XXVII.
Hyvin aikaiseen seuraavana aamuna sain seuraavan kirjeen:
"Fanny Treuberg o.s. von Dobra. Olen pahoillani, että et ollut kotona toissa iltana, odottaa herra — — — tänään, sunnuntaina, kello yhdentoista jälkeen."
Kellon yhtätoista lyödessä soitin Treubergin talon ovikelloa: ei kukaan olisi, minun asemassani, voinut odottaa minuuttiakaan kauempaa. Minut vietiin samaan salonkiin kuin viime kerralla ja minua pyydettiin odottamaan rouvaa, joka kohta tulisi. En uskaltanut kysyä miss Yves'ia. Maljakoissa oli yhä kukkia, mutt'ei silloisia ruusuja, ja siellä olivat valokuvatkin. Tuolit vain olivat toisessa järjestyksessä kuin tuona päivänä. Menin pöydän luo. Tunsin vieläkin hänen hiustensa tuoksun, puristin taas hänen kylmiä käsiään rintaani vasten. Rouva Treuberg astui sisään.
"Mieheni on ollut vuoteessa eilisestä saakka", sanoi hän. "Tauti on aivan viaton, mutta hän on hyvin huolissaan ja tahtoo, että olisin aina huoneessa."
En tiennyt, mitä tämä johdanto tarkoitti.
Tein liikkeen kuin pyytääkseni anteeksi ja lähteäkseni pois.
"Ei, ei toki!" huudahti rouva. "Olen todella pyytänyt teitä tulemaan.
Istukaa! Jumalani, en tiedä kuinka alottaisin!"
Istuuduin vaieten.
"Te ymmärrätte jo", jatkoi hän.
"Kyllä, rouva hyvä, puhukaa vain."
"Kaikkea sitä saattaa tapahtua. Herra Jumala. Asia on niin monimutkainen ja tämä keskustelu teidän kanssanne on kovin outoa minulle! Ja sitten vielä mieheni sairaus. Melkeinpä menee pääni pyörälle. Odottakaa siis. Te olette puhutelleet tohtori Topleria?"
"Kyllä, rouva."
"Topler tuli tänne torstaiaamuna. Mies parka oli aivan ymmällä. Hän on puhunut miss Yves'in kanssa. Miss Yves selitti hänelle asian aivan suoraan, sanoen, että hän pysyy lupauksessaan ja pyysi häntä, ett'ei hän puhuisi mitään veljelleen. Sitten neuvotteli Topler minun kanssani. Nyt puhun suoraan: minä neuvoin menettelemään miss Yves'in tahdon mukaan, ettei sanottaisi professorille mitään ja että miss Yves kiirehtisi paluutaan Nürnbergiin jollain tekosyyllä. Niin päätettiinkin. Minä puhuin miss Violetille ja hänen piti lähteä eilen lauantaina puoli viiden junassa, sillä minä tahdoin saattaa häntä. Kun muka oli saapunut huonoja uutisia setä Yves'istä, siitä, joka on ollut Italiassa, sanottiin professorille, että Nürnbergin matkaa joudutettiin hänen tähtensä. Silloin tulee vanha Topler eilen, hiukan ennen kuin mieheni voi vähän paremmin, aivan hengästyneenä, kuohuksissaan ja sanoo, että matka täytyy lykätä, koska hän tietää uutisia, ja ne uutiset kertoivat, että hänen veljensä tietää kaikki."
"Tietääkö?" huudahdin. Ei niin paljon itse asia, vaan tapa, jolla tunsin Toplerin tuoneen sanoman, sai sydämeni toivosta sykkimään.
"Varmasti", vastasi rouva. "Professori sai tietä kaikki kirjeestä, jonka hän sai eilen aamulla. Se näyttää olleen nimellä varustettu, mutta henkilö, joka on kirjoittanut sen, pyytää ett'ei häntä mainittaisi. Ja professori ei ole tahtonut ilmoittaa hänen nimeään. Hän vakuuttaa vain, että te ette ole sitä kirjoittanut."
"Luise", ajattelin salaa syvällä kiitollisuudella. "Luisen salaisuus!"
