XLI.
Seuraavat säkeet ovat luultavasti kirjoitetut muutamia päiviä Heidelbergissä olomme jälkeen, koska muistelen sepittäneeni ne majatalon ikkunan ääressä, juuri kuun noustua, muistaakseni puolen yön jälkeen. Kuu nousi vasemmalla, punertavana ja sirpinmuotoisena, toisella puolen Rheiniä, Ingelheimin yläpuolella. Vinot, kultaiset säteet väreilivät virran mustalla pinnalla.
"Tiedätkö", sanoin Violetille seuraavana aamuna Stehlein kuullen, "tänä yönä on Niebelungien aarre löydetty."
Sanoin sen niin uskottavalla äänellä, että rouva Stehleltä että pääsi ihmettelevä ohoh!
"Minä olen löytänyt sen", jatkoin. "Ja miss Yves saa sen kokonaan."
Annoin hänelle seuraavat säkeet:
Nouseva kuuhut kultaa mustan virran vahdon. Rikkaan, loistavan aarteen aalloista ryöstää tahdon.
Kuohuvi Rhein, ja vankat
poppelit rannoilla värjyy.
Tuulet mun eelläni entäin
vinkuen, tempoen ärjyy.
Hukkuneen välkkyvän korun,
pyhän Rheinin kätkevi vesi.
Lauluni sieltä sen noutaa
Kullaksi kulmillesi.
Tummat aallot ne suree
mennyttä aarrettaan;
Valkeelta otsaltas enää
sit' ei riistetä milloinkaan.
Aioimme sinä aamuna mennä Bingeniin ja sieltä laivalla Mäusethurmille saakka. Meidän piti tavata toisemme satamassa. Violet oli mennyt sinne tuntia ennen maalaamaan harjoitelmaa vedestä ja taivaasta. Hän otti runoni ja kiitti minua pitkällä katseella, sill'aikaa kun Stehlet katselivat hänen työtään.
"Violet on jo kuvannut ja te tulette kuvaamaan meidän Rheinimme", sanoi rouva Stehle.
"On hänkin sen kuvannut", kuiskutti Violet.
"Minäkö?" huusin hämmästyneenä.
"Näyttepä olevan", sanoi rouva Stehle kysyvästi hymyillen.
"Mutta", vastasin. "Minäkin näen Rheinin ensikertaa."
"Tehkää se", sanoi herra Stehle. "Kuvatkaa se, kirjoittakaa mitä näette, niin saamme tietää kuinka runoilija näkee ja kumpi on parempi maalari: miss Yves vai te."
Stehlet olivat kuin poikia, joiden päähän pistää hullu ajatus; se valtaa heidät kokonaan, eikä kukaan voi saada heitä luopumaan siitä. He eivät voineet käsittää kuinka naurettavalta minusta tuntui myöntyä tuohon mielijohteeseen. Luulin, että Violet auttaisi minua, mutta hän liittyikin päin vastoin molempiin toisiin minua vastaan ja tahtoi itse tuoda minulle paperia ja lyijykynän.
Rhein virtasi idästä päin suoraan meitä kohti kirkkaana kuin taivas, levitellen silmänkantamattomiin laajaa pintaansa, jonka utuinen viiva taloja ja puita erotti näköpiiristä, vasemmalla törröttivät Rüdesheimin Adlerthurmin paksut tornit, oikealla häipyivät taustalle olevat kukkulat taivaansineen. Lähellä meitä keinui oikealla rannalla pitkä rivi veneitä aalloilla, jotka kuohuivat ja välähtelivät pingottuneiden ankkuriköysien ympärillä. Kriemhild-laivan palloina pursuava savu paistoi hopealta auringossa. Luulen näin ainakin likipitäin ilmaisseeni sen mitä näin; minulla ei enää ole tuota paperipalaa, sillä heitin sen heti virtaan.
"Kuulkaas!" sanoi Stehle. "Minä, joka en ole runoilija, näen suuren vesipaljouden, paljon suuremman kuin olisi tarpeellista. En katsele poppeleita, vaan viinitarhaani Rochusvuorella ja se on hyvin surumielisen näköinen. Adlerthurmin ja minun välilläni on teidän kamaripalvelijanne kyttyrä. Hän onkii tässä lähellä ja se kyttyrä on mielestäni sen arvoinen, että runoilijankin kannattaa kiinnittää huomionsa siihen. Muuten rohkenen antaa voitonpalmun miss Yves'ille, sillä te ette ole puhuneet mitään Rheinin veden väristä."
Vastasin, että olisin mieluummin tahtonut kuvata Hegelin metafysiikan, kuin Rheinin värin, ennenkuin saksalaiset ehtivät sen tehdä. Violet sanoi minulle myöhemmin laivalla, että hän oli maalarina nähnyt samaa kuin minä, mutta ett'ei se ollut runoutta, eikä se kuvannut Rheiniä, vaan mitä virtaa hyvänsä. Runoilijana olin hänen mielestään nähnyt sen paremmin ensi kerralla Rüdesheimerin innostamissa ajatuksissani, olin kuvannut sen paremmin tahtomatta kuvata sitä parissa säkeessä.
Ma juon, ja aatoksissa kaukaa kangastavan nään ma tornit, kukat, kummut, pyhän Rheinin juoksun.
"Sellainen on oikea Rhein", sanoi hän.