XL.
Kerroin hänelle kaikki ajatukseni, kaiken hyvän ja huonon, mitä sielussani liikkui, yhtä avomielisesti kuin Jumalalle. Mitä kiusallisempi ja nöyryyttävämpi tunnustus oli, sitä suuremmalla innolla sen tein. Kun joskus olen ollut epätietoinen, oliko joku ajatus, tai teko hyljättävä vai ei, täytyi minun aina, tahtoessani haihduttaa epäilykseni, ja täytyy vieläkin sisäisesti vedota siihen tuomioon, jonka tuo tunnossani näkymättömänä piilevä Violet olisi langettanut. Ja se arvostelu on varma ja ankara, paljon ankarampi kuin ulkonaisen, näkyvän Violetin antama. Kun ajattelen tätä, pistää silmiini omituinen yhtäläisyys ja siitä johtuvat seuraavat höyrylaivalla Mainziin mennessä sepitetyt säkeet:
Nel mio mortal tu vivi, imago eterna;
Ami negli amor miei, ne' pensier pensi,
E, più divisa da' terreni sensi,
A la mia coscienza sei più interna.
Giusto ministro a Dio, quivi governa
L'occhio tuo, speglio a' Suoi chiarori immensi:
Levando in core mal vapor non viensi
Che l'ombra ei non ne segni e non ne scerna
Ma se da te rimorso, idea severa,
Dico tremante la fralezza mia
A la mortale tua persona vera,
Sorridendo mi bacia tanto pia
Ch'io veggo in te come in arcana spera
Quanto il Signor giusto e clemente sia?
[Minun kuolevassa hahmossani elät sinä, ikuinen kuva;
rakastat minun rakkaudessani, ajattelet minun aatoksissani,
ja mitä vieraampi sinä olet maisille aisteille,
sitä lähempi olet minun tajunnalleni.
Vanhurskaana paimenena Jumalan hallitsee täällä sinun silmäsi. Hänen äärettömien kirkkauksiensa kuvastin ei nouse sydämestä pahoja huuruja, joiden varjoa ei niihin piirtyisi ja niistä eroittaisi.
Vaan jos sinun soimaamana, aatos ankara, minä vavisten kerron raihnaan heikkouteni sinun todelliselle, kuolevaiselle persoonallesi,
niin hymyillen suutelo minut niin hurskaaksi,
että minä sinussa, kuten salaisessa toiveessa,
näen kuinka vanhurskas ja lempeä on Herra.]
Violet oli jäänyt Rüdesheimiin, koska muutamat hänen nürnbergiläisistä tuttavistaan olivat luvanneet käydä häntä tervehtimässä, ja minä olin valinnut tämän päivän mennäkseni Mainziin, ostamaan hänelle lahjan.
Palasin hankittuani rannerenkaan, ja näytin hänelle edellämainitun runon, jonka tarkoituksen hän kohta tajusi, vaikka sainkin selittää hänelle muutamia yksityisseikkoja. Sisällys miellytti häntä, mutta säkeet eivät hänestä tuntuneet minun sepittämiltäni; hänen mielestään ne erosivat niin paljon muista, jotka olin antanut hänelle. Käsitin sen täydellisesti, mutta kuitenkin kysyin mitä outoa hän niistä löysi. Hän vastasi, että ne olivat paljon hämärämpiä, että ne paljon enemmän muistuttivat niiden italialaisten klassikkojen runoja, joita hän oli lukenut, ja että ne tekivät häneen sen vaikutuksen, kuin olisi joku italialainen maalari 14:ltä vuosisadalta kirjoittanut ne.
"En tiedä kuinka monasti olen lukenut runon läpi", sanoi hän minulle seuraavana päivänä. "Ja se herättää minussa omituisen tunteen. Muoto ei minusta tunnu niin notkealta kuin muissa runoissasi, mutta olen hyvilläni tuntiessani itseni siinäkin."
Huomautin, että se johtui niiden yhteisestä sisällyksestä.
"Ei", vastasi hän. "Tunnen selvästi, ettei se johdu vain sisällyksestä, siihen vaikuttaa myöskin sen vanha ja henkevä kieli. Sanoppa miellyttääkö tämä muoto italialaisia enemmän kuin tuo toinen."
"Jätetäänpä minun sonettini rauhaan", vastasin minä. "Italiassa pidetään paremmista runoista kuin se.
"Muuten ei puutu niitäkään, jotka sanovat, että pitäisi liittää uusi sisällys vanhaan muotoon, mutta se on erehdys, koska uuden sisällyksen tulee luoda itselleen uusi muoto, ja uusi sointunsakin."
Violet ajatteli hiukan, punastui ja ottaen pääni käsiensä väliin, kuiskasi:
"Minä rakastan sinua aina niin kuin nyt, mutta kasvoni vanhentuvat kerran ja ääneni, joka sinua nyt niin miellyttää, ei olekaan enää suloinen. Mitä sinä sitten teet?"
"Älä ajattele sitä milloinkaan", vastasin. "Silloin en enää ole kyllin hyvä kirjoittamaan uusia runoja, vaan toistelen näitä joka päivä."
Sitten tein pilaa siitä kuinka me vanhoina kuhertelisimme. Violet pahastui, osaksi totisena, osaksi piloillaan ja sanoi, että minä olin hävytön kyynikko, joka löysin kaikessa naurettavaa, että se oli häntä ensin miellyttänyt minussa, koska naiset ovat niin hupsuja, että rakastuivat ilkeihin miehiin, mutta ett'ei häntä enää miellyttänyt nähdä minua sellaisena.
"Olin minäkin kerran", sanoi hän sitten, "sarkastinen sinulle, mutta nyt en ole enää."
Hän taisi naurahtaa niin sanoessaan, sillä sitä hän oli hyvin usein vieläkin. Hän osasi hienosti hymyillen virkkaa pieniä, pistäviä sanoja, jotka tunkeutuivat ihoon kuin piikit. Hän tunnusti sen, mutta väitti siinä suhteessa aina taistelevansa pahaa taipumustaan vastaan selittäen, että voimakas onnentunne, tunne siitä, että hän rakasti ja sai vastarakkautta, aiheutti sen, ett'ei hän huomannut asioitten naurettavia puolia.
"Siis", sanoi hän, "ei tuo tietoisuus tekojemme naurettavaisuudesta voi olla mitään hyvää, se ei voi sopeutua onnen ja lemmen yltäkylläisyyteen. Sinähän koetat myöskin kadottaa sen, eikö totta?"
Hän nauroi vieläkin nähdessään kärsivän, melkein säikähtyneen ilmeen kasvoillani ja kysyi minulta oliko tuon unhottaminen niin vaikeaa. Vastasin myöntävästi ja hän huomautti, että minä, taiteilijana, saatoin päästää tunteeni valloilleen teoksissani, ilman ilkeyttä.
"Olisiko minun sitten parempi", sanoin minä, "hillitä tunteitani niissäkin?"
"Ehkäpä", vastasi hän puoliääneen. "Tuskinpa yleväaatteiset kirjat koskaan esittävät naurettavaa."
Väitin kiivaasti, ehkäpä liiankin kiivaasti, että se ei pitänyt paikkaansa, ja koetin sen perusteella puhdistaa itseäni ilkeyden tahrasta sanoen, että kun olin ivallinen, tuotti se minulle voimakkaan hyvän tuulen tunteen.
"Ole ivallinen itsellesi", sanoi Violet. "Löydätköhän minussa koskaan naurettavaa?"
"Mikä rikos!" vastasin huoaten. "Pelkäänpä ett'en löydä."