Rouva jatkoi kertomustaan. Topler oli sanonut, että hänen veljensä välttämättä tahtoi puhutella Violetia niin pian kuin mahdollista, vaikka hän tuskin olin kyennyt sitä tekemään. "Vanhempi veli", sanoi hän "oli hyvin levoton ja näytti ihmettelevän sitä, että hänen veljensä vielä eli, huolimatta sellaisesta iskusta. Hän ei voinut pysyä alallaan tuolillaan ja juoksi tiehensä ehdittyään tuskin kertoa asiansa."… "Minun täytyy vielä kertoa", lisäsi hän hetken epäröityään. "Topler näki minulla Münchenistä tulleen kirjeen, jossa puhuttiin paljon teistä ja niin vakuuttavasti, että täytyy uskoa tytön tulevan todella onnelliseksi — — —"
Siinä keskeytin hänet ja hän jatkoi, että Toplerin levottomuuteen vaikutti tuo kirje paljon.
"Muutamia tunteja myöhemmin", jatkoi rouva, "palasi hän veljensä kanssa."
Samassa soi kello.
"Mieheni", sanoi hän. "Palaan heti." Hän palasi Herra ties kuinka pitkän ajan jälkeen ja huudahti:
"Voi noita miehiä, noita miehiä." Ja valitteli huimalla sanatulvalla miehensä kärsimättömyyttä, ikäänkuin minä en olisikaan istunutkaan hehkuvilla hiilillä. Lopuksi palasi hän asiaan.
"Olisinpa melkein toivonut, että olisitte nähnyt hänet. Olemme tunteneet Toplerin veljekset, etenkin vanhemman, vain lyhyen ajan; miss Yves'in sukulaiset tunnemme hyvin läheisesti. Niinpä täytyy minun sanoa, ett'ei tuo avioliitto minua miellyttänyt, niin arvokas herra kuin professori onkin. Mutta eilen nuo ihmisparat liikuttivat sydäntäni. Professori oli aivan kuin kuollut ja hänen silmänsä paistoivat punaisilta silmälasien alla. Tiedätte, ett'ei hän suinkaan ole kaunis; kaikkea vielä! Ja vaiti hän oli. Yleensä säälitti nähdä hänen ikäistänsä ja näköisiänsä miestä tuollaisessa tilassa. Ja kuitenkin tuli ukkoa vielä enemmän surku. Saattoi nähdä, että hän kärsi, kun veli oli tuollainen ja että hän kaikin voimin koetti peittää sitä ja näyttää rauhalliselta. Hän puhui. Oli vaikeaa kuulla, millä äänensoinnilla hän sanoi sanan veljelleen. Oli vaikeaa nähdä, kuinka hätääntyneillä silmillä hän tuon tuostakin tarkasteli veljeään, aivan kuin salaa. Professori meni miss Yves'in luo ja minä jäin kahden tohtorin kanssa. Sen näki, että hän uhrautui ollessaan seuraamatta häntä, mutta antoi hänen kuitenkin mennä. Vähäväliä liitti hän kätensä yhteen, nosti silmänsä korkeuteen ja meni ovelle kuuntelemaan odottaen veljensä askeleita. Professori tuli pitkän ajan kuluttua. En tiedä, mitä hän ja Violet olivat sanoneet toisilleen, mutta hän oli vielä sortuneemman näköinen kuin äsken. Veli otti häntä kädestä ja vei hänet pois. En voinut heti mennä miss Yves'in luo, sillä mieheni oli saanut pahoinvointikohtauksen. Kävin siellä myöhemmin. Hän sanoi tahtoneensa salata kaikki sulhaseltaan, mutta ei voinut valehdella, kun hän kysyi. Hän ei tiennyt mitä professori Topler aikoi tehdä, vaan tahtoi kaikella muotoa lähteä Nürnbergiin niin pian kuin mahdollista. Kuvitelkaahan sitä pulaa. Ei ollut enää muuta junaa kuin puolen kymmenen. Minä en voinut lähteä häntä saattamaan, kun mieheni oli sairas, ja en millään olisi antanut hänen lähteä yksin. Oli tuskin aikaa päättää, että veljeni ja sisareni tytär Luise, jonka tunnette, lähtisivät hänen kanssaan tänä aamuna. Silloin tuli sulhaselta kirje, jossa tämä ilmoittaa päästävänsä Violetin lupauksestaan.
