XLII.
Palatessamme huvimatkalta St. Goarista sanoi Violet minulle edellämainitun viheriän-valkoisen Kriemhildin kannella:
"Mitä kirjoittavat ystäväsi? Tietävätkö he, että teet tämän tyhmyyden?"
Olimme keskellä väkijoukkoa ja Violet huvitteli sanomalla minulle kaikenlaisia asioita saadakseen minut suutelemaan ja hyväilemään häntä, hyvin tietäen, ett'en voinut tehdä kumpaakaan.
"Sinä et vastaa", sanoi hän katsellen minua kiusoitellen, niinkuin se Violet, jonka olin hetken aikaa nähnyt Heidelbergin metsissä. "Siitä näkee, ettet ole uskaltanut ilmoittaa hommistasi. Sinä tahtoisit nyt suudella minua, ettei sinun tarvitsisi vastata, mutt'et kuitenkaan uskalla panna aikomustasi toimeen. Minä olisin niin onnellinen jos sinä minun tähteni rohkenisit olla pitämättä väliä yleisen sopivaisuuden säännöistä; niinä puolestani voisin olla pitämättä väliä koko joukosta ympärillämme. — Älä, Herran tähden, älä, minä Pyydän!" sanoi hän hiljaa huomatessaan, että aioin toimia hänen yllytyksensä mukaan. Sittemmin toisti hän vakavasti äskeisen kysymyksensä ja minun täytyi tunnustaa, ett'ei kukaan Italiassa, paitsi veljeäni, tiennyt minun lemmenseikkailuistani.
Violet oli hetkisen vaiti.
"No niin", sanoi hän sitten. "Jos minä nyt putoaisin, Rheiniin, tietäisi tuskin kukaan Italiassa, että olemme tunteneet toisemme, koska sinä et milloinkaan puhuisit mitään, eikö niin?"
Viivytin vastaustani.
"Niin kyllä, sanoi hän. Lupaa minulle ett'et sano kellekään mitään! Minä tahdon elää sinussa. Minua ei miellytä se ajatus, että rakkautemme ilman pakoiltavaa syytä kulkisi suusta suuhun.
"Puhu vain siinä tapauksessa, että joku Italiassa saisi tietää jotain ja sanoisi, että olin rakastajattaresi, enkä morsiamesi."
"Älkäämme turhan tähden pahoittako mieltämme!" vastasin. "Alkakaamme päin vastoin laatia luetteloa kaikista omaisistamme ja tuttavistamme Italiassa, Saksassa ja Englannissa, joille täytyy lähettää kihlakortteja."
"Niin", sanoi hän. "Se on välttämätöntä ja sen me teemme. Kuitenkin tuntuu minusta paljon raskaammalta kuin äsken se, ett'ei minulla eikä sinulla ole ystäviä, tai sukulaisia, jotka olisivat onnellisia nähdessään meidät onnellisina. Mutta sen me teemme, sen me teemme."
Sitten kysyi hän uudelleen, puhuisinko minä, jos hän kuolisi, hänestä kenellekään, eikä antanut minulle rauhaa, ennen kuin selitin, että kärsisin paljon siitä, jos en avoimin sydämin voisi puhua hänestä jollekin, joka mielellään kuuntelisi minua. Tarkoitin silloin teitä, rakas ystävättäreni.
"Onhan sinulla Emma Stehle", sanoi hän.
"Niin, Stehle-parat", huudahdin vaihtaakseni aihetta. "Minun mielestäni he saavat olla liian paljon yksin."
Nousimme paikoiltamme keulassa ja menimme heidän luokseen perään. Violet alkoi jutella Emma-rouvan kanssa ja ystäväni Paul piti minulle pitkän esitelmän viinitarhoista, jotka harvalehtisinä, aivan heinämäisen alastomina ja väriltään harmaan keltaisina olivat jokseenkin surkean näköisiä vehmaiden metsien rinnalla kukkuloilla.
Oberwaldissa olin näkevinäni pienikasvuisen, tutun henkilön nousevan laivaan keppeineen ja sateenvarjoineen. Erottauduin seurueesta ja menin puristamaan hyvän ystäväni Topler vanhemman kättä otettuani tarkan selon, ett'ei Topler nuorempi ollut mukana. Hän alkoi, tunnettuaan minut pitää kunnon schwabilais-luonteensa mukaista melua ja minun oli vaikea hillitä häntä, koska miss Yves oli laivalla, enkä halunnut, välttääkseni kaikkea liikutusta, että he tapaisivat toisensa.
"Mustasukkaisuutta, mustasukkaisuutta!" sanoi hän. "Olette oikeassa: hänhän oli rakastunut minuun."
Hän kertoi minulle olleensa Oberwaldissa tapaamassa erästä tuttua maalaria, ja että hän oli käynyt katsomassa sekä Kissaa että Hiirtä (pari linnan raunioita) ja nyt oli hän matkalla erään rouvan luo Kreutznachiin ja aikoi nousta pois Bingenissä. Hän tunsi Nürnbergin tapahtumat hyvin vaillinaisesti ja kysyi kuinka me olimme täällä. En ollut kysynyt häneltä mitään professorista, vaan hän sanoi olevansa jokseenkin tyytyväinen veljeensä, enempää selittämättä.
Sillävälin oli taivas mennyt pilveen ja äkillinen sadekuuro aiheutti suuren sekamelskan laivalla. Kiiruhdin Violetin luo, mutta hän oli jo mennyt katon alle. Portaat olivat niin täynnä ihmisiä, että minun täytyi luopua yrityksestäni päästä alas ja pakenin Toplerin suunnattoman, vihreän sateenvarjon alle. Hän tunsi Rheinin ulkoa, mutta oli siitä huolimatta yhtä innostunut siihen kuin nuorukainen, joka näkee sen ensi kertaa. Hän nojasi laivan kaiteeseen, pitkä nenä ilmaa imien, nauraen innostuksesta sateesta huolimatta. Hän kyseli olinko ollut tässä, olinko ollut tuossa paikassa. Neuvoi minulle Violetillekin sopivia huvimatkoja ja sai minut lupaamaan, että kävisin hänen kanssaan Drachenfelsissä Siebengebirgellä. Kerroin, että olin aikonut käydä Wetzlarissa Goethe-muistojen vuoksi, mutta silloin synkkenivät hänen kasvonsa.
"Ei, ei", sanoi hän äkkiä. "Älkää menkö Wetzlariin."
"Miksi", kysyin hämmästyneenä.
"Mitä pahaa siinä olisi?"
"Ei se maksa vaivaa", sanoi Topler ja alkoi puhua minulle Rheinsteinistä, jonka liput ja sateen syömät tornikkaat muurit näkyivät terävällä vuoren huipulla taempana vasemmalla rannalla Assmannshausenia vastapäätä. Minun vanhan ystäväni käytös tuntui minusta omituiselta, enkä osannut selittää sitä muuten kuin arvelemalla, että Topler nuorempi oli Wetzlarissa. En ollut vielä puhunut Violetille tästä huviretkestä ja päätin itsekseni olla virkkamatta siitä mitään.
Topler nousi pois Bingenissä. Juuri ennen kuin taas läksimme liikkeelle lakkasi sade ja koko ylimenon aikana Bingenistä Rüdesheimiin hymyilivät taivas ja Rhein loistavassa päivänpaisteessa. Violet oli onnellinen, hän laski leikkiä ja nauroi, kun minä puolestani en tuntenut itseäni iloiseksi: minulla oli jotain sydämelläni, enkä tiennyt mitä.