XLIII.
Nyt alkaa kärsimysten aika, josta kerron kauhulla ja samalla halukkaasti. Minusta on kuin matkustaisin rautatiellä. Äsken juuri kuljettiin hitaasti läpi laajan laakson, jossa suloisen surumieliset ja hymyilevät näköalat vaihtelivat; nyt tunkeilevat äkkiä uhkaavat vuoret ympäri junan, joka jouduttaa ja kiihdyttää pakoaan hurjana pelosta. Ja eikö todella se kausi, jossa nyt elän ja joka seuraa edelläkerrottuja tapauksia, muistutakin kulkua Alppien jylhimpien solien läpi? Tulenhan minä päivänpaisteesta, hymyileviltä tasangoilta ja metsäisistä laaksoista tähän kaikuvaan pimeyteen, jonne joku voima on minut suin päin syössyt. Viivyn siellä rauhatonna, hätäisesti odottaen ulospääsyä, en tiedä milloin, en tiedä minne, mutta ainakin takaisin päivänpaisteeseen.
Nyt istun mietiskellen Assmannshausenin aseman pienessä odotussalissa. Kolme päivää St. Goarin matkan jälkeen nousimme Niederwaldille Stehlein ja heidän Mainzista tulleiden tuttaviensa kanssa. Oli sunnuntai ja me kohtasimme paljon iloisia ihmisiä, jotka tulivat metsistä kantaen kukka- ja lehtikimppuja. Naisilla oli niitä käsissään ja rinnoillaan, miehillä hatussa. Kansallismuistomerkin luona, josta vain jalusta oli valmis, lauloi eräs ryhmä isänmaallista laulua, joka kuului uskonnolliselta. Kaukainen raju-ilma uhkasi, enkä koskaan unohda sitä vaikutusta minkä musta taivas Ranskan puolella, suuri virta allamme, ihmisten puheen sorina ja tuo vakava, juhlallinen laulu teki. Violet oli matkustanut hevosen selässä, sillä siihen aikaan ei vielä ollut rautatietä Rüdesheimistä muistomerkille. Minusta näytti, että ratsastus oli rasittanut häntä, vaikk'ei hän tahtonutkaan myöntää sitä. Metsästyslinnalta, mistä aloimme laskeutua alas pitkin vuoren toista rinnettä, aina Assmannshauseniin saakka, jossa aioimme nousta Rüdesheimiin menevään junaan, käveli hän jalkasin nojaten käsivarteeni. Hän pysähtyi usein ja nojasi minuun vain olkapäällään; kuinka suloiselta tuo kosketus tuntuikaan, niin harvinaista kuin se olikin! Kysyin usein oliko hän väsynyt, sillä mäki oli hyvin jyrkkä. Hän vastasi joka kerran kieltävästi ja hymyili hiukan surunvoittoisesti. Lopuksi hän ei vastannutkaan kysymykseeni. "Rakastan sinua", sanoi hän. "Rakastan sinua niin. Ole minun aurinkoni, minun kaikkeni tässä elämässä. Voi kuinka surisin, jos en saisikaan olla vaimonasi!"
Hänen sanansa liikuttivat ja pelästyttivät minua enemmän kuin saatan sanoa. Miksi puhui hän noin? Nyt heti en voinut saada sitä selville tovereittemme vuoksi, jotka olivat iloisia. Kunnon saksalaisten tapaan olivat he keränneet suuren joukon kukkia ja kilpailivat nyt nauraen ja riidellen, kuka ehtisi tarjoamaan niitä Violetille. Hän oli huomannut alakuloisuuteni ja koetti tuoreella iloisuudella hälventää surullisten sanojensa vaikutusta minuun. Saavuimme näin, Herra ties milloin, synkkään Assmannshausenin kylään, syvälle, harmaiden viiniköynnösten peittämään laaksoon, jonka rinteitä myöten olimme laskeutuneet. Virtakin on siellä kuohuinen, mykkä ja vihamielinen. Violet ja minä menimme asemalle, vaikka oli vielä tunti junantuloon, toiset läksivät maistamaan seudun kuuluisaa, punaista viiniä.
Hän kertoi minulle heränneensä äkkiä viime yönä tuntien itsensä sairaaksi, melkeinpä hengettömäksi. Se oli mennyt hyvin nopeasti ohitse, mutta hänen mieleensä oli jäänyt aavistus suuresta vaarasta, joka toisella kertaa saattaisi olla turmiollinen.