"Ah!" huudahdin.
"Kuulkaapa, herra", jatkoi rouva Treuberg hiukan hämillään. "Ymmärrän syyn iloonne. Violet Yves'in ystävättärenä luulen minäkin voivani iloita, mutta en tiedä, hyväksyisikö hän kosintaanne, vaikka onkin kiintynyt teihin, ja minä olen pyytänyt teitä luokseni sanoakseni teille sen. Älkää Herran nimessä menkö heti Nürnbergiin, älkää Herran nimessä esiintykö kosijana Yves'in perheessä! Ette tunne Yves-setiä. Se veisi ystävättäremme onnettomuuteen."
"Onnettomuuteenko?"
"Niin, Jumalan tähden. Ette ajoivat avioliittoa Toplerin kanssa, että päin vastoin — — —"
Hän keskeytti.
"Eivätkö he tyytyisi minuun?"
"Mitä te ajattelette!" huusi
"He olisivat väärässä, mutta luulen, että niin kävisi. Violetin äiti oli Roomatar, suloinen olento! Mutta minun tietääkseni hän ja hänen lankonsa eivät olleet samaa mieltä yhdestäkään asiasta; ja nyt he kuvittelevat, että kaikki italialaiset ovat sellaisia. Sitäpaitsi on pohjalla uskonnollinen kysymys."
Pyysin häntä selittämään nuo viimeiset sanat. Violetin katoolinen äiti oli mennyt naimisiin protestanttisen William Yves'in kanssa, sillä välipuheella, että poikalapset kastettaisiin protestanttiseen, tyttölapset katoliseen uskoon. Sitten kerrotaan, että William olisi hiukan ennen kuolemaansa omistanut valittunsa uskon, koska hän oli, lähtiessään iankaikkisuuteen ennen miestään, toivonut sitä. Yves'it uskoivatkin, että niin oli heistä hyvin katkeraa ja he syyttivät siitä italialaisten käännytysintoa.
Samalla ilmoitti rouva minulle, että herra Topler oli protestantti. Hämmästyin suuresti, muistellessani vanhan ystäväni arveluita ja hänen naurettavaa varovaisuuttaan, kun oli puhe Romasta ja paavista. Kerroin sen rouvalle ja hän sanoi, ettei kukaan voinut varmuudella sanoa mihin se mies kuului.
Lupasin rouva Treubergille, ett'en näyttäytyisi Nürnbergissä ainakaan muutamiin päiviin ja kiitettyäni häntä sanoin hyvästi. Kiiruhdin juoksujalkaa kotiin kirjoittamaan miss Yves'ille.
En ole löytänyt sitä kirjettä. Se oli ilon purkaus ja hyökkäys viimeisiä esteitä vastaan, jotka eroittivat Violetin minusta. Ilmaisin myöskin aikomukseni lähteä Italiaan parin kolmen päivän kuluttua, järjestääkseni asioitani pitemmän poissa-olon varalta. Niin minä kirjoitin, mutta ollakseni täysin suora, olisi minun pitänyt sanoa, että viivytin lähtöäni Eichstädt'istä pari, kolme päivää, siksi että odotin Luisen paluuta. Enkä suinkaan yksistään siksi, että tahdoin ilmaista kiitollisuuteni hänelle, vaan myöskin toivoen, että hän toisi minulle ainakin terveisiä.
Maanantai-aamuna menin kysymään herra Treubergin vointia toivoen saavani kuulla jotain Luisesta, koska von Dobralla sanottiin, että toinen neiti oli tätinsä luona, eivätkä palvelijat tienneet koska heidän, isänsä palaisi. Siellä sain tietää, että he palaisivat samana iltana, tai ainakin huomenaamuna ja siellä tapasin sitä paitsi ystäväni Toplerin.
Olin jutellut noin kymmenen minuuttia rouvan kanssa kun vanhus tuli sisään hyvin innoissaan, silmät loistaen. Nousin ylös lähteäkseni.
