XXVIII.
Veljeni ja hänen perheensä epäilivät varmasti jotain, koskeivät he näyttäneet hämmästyksen merkkiäkään minun äkillisen paluuni johdosta, eikä siitä, että sanoin kohta jatkavani keskeytynyttä matkaani. He kuuntelivat sanojani vaieten, eivätkä koskettaneet minun läsnäolossani siihen asiaan. Olisin itsestäni ilmaissut salaisuuteni veljelleni, mutta en ollut varma että hän ei puhuisi siitä kälylleni, joka taas omasta puolestaan ei olisi voinut olla vaiti. Nyt täytyy minun pyytää anteeksi teiltä, paras ystävättäreni, sitä, että tapasin teidät niihin aikoihin, ja kun te kysyitte olivatko huhut tosia, vastasin, ett'eivät sellaiset huhut koskaan olleet kuulemisen arvoisia. Ehkäpä ette ottaneet uskoaksenne tätä näennäistä peruutusta, koska tapanne mukaan vastasitte, että minusta on tullut suljettu kirja; kaikissa tapauksissa en ollut suora teitä kohtaan. Arvelkaahan oliko minun luonteellani helppo puhua, kun asioiden tila vielä oli niin epävarma. Jos pidätte minua syyllisenä, antakaa minulle anteeksi ja lukekaa kaikella muotoa hyväkseni ne tunnustukset, jotka uskoin teille myöhemmin pienen, lombardilaisen kirkon luona, ja se täydellinen suoruus, jolla silloin puhuin teille.
Olin saapunut kotiin toukokuun ensimäisenä kolmatta päivänä ja kesäk. ensimäisenä päivänä en vielä tiennyt mitään Violetista. Arvelin, että hän oli kirjoittanut minulle poste restante ja kiiruhdin sinne tiedustelemaan. Postista en löytänyt mitään, mutta sitten tapasin kaupunginaseman postiljoonin, joka jätti minulle ulkomaisella postimerkillä varustetun kirjeen. Tartuin siihen: se oli häneltä.
Siinä saattoi olla elämä, saattoi olla kuolemakin. En uskaltanut uhmata kohtaloani keskellä ihmisvilinää. Tunnettehan nimettömän kujan, joka kulkee S. Maria ad muros kirkon itäsivua, parin askeleen päässä Portista? Kiiruhdin sinne. Joku pysäytti minut tiellä. Olin pahoillani, etten tervehtinyt ystäviäni. Eräs heistä muistaa vielä sanoneensa minulle: "Voitko pahoin? Olet niin kalpea." Tällä ruohoisalla kadulla yksinäisen kirkon ja vallitusten välillä avasin kirjeen ja luin seuraavat sanat:
"Jumalan tähden, antaudun, tiedättekö! Minun pitäisi olla hyvin surullinen, mutta olenkin kovin onnellinen! Ette tapaa minua enää Nürnbergistä. Lähden pois kesäkuun loppupuolella ja heinäkuun ensimäisenä päivänä olen Rüdesheimissä, Rheinin varrella vieraana Stehlen perheessä toistaiseksi, myöhemmin lähden Englantiin. Oi, ystäväni, nyt minulla ei enää ole muita kuin te! V.Y."
Santa Marian sivuovi oli auki. Menin sinne.
Vielä nytkin kaupungissa ollessani menen joka Päivä Santa Mariaan, kolmanteen kappeliin vasemmalla, joka on suuri, pimeä, molemmissa goottilaisissa akkunoissa maalatut ruudut. Sinne menin silloinkin ja minulle tuottaisi suurta surua, jos vanha penkki, jolle polvistuin, rippituolin ja reunuksen väliin, vaihdettaisiin toiseen.
Sellaisia hetkiä ei voi kuvata. Sieluni ilo ja kiitollisuus ei löytänyt sanoja. Jos joku hiljainen ääni pääsikin rinnastani, silloin kun siinä lepäsin, oli se tuskan vaikerrusta, gemitus inenarrabilis. Mitä saattaisin sanoa? Minulla oli se tunne, että Jumala oli lähelläni ja että henkeni vapautui.
