XXXIX.
Nyt nousee sydämestäni rakkaan, valkean Heidelbergin kuva. Olimme menneet Hotel Viktoriasta linnalle Wolfshöhlen kautta ystäviemme seurassa, jotka olivat ehdottaneet ja järjestäneet tuon kolmipäiväisen huvimatkan.
Varjot olivat rauhaisat, vehreys tuoksuava, kevät soitteli syvässä metsässä kukkuloilla, missä tiet nousivat, kiertelivät, risteilivät ja katosivat yksinäisyyteen. Tien risteyksissä osoittivat vaikenevat viitat näkymättömiä paikkoja.
"Fairyland" [Keijukaisten maa], sanoi Violet hymyillen.
"Niin", vastasin koneellisesti "Fairyland." Ja sydämeni läpi kulki aavistus ajasta, jolloin tämä hetki olisi kaukaisena muistossani, muuttuisi siellä näyksi Fairylandista, jossa nautin hetken, joka ainaiseksi katosi. Violet katsoi minuun:
"Mitä ajattelet?" kysyi hän.
"En mitään", vastasin.
Hän torui ja nauroi samalla kertaa, ja sanoi sitten hiljaa:
"Näin, että ajattelit jotain surullista. Sellaista minäkin ajattelin."
"Mitä?" kysyin.
"Että minä olen sinun Fairy raukkasi, keijukaisparka niin heikko ja väsynyt, siipeenammuttu."
Hän sairasti sinä päivänä outoa heikkoutta ja minä olin pyytänyt häntä luopumaan kävelyretkestä, mutta hän pani vastaan ja minä myönnyin koska huomasin, että pahamieli pois jäämisestä aiheutti ehkä vielä enemmän pahaa. Ajatus, että hän tahtoi olla terve ja voimakas minun tähteni, tuli jo kerran hänen huulilleen; hänen silmistään voi aina lukea milloin hän oli sairas.
Stehlet tahtoivat kiivetä Molkenkuriin ja me odotimme heitä muistaakseni Kauzelin luona, josta tie nousee kiertäen vuorta rinteen puolivälissä.
Jalkojemme alla näimme Neckarin suljetun laakson ja edessämme, kaukana reunavuorten kukkulalla, vanhan linnan suurine, hajonneine torneineen, hukkuneena vehreään. Valkeat pilvet kulkivat juuri auringon ohi, lempeä tuuli leyhyi kasvojamme vastaan. Tie oli autio, tunsimme olevamme vielä yksinäisempiä kuin Giesenheimissä. Violet antoi kätensä levätä kädessäni ja minä puhuin käsiemme ensi kosketuksesta Belvederessä, riemastuksestani sillä hetkellä.
"Nyt et tunne enää samalla lailla", sanoi Violet. "Olet liian tottunut pitämään kättäni kädessäsi. Sinun täytyy tulla samanlaiseksi kuin Belvederessä", jatkoi hän, ottaen pois kätensä.
Hän alkoi lyödä leikkiä sanomattoman notkeasti ja sirosti. Nyt oli meillä usein sellaisia suloisia hetkiä jolloin Violet näytti aivan toiselta henkilöltä. Edessäni oli sellainen Violet, jota en koskaan olisi uskonut olevan olemassa, ja joka teki minut melkein hulluksi rakkaudesta ja mustasukkaisesta pelosta. Entä jos hän joskus näyttäytyisi muillekin sellaisena! Olin sulkemaisillani hänet syliini. Hän ei sitä ensin huomannut, mutta sitten säikähti hän, muuttui vakavaksi ja hiljaiseksi ja kuiskasi minulle, etten vielä tiennyt mitään, etten vielä tuntenut hänen hellimpiä sanojaankaan ja että minun pitäisi odottaa siksi kun hän olisi vaimoni.
Vaikenimme, koska seurue poikia ja herroja lähestyi. Kun se oli mennyt ohi, ojensi hän minulle pienen muistikirjansa, että kirjoittaisin siihen jonkun säkeen Heidelbergin muistoksi. Hän näytti hiukan hämmästyvän ja ehkä myöskin tulevan pahoille mielin saadessaan tietää, etten osannut sepittää runoja yht'äkkiä, ja minä luulen tulleeni hiukan hämilleni hänen hämmästyksestään, aivan kuin arvoni alenisi hänen silmissään taitamattomuuteni vuoksi. Hän kielsi sen vaieten, mutta mikä tuli paloikaan hänen olennossaan, mikä leimu hänen silmissään.