"Älkää menkö", sanoi hän viitaten minua jäämään. Hän tervehti rouvaa ja tuli sitten avosylin minua kohti. "Hyvästi, hyvä ystävä", sanoi hän syleillen minua muitta mutkitta. Sitten puhuttiin musiikista, Eugène Beauharnais'sta, kuningas Ludvigista, kaikesta, paitsi siitä, mitä sydämissämme liikkui. Yht'äkkiä kysyi tohtori aioinko jäädä Eichstädt'iin joksikin aikaa.
"Lähden huomenna", vastasin.
Hän ei sanonut mitään siihen ja sitten puhuttiin muistaakseni neiti Luisesta. Toplerin hymy, muutamat rouva Treubergin lausumat ankarat sanat saivat minut epäilemään, että hänen salaisuutensa oli arvattu. Pelkäsin, että keskustelu kääntyisi epämieluisaan suuntaan ja nousin ylös. Topler nousi myös ja lähti mukaani. Kun laskeuduimme rappuja, kysyi hän tapaisiko hän minut kotoa illalla. Hänen äänensä oli ystävällinen, mutta hyvin vakava. Hän ei sanonut muuta. Puristimme toistemme käsiä ja erosimme.
Hän tuli "Mustaan Kotkaan" yhdeksän jälkeen. Tuskin sisään päästyään tarttui hän käsivarteeni ja sanoi päättävästi: "Tulkaa mukaan!"
Kysyin, minne hän aikoi viedä minut, mutta hän kieltäytyi ilmoittamasta sitä toistaen: "Tulkaa mukaan, tulkaa mukaan!" Ajattelin, että von Dobrat olivat Palanneet, ja että hän tiesi heidän tuovan terveisiä minulle.
Mutta emme menneetkään von Dobralle, menimme Toplerille.
Oliko se mahdollista? Kun en voinut enää epäillä sitä, jäin seisomaan kysyvä "mutta" huulillani.
"Se on välttämätöntä", vastasi Topler nopeasti puristaen käsivarttani.
"Se on välttämätöntä!"
"Mutta se ei ole mahdollista!" huudahdin.
Luullakseni ei kukaan ole ollut niin pulmallisessa asemassa kuin minä nyt olin. Asiain näin ollen saattoi minut viedä professori Toplerin eteen vain loukkaus taisteluvaatimus, eikä, niin totta kuin Jumala eli, mikään muu. Siis ei hänen veljensä tarkoittanut sitä, mutta mitä sitten? Topler väitti itsepäisesti:
"Sanon, että se on välttämätöntä!"
"Mutta veljenne? Onko hän siellä?"
"Varmasti."
"Mutta tietääkö hän, että te tuotte minut hänen kotiinsa?"
"Kyllä, kyllä! Hän tietää. Hän odottaa. Se on välttämätöntä."
No hyvä, ajattelin, jos he kaikissa tapauksissa niin tahtovat, on se heidän asiansa.
Kun olimme tulleet perille vei Topler minut ensimäisen kerroksen saliin ja jätti minut yksin. Odotin noin neljännestunnin. Tuon tuostakin kuulin ukon äänen toisesta huoneesta, mutta sanoja oli mahdoton erottaa. Lopuksi aukeni ovi. Ensin tuli ystäväni ja toinen seurasi jälessä epäröiden. Lampun varjostin esti minua tarkkaan näkemästä hänen kasvojaan.
Kumarsin vaieten, enkä edes nähnyt vastasiko hän tervehdykseeni. Vanhempi Topler saattoi hänet tuolin luo ja käski häntä lempeästi istumaan. Kun hän oli istuutunut saatoin nähdä hänet.
Huomasin ensi kertaa omituisen yhdennäköisyyden, en hänen ja Nürnbergin munkin, mutta hänen ja erään toisen munkin välillä, josta minun hallussani oleva latinankielinen, satiirinen kirjoitus mainitsi. Syvän surun aikaansaama alakuloisuus, joka olisi tehnyt hänet hullunkurisen näköiseksi maailman silmissä, teki hänet minun silmissäni päin vastoin kunnioitettavaksi ja liikuttavaksi. Tunsin, että pieninkin viettelys salaisesti nauramaan olisi alentanut arvoani omissa silmissäni.
