XXXVIII.
Palasimme puutarhaan kävelyretkeltä.
"Minkä tähden rakastat minua?" kysyi hän. "Yhäkö unen vuoksi?"
"En toki", vastasin nauraen. "Unelmien takia… Pyydän teitä sanomaan unelmien takia, neiti… ymmärrän nyt, ett'en ole teitä koskaan rakastanut."
"Mitä?" huudahti Violet yllätettynä, mutta onnellisen näköisenä. "Silloin olette te hävyttömästi loihtineet minut, hyvä herra. Te olette näytellyt mainiota ilveilyä Belvederessä kauneine lauseparsinenne äänestäni, elämästä ja toivosta. Mutta hyvä! Ja milloin olen tullut osalliseksi siitä kunniasta, että olette alkanut harrastaa parastani?"
"En ole loihtinut teitä hetkeksikään", vastasin. "Mutta luulen noituneeni itseni, uskon että sinun äänesi aikaansaama voimakas liikutus johtui ainoastaan huumautuneesta mielikuvituksestani. Tiedätkö, koska arvelen ruvenneeni sinua todella rakastamaan? S. Nazaron niityllä, kun seisoin siinä niin alakuloisena ja sinä sanoit minulle tuon sievän hävyttömyyden jokapäiväisestä vesijohtotorvesta."
"Oi kuinka myöhään!" sanoi hän lyöden nauraen käsiään yhteen. Oli niin hupaista ja virkistävää muistella hänen pistäviä sanojaan, hänen silloista arvokasta kankeuttaan ja kuulla hänen nyt nauravan noin ja sanovan sinä!
Hän tuli hetkeksi aivan murtuneen näköiseksi, katsoi maahan ja huokasi!
"Minä raukka aloin paljon aikaisemmin."
"Roomassako?" sanoin minä. "Luettuasi Luisan?"
Violet purskahti nauruun: "Liian nopeasti!" sanoi hän. "Onpa herra itserakas!"
Sitten tunnusti hän minulle vakavasti, että kun hänelle Belvederessä sanottiin Luisan tekijän olevan siellä, oli hän, luultuaan kirjaa naisen tekemäksi, saanut, vastoin tahtoaankin, piston sydämeensä.
"Siinä näet", jatkoi hän. "Ennenkuin olit puhutellutkaan minua. Olit mielestäni niin vakavan ja ankaran näköinen, että rakkauden ajatus loittoni minusta, ja siitä olin tyytyväinen; mutta kun puhuttelit minua toisen kerran, huomasin jotain sattuneen itseeni, ja sitten kun kätemme hipaisivat toisiaan kiikarilla, tunsin joka solullani, että voisimme rakastaa toisiamme. Sinun sanasi niistä, jotka rakastavat kahdesti, saivat ajatukseni sekaantumaan. Kuitenkin vastustelin ja etenkin tahdoin salata tunteeni sinulta. Muutamat sanasi, joista en tosiaan pitänyt, auttoivat minua teeskentelemään. Jumalani, rakastin sinua jo S. Nazaron niityllä tavatessamme ja kovana oleminen kysyi minulta paljon! Saatoin hyvin käsittää, että olin liiankin kova!"
"Ja tuo pois lähtö", sanoin. "Kuinka se koskikaan minuun!"
"Älä puhu siitä," sanoi Violet puoliääneen, mutta voimakkaan kiihkeästi. "Älä koskaan puhu siitä pahasta, mitä olen sinulle tehnyt!"
Kuljimme vaieten kotiin saakka. Olimme tuskin päässeet kynnyksen yli kun Violet lähensi huuliaan korvaani ja kuiskasi hitaalla, intohimosta syvällä äänellä:
"Tiedätkö, että minua täytyy rakastaa sydämellä, eikä mielikuvituksella!"