Otin muistikirjan.
"Tiedätkö", sanoi hän hiljaa, "vaikka sinä menettäisit runoilijanlahjasi, rakastaisin sinua aina näin?"
Hänen vieno äänensä värisi aivankuin minulle juuri nyt tapahtuisi tuo onnettomuus, josta hän puhui. Hän tahtoi, en tiedä miksi, salata liikutuksensa minulta ja kätki kasvonsa kirjaan, jota hän piti käsissään.
Kosketin kevyesti huulillani hänen paksua, vaaleaa tukkaansa, mutta en sillä kertaa tuntenutkaan pyörrytystä.
Huomasin, ett'en ollutkaan suudellut rakastajattaren, vaan armaan toverini hiuksia, hänen, jonka yhdisti minuun pyhä ja juhlallinen tunne, mikä ei pitänyt väliä nuoruudesta, kauneudesta ja kaikesta siitä, mikä katoaa.
Kirjoitin muistikirjaan:
Fairyland
On satujen maassa metsä, niin synkkä ja varjoinen. Minä kuljen ja huoaten mietin missä piilevi keijut sen.
Ja viidakko viuhuu ja vait' on,
se tummuu ja kirkastuu;
Se tyyneenä välistä uinuu,
ja taas virkkuna havahtuu.
Ihmeissäni katselen tietä,
mi nousee ja häipyy pois;
minä tahtoisin tunkea sinne,
miss' vehreys tummin ois.
Jos jonne mun tieltäni karkaat
läpi lehvikön leppoisan,
sinut, säikkyvä, suudelmilla
minä jälleen rauhoitan.
Ja vaikka en tunne ma metsää ja outo on mulle tie, Sinun hennot huulesi mulle pimeässäkin tutut ne lie.
En ollut eläissäni kirjoittanut kahtakymmentä säettä niin nopeasti. Senpätähden olikin niissä niini paljon korjattavaa, että Violet hämmästyi. Hän koetti ottaa selvää niistä, mutta turhaan; minun täytyi lukea ne. Luotin paljon viimeisen värssyn vaikutukseen, mutta erehdyin, sillä jo ensi värsyn lopussa ei Violet ollenkaan epäillyt, että juuri hän oli tuo keijukainen.
"Kuinka sinä voisit olla keijukainen", huudahdin, "kun juuri sanon, että tahtoisin tietää missä hän piilee?"
"Niin, niin", sanoi hän. "Mutta minä se sentään olen."
Ja kun hän oli kuullut viimeisen värssyn, sanoi hän vain:
"Kas, minäpä se olin!"
Nyt saapuivat Stehlet niin ihastuneina Molkenkuriin, että päättivät palata sinne meidän kanssamme auringon laskiessa. Me nousimmekin sinne, herra Stehle ja minä jalkaisin, naiset vaunuilla. Vietimme siellä kaksi ihanaa tuntia varatussa pöydässämme, palava iltarusko ja Pfalzin utuiset kukkulat silmäimme edessä, jalkojemme alla alhaalla Neckarin laakso ja linna. Hengitimme metsien raitista tuoksua, johon ystävämme Stehle puolestaan lisäsi muutaman lasin olutta. Pikkuinen, pyöreähkö Emma rouva, täynnä ymmärrystä ja hyvyyttä puolusti saksalaisen kirjallisuuden etevämmyyttä englantilaisen rinnalla minun vastaväitteistäni huolimatta, kun taas hänen paljon nuorekkaampi, paljon vilkkaampi ja vähemmän lukenut miehensä milloin nautti oluestaan, milloin tarkasteli näköalan yksityiskohtia, suutahtaen, kun ei saattanut eroittaa Speyerin kirkon torneja näköpiirissä.