"Sinulla on jotain sanomista hänelle, eikö totta?" sanoi ukko Topler ystävällisesti. Professori myönsi päätään nyökäyttäen. Silloin kääntyi toinen minun puoleeni ja toisti:
"Hänellä on jotain sanomista."
Samalla hän nousi ja meni sulkemaan ikkunan, josta saattoi vetää hänen veljensä päälle.
"Onko hyvä?" kysyi hän.
Pitkä hiljaisuus seurasi.
"No, veljeni?" sanoi ukko.
Toinen oli yhä vaiti ja vastasi vihdoin: "Voisithan sinä puhua, kuitenkin." Topler vanhempi hymähti ja mutisi: "Emmekö sopineet, että — —? No, minä puhun", sanoi hän sitten huoaten. "Ja sinä korjaat, jos erehdyn."
Sitten jatkoi hän minuun kääntyen:
"No niin. Veljeni tuntee omantuntonsa velvoittavan häntä ilmaisemaan teille jotain. Oikeastaan pakoittaisi häntä kaikki asiain tällä kannalla ollessa tekemään ilmoituksen teille välillisesti joko minun tai jonkun muun kautta, tai ainakin kirjeellisesti. Mutta minun veljestäni on vastenmielistä kirjoittaa eräistä asioista ja näyttää siltä, ettei hän tahtoisi sanoa kaikki minullekaan. Minun piti nyt olla läsnä vain todistajana, mutta käsitän, että veljeltäni puuttuu rohkeutta alkaa keskustelu. On turhaa sanoa, että on kysymys henkilöstä, jonka suhde veljeeni on muuttunut näinä päivinä. On kysymys tämän henkilön onnesta. Ennen kuin hän läksi Italiaan viime vuonna, oli hänellä varsin vakava taudinkohtaus. Se oli muistaakseni toukokuussa. Eikö niin, Hans?" —
"Huhtikuussa", vastasi professori melkein puoliääneen. "Huhtikuun toisena kolmatta päivänä."
"Hyvä", jatkoi vanhempi Topler. "Huhtikuun toisena kolmatta päivänä."
"Kun hän oli parantunut, tahtoi hänen lääkärinsä puhella veljeni kanssa."
Tässä keskeytti Topler ja katsoi veljeensä, joka peitti kasvonsa käsillään.
"Tahdotko itse kertoa siitä?" kysyi hän.
Toinen pudisti päätään.
"Siis", jatkoi ukko alistuen.
"Lääkäri alkoi sanoen, että hän tahtoi varoittaa…"
Heikko ääni tuolilta keskeytti:
"Että hänen velvollisuutensa oli…"
"Oi, hyvä Jumala!" huudahti vanha Topler kiukuissaan. Hän hillitsi itsensä äkkiä ja korjasi tyynesti:
"Niin, että hänen velvollisuutensa oli ilmoittaa veljelleni, ett'ei tuon henkilön terveys tällä kertaa antanut aihetta huoleen, vaan että vakava vaara saattoi uhata tulevaisuudessa, etenkin katsoen siihen…"
Tässä Topler epäröi, aivan kuin ei olisi ollut varma sanottavastaan ja kääntyi veljeensä.
"Se ei ole niin tärkeää," mutisi professori. "Se ei ole tärkeää."
Vanhempi Topler ei ymmärtänyt veljensä estelemisiä ja katsoi häntä kummissaan.
"Jos on puhe perheen menneisyydestä", sanoin minä, "puhukaa vain; minä tunnen sen."
"Koska sen tiedätte", jatkoi tohtori katsahtaen veljeensä aivan kuin pyytäen silmillään anteeksi. "Koska sen tiedätte, niin jatkan. Juuri katsoen perheen entisyyteen on lääkärin mukaan mahdollista, että kaikki käy hyvin pitkän aikaa vahingotta, jos vältetään kaikkea voimakasta liikutusta, johtui se sitten ilosta tai surusta. Neidille sopii paraiten hiljainen, rauhallinen elämä. Voimakas mielenliikutus olisi tuhoisa."
