XXXVI.
Kerran auringon laskiessa istuimme, Violet ja minä, Geisenheimin lehmuksen alla, sillä aikaa kun rouva Stehle oli vieraisilla Monrepos'n huvilassa. Muistan vanhan, neljä vuosisataa nähneen lehmuksen, läheisen kirkon keskiaikaisine torneineen, huvilat kukkien keskellä, lintujen liverryksen ja suihkukaivojen lorinan ympäröiminä, hetken ja kirkkauden ihanuuden, kukkien ja ruohojen tuoksun tiellä. Olimme puhelleet yhdentekevistä asioista. Tuskin oli seuralaisemme poistunut, kun Violet kysyi: "rakastatko minua?" Vastasin silmilläni enkä huulillani, ja sitten ei puhuttu enää, joll'ei intohimon täyttämällä hiljaisuudellakin ollut sanoja.
"Kuinka täällä on suloista!" sanoi hän jonkun ajan kuluttua.
"Tahdotko, että jäämme tänne?" vastasin. "Elämään ja kuolemaan?"
"Oi, en!"
Hän sanoi "oi en" niin päättävästi! Katselin häntä ihmetellen. Hänkin katseli minua hymyillen. Näki, että hänellä oli sana sydämellään. Hän kuiskasi: "Missä agave kasvaa?" ja hieno puna levisi hänen kasvoilleen. Puhuimme italiaa, enkä tiedä miksi nyt vastasin englanniksi, aivan kuin joku olisi voinut ymmärtää puhettamme:
"I kiss you."
Sitten oltiin taas vaiti vähän aikaa, ja sitten pyysi Violet minua lausumaan runon agavesta:
Agaven kukka ylpeänä nousee,
taivaalla häikäisevi hehku auringon.
Lausuin sen ja lisäsin heti, ett'en enää ajatellut kunniaa, vaan tahdoin ainoastaan olla onnellinen hänen kanssaan, hänen vuokseen ja hänen kauttaan. Sitä parempi, jos voimme piiloutua elämään jossain Giesenheimin tapaisessa vaatimattomassa paikassa.
Violet silmäili minua kaukaisin, utuisin katsein, ja nyökkäsi kieltävästi. Vasta jonkun ajan kuluttua vastasi hän vienosti "Ei, rakkahin, ei." Ja kun minä katselin häntä aivan kuin odottaen, että hän ilmottaisi syynsä, jatkoi hän, että hänellä olisi niin paljon sanottavaa minulle, mutta kun hän oli seurassani, tuli hän kykenemättömäksi muistamaan niitä, kykenemättömäksi keskustelemaan. Hän kirjoittaisi mieluummin. Tuskin oli hän sanonut tämän, kun hän hymyili, ja ymmärsin kohta, mitä hän oli ajatellut. Hän luki sen kasvoiltani ja kiiruhti sanomaan, että nyt ei ollut kysymys katkerista asioista, kuten Belvederessä, jossa hän oli samoilla sanoilla ilmoittanut minulle ensimäisestä kirjeestään. Pyysin häntä kirjoittamaan pian.
Hän lupasi tehdä sen samana iltana.
Ajattelin, mitä hänellä oli sanottavaa kirjeessään, ja luulen vastoin tahtoani tulleeni vakavan näköiseksi. Silloin sanoi hän vuorostaan: "I kiss you", ja lisäsi suloisen hätäisellä äänellä:
"Älä ole noin vakavan näköinen!"
Rouva Stehle tuli meitä kohden ja samalla hetkellä kulki ohi pikku tyttö kukkia kantaen. Violet kutsui häntä aivankuin salatakseen hämminkimme ystävättäreltään. "Mitä kukkia sinulla on?" sanoi hän.
"Waldmeistereita."
"Mistä olet niitä poiminut?"
"Niederwaldilta."
"Ja mikä sinun nimesi on?"
"Luise."
"Oh!", huudahdimme kumpikin. "Luise!"
Waldmeisterit toivat mieleemme Eichstädt'in ja ystävättäremme, rakkaan neitosen nimen. Omantunnon vaivat ja suru pistivät sydämeen häntä muistellessa, vaikka se, ettemme vielä olleet puhuneet hänestä, oli kuin yhteinen syy.