Rohkaisin häntä niin kuin voin ja hyväilin häntä. Hän nosti kasvonsa, katsahti minuun ja sanoi hymyillen: "Nyt sinä olet kalpeampi kuin minä." En osannut vastata muuta kuin tyhmänlaisen: "Ei." En voinut päästää ääntäkään. Vähän sen jälkeen kuiskasi Violet, että hänen täytyi sanoa minulle toinenkin asia. Mikä? Hän ei puhunut enempää, en voinut aavistaa niitä hän tarkoitti, mutta rintaani koski.
"Eilen illalla", sanoi hän painunein päin; "sain kirjeen…"
Hän mainitsi henkilön, jota oli kerran rakastanut. Kun kuulin tuon nimen sillä tavoin lausuttuna, tunsin kateellista tuskaa ja heitin irti hänen kädestään, jota olin pitänyt omassani. Hän tarttui jälleen siihen huoaten syvään.
"Älä tee niin", sanoi hän hiljaa. "Älä pakota minua vihaamaan häntä!"
Minua harmitti oma käytökseni ja pyysin sitä anteeksi.
"Tiedäthän", vastasi hän surullisen viehkeästi, "että sinä olet kaikkeni maailmassa, että minä olen osa sinusta."
Sitten kertoi Violet rohkaistuneena, että tuo mies oli osoittanut kirjeen Nürnbergiin, eikä näyttänyt tietävän mitään hänen nykyisestä asemastaan. Hän oli kovin onneton, kaikki hänen aikomuksensa olivat epäonnistuneet ja hän oli nyt voimaton ja toivoton. Hän kääntyi nyt Violetin puoleen pyytäen ainakin säälin sanaa, sanoen, että omantunnon vaivat vääryydestä Violetia kohtaan kiusasivat häntä enimmän. Lopuksi; kysyi hän, ei tosin suoraan, vaan kiertämällä, oliko Violetin sydän vapaa, vai ei.
Kuuntelin vaieten Violetin kertomusta, arvellen, että hänen yöllinen taudinkohtauksensa ja surullinen ilmeensä johtuivat tuosta kirjeestä. Kärsin ja koetin olla näyttämättä sitä, joko ylpeydestä, tai käsittäen, ettei minulla ollut syytä eikä oikeutta valittaa. Kun hän vaikeni, en kysynyt mitään, paitsi että mistä kirje oli tullut. Toivoin vain, ett'ei siitä enää puhuttaisi, pidin parempana olla tietämättä tuon miehen olinpaikkaa, karkoittaa hänen kuvansa nykyisyydestä, siinä määrin kuin mahdollista oli. Violet ponnisti taas voimiaan sanoakseen, että hän ei voinut säälistä jättää vastaamatta sellaista kirjettä. Kateellisessa mielikuvituksessani tunsin, että hänen sanoihinsa sisältyi päätös, jossa hän, vaikka vastoin mieltänsä, olisi pysynyt minunkin mielipiteestäni huolimatta. Kuvittelin, että vaikka hän rakastikin minua, oli hänestä naisten tavoin mieluista, että tuo toinenkin rakasti häntä, ja tuo epäilys kiusasi minua. Onneksi ei Violet antanut minulle aikaa sanoa mitään epämiellyttävää, vaan jätti minulle vastauksensa, joka hänellä oli mukanaan. Siinä oli ankaroita ja tarkasti punnittuja säälin sanoja järkeviä neuvoja ja se loppui seuraavalla tavalla:
"Sydämeni kuuluu nyt, ja on ikuisesti kuuluva miehelle, joka rakastaa minua niin kuin minä häntä, syvimmällä rakkaudella. En koskaan voi kylliksi kiittää Jumalaa siitä, että hän on satuttanut elämämme yhteen. Olen tavallani paratiisissa, sillä en enää voi tulla onnettomaksi, tapahtukoon mitä hyvänsä. Jos teidän käytöksenne minua kohtaan on vaikuttanut nykyiseen tilaani, älkää suinkaan olko pahoillanne."
"Olkaa vahva ja muistakaa, että minä rakastin teitä, jos se voi auttaa teitä pysymään oikealla tiellä."
Nuo viimeiset sanat pilasivat mielestäni edellisten hyvän vaikutuksen ja pyysin Violetia pyyhkimään ne pois. Hän suostui siihen hymyillen suloisen suopeasti, kuin se, joka myöntyy ystävyydestä, eikä vakaumuksesta, ja kun olimme palanneet Rüdesheimiin pyysin Violetia lähettämään kirjeen sellaisenaan.
Hän antoi minun tehtäväkseni viedä se postiin. Näin silloin, että se oli osotettu Wetzlariin ja ymmärsin Toplerin neuvon.