Kuuntelin kauhistuen. Se, mitä kuulin ei herättänyt ihmetystäni. En ollut koskaan tahtonut ajatella sitä seikkaa, koska se peloitti minua. Tietämättäni olin samaa mieltä kuin lääkäri.
"Te olette mahdollisesti kutsuttu", lopetti Topler, "valvomaan hänen terveyttään. Ymmärrätte siis, miksi veljeni olisi toivonut…"
Kiitin ja kysyin, oliko heillä muuta sanottavaa. He katselivat toisiaan ja professori sanoi hiljaa jotain. Vanhus nousi nähtävästi hiukan epäillen ja meni mutisten ulos huoneesta, tervehtimättä minua.
"Suokaa anteeksi", sanoi professori. "Arvoisa veljeni ei tiennyt… ei voinut… Asia oli neidin ja minun välilläni sovittu…"
Hän oli ehkä valmistanut johdannon, mutta liikutuksen ja luontaisen kömpelyytensä vuoksi sekaantui hän heti ensi lauseessa ja luopui johdannosta.
"Ainakin", sanoi hän, päästäen sanat huuliltaan nopeasti ja minuun katsomatta, "olisi hänen henkensä ollut paremmassa turvassa minun kanssani."
"Paremmassa turvassa?" Hänhän loihti kauhun kuvan silmieni eteen näillä sanoilla.
"Se", huudahdin, "on Jumalan kädessä!" Huutoni intohimo näytti tarttuvan häneen. "Kyllä, herra!" vastasi hän hypäten pystyyn. "Paremmassa turvassa! Sitä te ette voi tietää!"
Tiesin aivan hyvin mitä hän tarkoitti ja luulin, että se oli hänen mustasukkaisuutensa kosto. Koettiko hän myrkyttää tulevaisuuteni? Keskeytin hänet suuttuneena ja puhuin kiivaasti hänelle. Hän väitti vastaan, vääntynein, kalpein kasvoin kuin kuollut. Minä toistin syytökseni. Hän vastasi taas. Hänen veljensä syöksyi huoneeseen ja erotti meidät. Haukkui häntä, haukkui minua puristaen meitä käsivarsista, huutaen minulle, että olin hävytön mies, kun en luottanut maailman rehellisimpään sydämeen, huutaen hänelle, että hän oli tyhmyri, kaksin-, kolmen-, kymmensatakertainen tyhmyri. Sitä mukaan kun me rauhoituimme leppyi hänkin, ja alkoi moittia lievemmin, puhua hyväntahtoisesti ja pyydellä anteeksi. Lopuksi ojensi hän kätensä minulle, syleili veljeään ja rupesi sitten kävelemään huoneessa hieroen käsiään, mutisten kulmat rypyssä, mutta kuitenkin täysin tyytyväisen näköisenä: "Me olemme kolme kunnon miestä, kolme kunnon miestä."
Läksin nopeasti pois ja hän saattoi minua rappuja myöten alas: "Te vihastuitte", sanoi hän erotessamme, "mutta minun veljeni on parempi kuin pyhimys. Minä puolestani olisin antanut lyödä itseni kuoliaaksi, tai lyönyt hänet kuoliaaksi. Nämä ovat vain puheita, mutta yleensä, ymmärrättehän! Vien hänet huomenna pois, vien hänet Schwarzwaldiin. Siellä hän paranee. Minulla on jo rouva valmiina hänelle. Toista lajia!"
Tässä teki Topler liikkeen, jota en olisi odottanut häneltä: Hän taivutti kyynärpäänsä ulos ja hieroi kämmenillään rintaansa. "Onneksi olkoon!" sanoi hän.
Te ystävättäreni, jolle omistan nämä muistelmat, sanokaa oliko Hans Topler teidän mielestänne parempi mies kuin minä? Siihen aikaan epäilin sitä, nyt olen siitä varma. Hän oli niitä viimeisiä, jotka kerran tulevat ensimäisiksi. Tein hänelle vääryyttä, ehkäpä olin hävytönkin häntä kohtaan sinä iltana. Sen tunnustaminen tuottaa minulle aivan kuin lievitystä. En voi puolustautua, enkä saada anteeksi, mutta tahtoisin, että tiedettäisiin kuinka syytin itseäni. Jumala tietää, että kun tyynnyin, surkuttelin käytöstäni ja moitin luonnettani, joka on aina altis kauneihin sanoihin, rikas ylevistä tunteista in abstracto, ja sitten taas heikko ja alhainen jokapäiväisen elämän koettelemuksissa.