Poikkean kertomuksestani puhuakseni vain teille, ystävättäreni. Toivoisin, että positiivinen filosofia tutkisi tällaisia ilmiöitä, selvittelisi puolueettomasti niiden arvon. Toivoisin, että se vertaisi niihin tiedemiehen sieluntilaa, kun hän on keksinyt tärkeän totuuden, taiteilijan liikutusta, kun hänen sielussaan välähtää suuren kauneuden aavistus, sen liikutusta, joka aikoo sankarillisesti uhrautua hyvän ja oikean puolesta. Luulen, että olisi helppo löytää niiden yhtäläisyys. Kaikki synnyttävät ne voimakkaan henkisen ilon tunteen, eroittavat ihmishengen sitä ympäröivästä, havaittavasta maailmasta, huumaavat sen saattamalla sen kosketukseen jonkun oudon kanssa, mitä heissä ei ennen ollut, mikä kuitenkin voi, sen he tuntevat, poistua heistä, ja minkä täytyy ehdottomasti olla olemassa itsensä tähden, vaikka kukaan ei voi selittää miksi. Me voimme kuitenkin kuvitella, että nämä monet kosketukset saavat alkunsa yhden, täydellisen olennon yhtälukuisista alotteista. Siis, jos tuo olento on olemassa, täytyy jokaisen mahdollisen kosketuksen olla samanluontoisen. Uskonnollinen henki koettaa päästä yhteyteen tosiaankin täydellisen olennon kanssa totuudessa, hyvyydessä ja kauneudessa; uskonnollinen innostus pyrkii hänen puoleensa kaikilla ominaisuuksillaan, ja siitä seuraa samanluontoinen liikutus, vaikka paljon voimakkaampi kuin kaikki muut, joissa huumaava kosketus on rajoitetumpi. Jos kuvittelemme mielessämme kaivoksen luolien pimeydessä eläneitä ihmisiä ja heille prisman läpi tunkeutuvan auringon säteen täällä tämän, tuolla tuon värisen, salamankaltaista vaikutusta, huomaisimme heidänkin joutuneen nimettömän liikutuksen valtaan, koska he eivät tiedä, että noilla värivaikutuksilla on sama alkuperä: aurinko, joka yhdistää kaikki värit, aurinko, joka tekee vielä onnellisemmiksi meidät, joille se loistaa koko ihanuudessaan. Te tiedätte, rakas, että minulla valitettavasti aina on ollut taipumuksia taivaansinisen metafyysiikan ongelmoihin; pelkäänpä tosiaan, että talvella olin niihin liiankin vaipunut ollessani teidän salissanne, jossa minulta ei puuttunut taivaan sineä, ei metafysiikkaa, eikä lämpöä. Tämä on varmasti viimeinen; olkaa siis huoletta.
Menin kotiin ja puhuttelin veljeäni. Hän ei hyväksynyt hommiani. Tarkoitukseni ei nyt ole moittia häntä. Hän oli kunnon mies, sydämellinen mies, ja aina ystävällinen minulle, vaikka silloin en pysynyt voimieni mukaan paikallani lasten luona, jotka olivat kuudentoista kuukauden aikana menettäneet molemmat vanhempansa. Mutta ehkäpä hän ei silloin ajatellut kyllin tarkkaan moraalista velvoitusta, joka jo yhdisti minut miss Yves'iin ja yritti liian innokkaasti muuttaa mieltäni. Minä vihastuin ankarasti ja tein väärin päästäessäni suutuksissani huuliltani muutamia sanoja hänen vastustuksensa tarkoituksesta, sanoja, jotka ehdottomasti loukkasivat häntä. Pyysin häneltä heti anteeksi, mutta niiden vaikutus ei jäänyt ilmaantumatta. Hän sulkeutui kylmään välinpitämättömyyteen ja minä lopetin keskustelun pyytäen, ett'ei hän ilmaisisi asiaa kellekään. Muutamat kälyni kysymykset protestanteista Saksassa ja Englannissa, sekä hänen kasvojensa synkkä ilme saivat minut epäilemään, että hän kuitenkin oli puhunut, sillä en ollut vielä sanonut heille, että' Violet oli katoolinen.
Eräs toinen huomautus kälyni puolelta loukkasi minua. Talossamme oli minulla neljä huonetta, ja talo, joka oli hyvin suuri, oli ainakin kolmannelta osaltaan asumaton; kaksi perhettä saattoi mukavasti asua siinä Hän pyysi minulta yhtä huonetta kotiopettajattarelle, jonka hän aikoi ottaa, osoittaen peitetyin sanoin, että talo tuskin riitti heille. Minä olin tosiaan ajatellut, ett'en naimisiin mentyäni jäisi sinne, mutta nyt harmitti minua tuo enemmän tai vähemmän salattu vihamielisyys ja silloin ajattelin ensi kertaa jättää synnyinkaupunkini ja viedä Violetin Rooman tai Napoliin.
En kerro mitä vastasin miss Yves'ille. Silloin minusta tuntui, että koko sieluni tuli hehkui sanoissani ja siltä tuntui hänestäkin. Kun taas myöhemmin luin ne läpi, olivat ne minusta ja ovat vieläkin kovin köyhiä vastaamaan sitä, mitä silloin tunsin. Ei, en toista niitä, ne ovat agaven kuihtuneita lehtiä. Annan niiden pudota…