XXV.
Kello kymmenen seuraavana aamuna olin jo läntisessä etukaupungissa. Luise tuli sisarensa kanssa ilmoittamallaan hetkellä. Hän oli hyvin kalpea ja vakava, ja näytti yhtä liikutetulta kuin minäkin. Odotin vaieten, että hän puhuisi. Olin arvannut edellisenä iltana, että hän tiesi kaikki ja nyt vahvisti hänen ilmeensä olettamukseni. Se ja hätäinen odotus veivät puhekykyni. Minusta tuntui, että hän katseli minua hämmästyneenä ja melkein peloissaan ilmeeni vuoksi. Sitten ehätti hän sanomaan, että hänellä oli terveiset, vain terveiset minulle. Tunsin, että hänellä oli muutakin uskottavaa, mutta ett'ei hän päässyt alkuun, ja minä en puolestani osannut auttaa häntä. En keksinyt muuta kuin:
"Terveiset miss Yves'iltä?"
Hän ei vastannut, vaan sanoi minulle puoliääneen, kiireesti: "Tahdon hyvää Violetille, ja minua surettaa, että hän ottaa professori Toplerin."
Unohdin, että olimme maantiellä. Tartuin hänen käteensä ja puristin sitä. Äkillinen puna peitti hänen kasvonsa ja hän veti kätensä pois. Pyysin häneltä anteeksi ja se sai hänet punastumaan vielä enemmän "Se minkä teen, on oma keksintöni", sanoi hän. "Kukaan ei saa milloinkaan tietää sitä. Lupaattehan, ett'ette sano mitään kellekään."
Rakas tyttöparka, jos hänellä vielä olisi ollut äiti, en minä luultavasti olisi saanut tietää mitään tästä keksinnöstä. Nyt seurasi hän vain lämmintä sydäntään ja kekseliästä päätään. Hän epäili kuitenkin ja pelkäsi niin kuin poika, joka yksin ohjaa tulista hevosta iloiten ja vapisten.
"Luvatkaa se minulle", jatkoi hän lyhyen vaitiolon jälkeen. "Antakaa sananne, että olette suora minua kohtaan. Te ajattelette pahaa minusta, arvelette, että sekaannun ajattelemattomasti tähän asiaan?"
"En toki!" huudahdin.
"Kotona ajateltaisiin varmasti niin. Siksi luotankin teihin."
En oikeastaan tiedä, kuinka tuo suloinen neitonen saattoi luottaa minuun, jota hän tuskin tunsi, ja hänen tekonsa ei todella ollut sopusoinnussa ihmisten järkevyyden kanssa. Luulenpa melkein, että olisin moittinut häntä silloinkin kun hän sanoi: luotan teihin. Nyt tunnustan hiukan huonolla omallatunnolla, ett'en sanonut mielipidettäni, vaan pyysin jännitettynä häntä puhumaan.
"Tahtoisin, että ystäväni olisi onnellinen", sanoi hän taas punastuen.
"Ja luulen ymmärtäneeni kuinka hän tulee onnelliseksi."
Ristin vaiti käteni; liian voimakas kiitollisuus ja hellyys estivät minua puhumasta.
"Sain tietää kaikki tädiltä", jatkoi hän, "jolle tohtori Topler oli sanonut sen. Violet ei ole kertonut minulle mitään. Hän sanoi minulle ainoastaan, että hän lähtee tänä iltana, ja että jos tapaisin teidät, sanoisin teille terveisiä häneltä. Silloin ei täti vielä ollut kertonut mitään ja ihmettelin suuresti tuota äkillistä lähtöä. Violet syleili ja suuteli minua sanoen: Rakas lapsi! eikä mitään muuta. Rakastan häntä niin paljon kuin voi rakastaa ja hän kohtelee minua sillä tavoin: 'Rakas lapsi, rakas lapsi'."
Näin hänen silmiensä kyyneltyvän.
