XLIV.
Tästä hetkestä aikain sekautuu tunteeseeni katkera ja jäytävä kärsimättömyys. En uskonut olevani mustasukkainen kenellekään, mutta kateuden tuli paloi kuitenkin sielussani, vaikka se olikin ottanut kärsimättömyyden muodon. Tein kaikkeni jouduttaakseni häitä. Koetin vielä, vaikka turhaan, saada Stehlet hyväksymään suunnitelmani, että kirkolliset menot toimitettaisiin Rüdesheimissä, ja siviilivihkiminen Italiassa. Violet olisi suostunut siihen mielelläänkin, mutta hänestä oli vastenmielistä toimia vastoin isäntäväkemme mielipiteitä, koska Stehlet pitivät häntä aivankuin tyttärenään, ja sai minutkin luopumaan siitä. Niin päätettiin, että kirkollinen ja siviilivihkiminen tapahtuisi elokuun viidentenä kolmatta päivänä, mikä tavallisten sääntöjen mukaan oli lyhin mahdollinen aika. Häiden jälkeisestä ajasta tiesimme varmasti vain sen, että lokakuun puolivälissä menisimme Roomaan, viettääksemme siellä ainakin talven, vapaina asettumaan sinne varsinaisesti, jos se meitä miellyttäisi, muutaman kuukauden koeajan jälkeen. Elokuun viidennestä kolmatta päivästä lokakuun puoliväliin oli kaikki epävarmaa. Violet puhui minulle kerran Schwartzwaldista, yksinäisestä mökistä aaltoilevilla niittymailla, sinisen Tonavan rannalla, Willigenin ja Donaueschingenin välillä. Ehdotin hänelle Veneziaa ja hän suostui heti, ei ainoastaan tehdäkseen minulle mieliksi, sanoi hän, vaan myöskin sievistelyhalusta, koska minä en siellä, kiitos gondolien, niin hyvin huomaisi hänen vajavaisuuttaan. Hän jatkoi sanoen tulevansa mielellään Veneziaan minun vaimonani, muuten häntä pelottaisi, sillä sellaisen vaikutuksen se oli jättänyt häneen. Hän ei tahtonut antaa tarkempaa selitystä, väittipä jo sanoneensa liikaakin. Sitten nojasi hän kasvonsa olkapäähäni ja kuiskasi, että kaikki selviäisi Veneziassa. Usein muistellessani hänen kuolemansa jälkeen sitä vaikutusta minkä nämä sanat, tuo kevyt kosketus ja lämmin henkäys olkapäälläni minuun tekivät, ajattelin, että Jumala, erottaessaan meidät niin pian, tahtoi estää meitä liian voimakkaan tunteen tuottamasta sokeudesta, intohimosta, joka minua sisäisesti jäytämällä ei olisi jättänyt sydämeeni sijaa yhdellekään ihmisolennolle, ehkäpä ei Jumalallekaan. Kenties siitä olisi kehittynytkin sellainen intohimo, jollei rakastettuni olisi osannut, voimakkaampien tunteenpurkausten jälkeen johtaa minua, huomaamattani, paremmin hillitsemään tunteitani. Minä, joka tuntiessani hänen henkäyksensä kadotin silmieni valon intohimosta, olin kuitenkin sama, joka Heidelbergissä olin suudellut hänen lämpöistä, tuoksuvaa tukkaansa, melkein uskonnollisella, rauhan täyttämällä hartaudella. Kuinka kurjia me ihmiset olemmekaan, joka hetki outoja itsellemme, ja kuinka halpa onkaan inhimillinen ylpeys, joka raivostuu tästä syytöksestä! Illalla me kumarrumme maahan, aamulla me kohoamme taivasta kohti, emme osaa rakastaa, emmekä tahtoa samaa aamusta iltaan, vaikka ylpeä suumme niin puhuukin. On oikein tunnustaa, että jos henkemme pimenemisen syy joskus onkin tuntematon meille itsellemme, teemme taas toiselta puolen pahaa aivan tahallamme, tapahtukoon se sitte vaikka ajatuksissamme, silmänräpäyksen aikana.
Olin aina rakastanut Violetia koko voimallani, mutta kun ylevämmät tunteeni tällä hetkellä melkein vaikenivat ja minut valtasi kuume, joka vei unen ja levonkin, tulin sen tuottaman häiriön vuoksi mustasukkaiseksi tahtomattanikin.
On kyllä totta, että olin sanonut Violetille "suo anteeksi", ja inhimillinenkin anteeksianto puhdistaa, mutta Violet oli tässä suhteessa liian vaatimaton eikä tahtonut löytää aihetta anteeksipyyntöön.
Kun keskustelimme Stehlein kanssa häämatkastamme, sanoi Violet, että hänestä oli ikävää lähteä Saksasta Kölniä näkemättä. Stehle ehdotti heti, että tehtäisiin huvimatka Kölniin. Ehdotus ei miellyttänyt minua, koska kaikki, paitsi Violet oli minulle samantekevää ja minusta oli epämieluista menettää taas kahden päivän aikana nuo suloiset hetket, jotka vietimme kahden Violetin kanssa. Mutta Violet näytti tulevan niin iloiseksi tästä aikeesta, että minä olin onnellinen voidessani uhrata hänen tähtensä ihanimman ilonikin.