Terassiravintolan ohi, joka oli täynnä ihmisiä ja melua, pääsin vuoren huipulle, poimin sirpaleitten välistä kukkasen Violetille ja pintapuolisesti katseltuani murtuneita torneja ja rotkoja laskeuduin harpaten vuorta alas kärsimättömänä tapaamaan morsiantani, kuvitellen onnettomuuksia ja moittien itseäni aivan kuin olisin tehnyt tyhmyyden.
Muutaman askeleen päässä Drachenburgin muuriovesta tapasin herra Stehlen. Hän hymyili hämillään ja kysyi minulta hyvin kiireellisesti miltä näköala minusta näytti. Huomasin, että hän oli kalpea. Hän näki silmistäni, että epäilin jotain, ja teki liikkeen pidättääkseen minua. "Jumalan tähden", huusin syöksyen eteenpäin. "Mitä on tapahtunut?"
Hän tarttui käsivarteeni ja toisti: "Pysähtykää, ei mitään, mutta odottakaa hetkinen!" Minä riistäydyin irti ja juoksin sinne, minne olin jättänyt Violetin.
Hän ei ollut siellä enää; kaikki oli tyhjää. Katsoin tuskaisena ympärilleni. "Kuulkaahan!" huusi Stehle, joka oli kiiruhtanut jälessäni. En kuunnellut häntä, vaan kiersin nopeasti linnan. Sen takana näin Violetin ja seisahduin äkkiä, hengittämättä, kuin olisi jokin sattunut sydämeeni.
Häntä ei näyttänyt vaivaavan mikään ja hän puheli selin minuun oudon nuoren herran kanssa. Siellä oli vain rouva Stehle, joka minut nähtyään kiiruhti luokseni pidättämään minua niin kuin miehensäkin. Violet puhui kiivaasti herralle, joka kuunteli muutaman askeleen päässä hänestä tukien päätään kädellään, otsa vihaisissa rypyissä.
Arvasin heti, että mies oli Wetzlarista. Hänkin huomasi minut ja arvasi kuka minä olin.
Violet ymmärsi hänen silmiensä välähdyksen ja kääntyi puoleeni:
"Tässä hän on," sanoi hän ja lisäsi hymyillen: "tule!" nyökäten päällään, ja katsoen minua niin hellästi ja iloisesti, että kaikki mustasukkaisuuteni haihtui ja olin kohta paikallani, hänen vieressään.
"Eräs tuttavani Nürnbergistä, Herra ———", esitteli Violet. Sitten sanoi hän nimeni ja lisäsi, "sulhaseni." Samalla otti hän käsivarteni, nojasi siihen ja tervehti vierasta päällään ojentamatta kättään.
"Hyvästi, herra. Voikaa hyvin!"
Luulin ensin, että mies aikoi vastata terävästi ja valmistauduin vastaamaan. Hän hillitsi kuitenkin itsensä, kumarsi liioitellun kohteliaasti ja iroonisesti ja lähti sitten pois pitkin askelin heiluttaen hattuaan kädessään.
Violet veti minua toiseen suuntaan puristaen kovasti käsivarttani. Stehlet vetäytyivät hämillään syrjään ja jättivät meidät kahden. Luulin tukehtuvani kiihkosta, en voinut sanoa sanaakaan, saatoin vain käsivarteni liikkeillä vastata hänen puristukseensa. "Rakas, rakas", sanoi Violet minulle hellästi, puoliääneen, katsellen minua hätäisin silmin. "Oi, kuinka rakastan sinua! Tiedätkö, että olet minun kaikkeni? En voisi enää luopua sinusta, enkä tiedä kuinka saatoin vastustaa sinua niin kauan. Kärsitkö, armas? Kärsitkö vielä? En tahdo, että kärsit. Olenhan minä sinä."
Vastasin, että olin kiihoittunut, ja kuinka en olisi? Mutta ett'en kärsinyt, sillä tiesinhän, kuinka syvästi hän minua rakasti. Tunsin, että äänessäni oli vieras sointu ja koetin tehdä sen luonnolliseksi onnistumatta. Jatkoin, että pelkäsin hänen puolestaan, pelkäsin, että hänen terveytensä kärsisi tuosta kolauksesta.
"Ei toki", sanoi hän. "Minä voin hyvin, todellakin hyvin."
Olin tyhmä ja sokea, kun en nähnyt hänen ponnistelevan sankarillisesti hillitäkseen itseään ja salatakseen tilaansa minulta. Muutaman askeleen päässä Königswinteristä pysähtyi hän ja näytti minulle hehkuvaa aurinkoa, joka laski suurien poppeleiden taa, kylmällä, talvisella taivaalla.
"Täällä tuntuu Pohjoisen puhallus!" sanoi hän. "Voi, kuinka olen onnellinen siitä, että sinä sait nähdä tämän seudun."
Tuskin oli hän, ponnistettuaan viimeiset voimansa, sanonut nämä sanat, kun hän pyörtyi ja olisi kaatunut, joll'en minä olisi ehtinyt ottaa häntä käsivarsiini.