"Voi helposti käsittää", sanoi rouva nauraen, "että te ihailette kaikkea englantilaista. Mutta koettakaapa sanoa suoraan, voinko minä ajatella niin. Sanokaapa pidättekö te taiteilijana enemmän naisesta meidän vai Englannin kirjallisuudessa; sanokaapa, eivätkö Goethen naisolennot ole todellisempia kuin itse Shakespearen!"
"Ohoh!" sanoi Violet aivan kuin ei olisi voinut uskoa korviaan.
"Kyllä", jatkoi Emma rouva. "Todellisempia juuri! Luulen, ettei yksikään runoilija ole luonut niin miellyttäviä ja viehättäviä naisolentoja. Shakespearen naiset ovat kaikki osaksi kotoisin unelmien maasta; pahat ovat kauheita hirviöitä ja hyvät, suo anteeksi, rakas Violet, tuntuvat minusta hiukan tyhmiltä."
"Jokohan", vastasin leikilläni. "Desdemona, Miranda, Julia ja Jessika olivat kaikki onnettomia 'ulkolaisia', jotka eivät olleet opiskelleet Nümphenburgissa, eivätkä voimistelleet Jägerin sauvoilla; heillä ei ollut pienintäkään käsitystä tahdon vapaudesta, eivätkä he pitäneet luistelemisesta. Ofelia ei seurannut veljeään Göttingeniin, ja nyt luullaan, ettei hän kuulunut Gartenlauben tilaajiinkaan."
"Te olette kavala!" huudahti rouva.
"Mitä nyt, mitä nyt?" huusi hänen miehensä, joka, huomattuaan mahdottomaksi löytää Speyeriä, palasi hitaasti kannunsa ääreen.
"Kuulehan", vastasi hänen vaimonsa, "auta minua. Ystävämme pitää enemmän naisesta englantilaisessa, kuin saksalaisessa kirjallisuudessa. Mitä sinä siitä arvelet."
"Minun mielestäni", vastasi hänen miehensä filosofisella tyyneydellä, "minun mielestäni on sellainen nainen paras, joka ei kuulu mihinkään kirjallisuuteen."
Nauroimme ja rouva kohautti olkapäitään. "Entäs sinä, Violet", sanoi hän. "Mitä sinä arvelet. Unhotappa hetkeksi isänmaasi ja sano mielipiteesi."
"Minulla on oma mielipiteeni", vastasi Violet. "Enkä osaa pitää kauniita puheita. En ole oppinut", jatkoi hän hymyillen. "Enkä osaa muuta kuin kirjoittaa nimeni tähän."
Hän veti luokseen Molkenkurin käyntikirjan, joka oli tuotu sinne hiukan aikaisemmin. Siinä oli sarake nimiä ja toinen kotipaikkaa varten. Violet kirjoitti siihen omansa sijaan erään minun keksimäni naisolennon kuvitellun nimen ja sen viereen toisen suloisen sanan: Italia. Stehlet olivat jo aamulla kirjoittaneet albumiin ja minä yksin huomasin Violetin rakastavan ajatuksen. En puhunut siitä, enkä missään tapauksessa olisi puhunut, vaikka Violet ei olisikaan tehnyt minulle vaitiolon merkkejä. Tunsin, että sen täytyi pysyä hänen ja minun välilläni, että ne olivat vain kaksi rakastavaa sanaa, ehkäpä mahdollisimman helliä ja hyväileviä. Olin niin onnellinen, että annoin Emma-rouvan jäädä taistelukentän herraksi.
Kun laskeuduimme alas nousi kuu Königstuhlin metsäisten kukkulain takaa. Violet tahtoi kulkea alamäkeä jalan, minun käsivarteeni nojaten. Kaupungin kellojen kaukainen ääni saapui ja katosi tuulen mukana, käki lauloi metsässä, jonka häilyvät latvat kuu hopeoi. Stehlet kulkivat edellä naureskellen keskenään, ja minä puhuin Violetille liikutuksesta, jota olin tuntenut lukiessani hänen uuden nimensä, hänen uuden isänmaansa. Hän puristi kovasti käsivarttani vastaamatta, ja koska juuri kuljimme kastanjoiden varjossa, oli hyvin luonnollista, että keijukaiseni muistutti minulle suloisemmalla tavalla hänelle kirjoitettuja säkeitä:
Sinun hennot huulesi mulle pimeässäkin tutut ne lie.