Seuraavana päivänä menin käymään von Dobralla. Tapasin Luisen hyvin alakuloisena, mutta hän ei ollut yksin. Hän otti minut vastaan suopeasti, mutta ei näyttänyt millään tavalla, että hänellä olisi terveisiä minulle. Hänen isänsä näytti olevan hämillään. Ei kukaan puhunut miss Yves'istä, eikä Nürnbergin matkasta; kaikki keskustelu pyrki taukoamaan. Nousi pian lähteäkseni ja sanoin matkustavani Italiaan ja käyväni Münchenissä yhteisten tuttaviemme luona.
"Teitä ei kai saa enää nähdä Eichstädt'issä", sanoi Luise.
"Tuskin", vastasin minä. "Mutta jos joskus tulen Saksaan, palaan tänne varmasti ja pian."
"Hyvä", sanoi hän hiljaa. Se oli ainoa merkittävä sana, minkä hänen suustaan kuulin. Sitten sanoi hän huolimatta isänsä ja sisarensa synkästä vaitiolosta: "Muistelettehan hiukan meitäkin."
En ole sen jälkeen nähnyt Luisea, joka jätti Eichstädt'in jonkun ajan kuluttua. Nyt en tiedä hänestä mitään ja toivon tapaavani hänet ainakin siellä, miss Violet on. En ole unohtanut, enkä tule hetkeksikään unohtamaan rakasta kultatukkaistani. En ole vielä kertonut, että hän antoi minulle kirjoitettuina, vastalahjaksi runostani, tuon kansanlaulun säkeet, jotka hän oli laulanut Bahnhofswaldissa. Säilytän niitä rakkaimpien muistojeni joukossa, Waldmeisterin kukkien kanssa, ja kuinka usein silmäilenkään niitä yhä, kuinka usein luenkaan hellyydellä:
Du mei flachshaarets Deandl
I hab di so gern
Une i kunnt weg'n dein Flachs
Glei a Spinnradl wer'n.
[Rakastan sinua liinatukkainen tyttöni niin, että liinasi vuoksi voisin muuttua rukiksi.]
En koskaan voi unohtaa metsän suloista laulajatarta, ja vielä vaikeammin unohdan Altmühlin rannalta poimitut kukkaset, von Dobran talon salin ja tulisen pikku neidin, joka uskalsi niin paljon Violetin tähden. Jospa hän olisi tavannut ylevän sydämensä arvoisan lemmen, jospa hän olisi onnellinen! Hänellä oli varmasti uskollinen sydän, sydän, joka ei muutu, joka ei unohda. Jos nämä rivit joskus näkevät päivän valon, jos ne joutuvat hänen käsiinsä, tapahtukoon se miten pitkän ajan kuluttua hyvänsä, tuntee hän samaa liikutusta kuin minä nyt tunnen. Tiedän, että hän vuodattaa kyyneleen Violetin muistoksi, että hän ajattelee minua samoilla tunteilla kuin sanoessaan: minä luotan teihin. Rukoile silloin meidän puolestamme, rakas Luise, ja jos suret meidän tähtemme, ystäväsi ja minun kohtaloani, rukoilemme hellällä kiitollisuudella puolestasi.
Tahdoin mennä asemalle jalkaisin, metsän kautta, kun tavarani kulkivat raitiovaunulla. Sanoin hyvästi kuusille ja pyökeille, jotka olivat nähneet minut Violetin seurassa. Mitä kaikkea olikaan viikon kuluessa tapahtunut. Aurinko laski, se kultasi autiot metsiköt aseman takana. Mitä olikaan tapahtunut! En aikonut koskaan palata Eichstädt'iin, ja sen vuoksi poimin muistoksi muutamia Waldmeisterin tuoksuvia kukkia.