"Hän tekee väärin", jatkoi Luise, "mutta mitä minä siitä. Kysyin lähdön syytä tädiltä ja huomasin kohta, että hän tiesi jotain, mutt'ei tahtonut puhua. Täti parka, kuinka tahtoisinkaan…!"
Nyt välkkyivät sinisilmät veitikkamaisuutta ja ylpeyttä. Sitten kertoi hän minulle, että Topler oli pyytänyt täti Treubergia hankkimaan tietoja minusta. Sitäpaitsi oli hän tutkinut Violetia, joka näytti järkkymättömästi pysyvän lupauksessaan, jonka hän oli antanut professorille, ja oli sen vuoksi lämpimästi pyytänyt rouva Treubergia olemaan puhumatta tästä kaikesta hänen sulhaselleen. Silloin oli Topler palannut rouva Treubergin neuvosta, joka miss Yves'in päättäväisyyteen nähden oli tuuminut, että minun tulisi pitää itseäni voitettuna, ja että asiain näin ollen voitaisiin sulhaselta salata kaikki. Sen vuoksi päätettiin, että Violet jollain tekosyyllä äkkiä lähtisi Nürnbergiin. Topler parka, joka ei ollut tottunut tällaisiin pulmiin, joutui milloin raivoihinsa, milloin vaipui alakuloisuuteen. Hän sekaantui kokonaan ja luotti ainoastaan rouva Treubergiin, joka oli sangen hyväntahtoinen henkilö, vaikka hän, Luisen mukaan, ei ollutkaan personoitu viisaus.
"Entäs sitten?" sanoin minä ällistyneenä.
Luise katsoi minuun. Hänen läpitunkeva katseensa nöyryytti minut ja ilmaisi minulle, että nuoressa tytössä piili nainen. Vielä te kysytte? sanoi se katse. Kuinka ette ymmärrä, että teidän täytyy seurata Violetia? Ettekö siis rakastakaan? Ei mikään ihmiskieli olisi voinut ilmaista sitä tarkemmin kuin nuo silmät.
"Minä tiedän jo!" huudahdin ennen kuin hän oli ehtinyt avata suutaan. "Minä en pidä itseäni voitettuna! Luulin vain, että teillä on vielä jotain sanottavaa."
Luise kutsui pikku sisartaan, joka juoksi joelle päin.
"Ei", sanoi hän sitten. "Ei minulla muuta ollut. Niin", jatkoi hän nopeasti. "Tietäisin minä vielä yhden asian, mutta sen ilmaiseminen ei ole välttämätöntä." Minä vannotin häntä sanomaan aivan kaikki.
"Ei", sanoi hän äänellä, jossa säkenöi hiukan hänen entistä eloisuuttaan. "En sano sitä, en sano."
Luulen, että hän oli osaksi itsepäinen aivan kurillaan, osaksi ylpeän luonteensa vuoksi, joka vastusti kaikenmoista pakotusta. Samalla luin hänen kasvoistaan, ett'ei hän olisi antanut perää kuninkaallekaan.
"Älkää luulkokaan", jatkoi hän, "että kun olen puhunut näin paljon, sanoisin kaikki! Ja nyt palaan yksin kaupunkiin. Ilmoitan teille, että Violet lähtee puoli viideltä."
Kiitin häntä kaikesta siitä, mitä hän oli tehnyt puolestani, kaikesta mitä tiesin ja mitä en tiennyt. Mutta hän hylkäsi kiitokseni, sanoen hakevansa vain ystävättärensä onnea, ja ett'ei hän voinut suvaita herra Topleria, joka aina oli niin ikävystyttävän hyvä, ja jota kaikki kiittelivät. Tuollainen vanha, kömpelö mies, tahtoi muka naida miss Yves'in! Mutta vielä syyllisempiä olivat nuo tyhmyrit Nürnbergissä.
Me erosimme. Hän palasi kaupunkiin ja minä harhailin vielä hetken niityillä koettaen saada selville mikä tuo toinen salainen asia olisi.