XXXV.
Seuraavana aamuna kello yksitoista tapasin Violetin puutarhassa. Kun puristin hänen käsiään, huomasin, että ne olivat jääkylmät, mutta hänen kasvonsa aivan säteilivät! Hän oli odottanut minua tunnin, vaikka hän muistikin käskeneensä minua tulemaan yhdeltätoista. Annoin hänelle edellä olevat kaksi runoa ja lipun, jossa oli viisi säettä, joita ei kenenkään muun silmät saaneet nähdä eivätkä tule näkemään. Hänen silmänsä säihkyivät ilosta, kun kerroin hänelle näistä, yöllä kirjoittamistani runoista.
"Kas näin täyttyi eilinen toivoni", huudahti hän.
Mutta kun hän näki, kuinka nuo viisi säettä olivat sommitellut ja mistä sanomattomasta rakkaudesta ne puhuivat, katseli hän minua tarkkaan, eilisen synkän tulen leimutessa hänen silmissään ja puristi kättäni samalla, kouristuksen tapaisella voimalla, voimatta sanoa sanaakaan.
"Minä pelkään, että Jumala rankaisee meitä", sanoi hän lopuksi puoliääneen, katsoen alas ja hyväillen kättäni. "Sen vuoksi nimittäin, että rakastuit minuun Belvederessä luullen, että olin naimisissa, ja että minä annoin sinun pysyä luulossasi. Minä olen kiihkeästi rukoillut, että hän antaisi meille anteeksi, tiedätkö? Rukoile sinäkin, rakas. En ollenkaan tahdo kadottaa sinua heti. Se tieto, että sinä olet minun tulevassakin elämässä, ei riitä minulle. Voi Jumalani! Olen niin kiintynyt maahan tällä hetkellä! Tahdon pitää sinut täälläkin. Kas, sinä et voi käsittää kuinka rakastan sinua!"
Selittäkääpä te minulle, rakas ystävättäreni, kuinka sellainen hätä ja sellainen hellyys voivat sekaantua sydämessä, sellaisina kuin ne totesin Violetin intohimoisissa sanoissa. Moitin itseäni siitä, että olin kiihottanut häntä liiaksi, ett'en paremmin hallinnut tunteitani ja pyysin häntä pysymään tyynenä, koska liian voimakas mielenliikutus voisi vahingoittaa hänen terveyttään.
"Tyynesti tyynesti siis!" sanoi hän vakavasti "Jäähtykääpä tekin."
Tuo tahtomatta lausuttu te, niin luonnollinen kuin se tällä hetkellä olikin, sai meidät sydämen pohjasta nauramaan.
Otin hänen vasemman kätensä.
"Se ei saata puristaa niin voimakkaasti kuin tahtoisi", sanoi Violet surunvoittoisesti. "Mutta suothan sille yhtä hyvää kuin toisellekin."
Tuo salahaavan saanut pikku käsi oli niin siro, hento ja kuultava!
"Se on kaunein käsi, mitä maailmassa on", sanoin.
"Älkää sanoko niin", vastasi Violet punastuen, ruveten taas teitittelemään.
Hymyilin ja vastasin: "En sano niin enää." Hän huudahti kiihkeästi:
"Kyllä te sanotte!"
Ajatukseni siirtyivät itsestään hänen viastaan toisiin asioihin.
"Ja sinun sukulaisesi? Mitä he sanovat? Kysyn sitä, koska minun mielestäni pitäisi kirjoittaa veljellesi."
Tässä syyttää omatuntoni minua synnistä, jota kirjoihini lakkaamatta siroteltujen ylevien aatteiden lumoama maailma ehkä ei uskoisi minun tehneen, mutta joka liiankin hyvin sopii luonteeni sisäiseen pahuuteen ja kurjuuteen. En ollut antanut anteeksi veljelleni hänen vastustustaan ja sitä seurannutta kylmyyttä, vaan kannoin yhä halpamaista vihaa häntä kohtaan. Pitäen itseäni ylpeiden ja itsekkäiden taipumusteni mukaan inhimillisen vääryyden uhrina, lisäten muuhun vastenmielisyyteen ja kateuteen kuviteltua välinpitämättömyyttä itseäni kohtaan arvelin sitäpaitsi mielessäni, että veljeni ja kälyni vastustivat avioliittoani, arvostelivat Violetia ja minua vielä katkerammin, vielä pahemmin kuin minun oli kohtuullista uskoa. Ja minä melkein iloitsin, sydämeni pahan tavan mukaan, tuosta vääryydestä, joka tavallaan teki minut vielä rakkaammaksi itselleni. Siispä Violetin aikomus kirjoittaa ystävällisesti veljilleni, herätti minussa äkillistä vastenmielisyyttä. En osannut voittaa sitä ja vielä vähemmin saatoin, sen lisäksi, olla suora. Vastasin siis, ett'en vielä ollut puhunut mitään sukulaisilleni, että tällä hetkellä ei tarvitse kirjoittaa, että avioliitostani ilmoittaminen kuului kaikella muotoa etupäässä minulle ja että veljeni velvollisuus oli sitten ensin kirjoittaa morsiamelle.
Violet näytti hämmästyvän ja tulevan pahoilleen sanoistani. Silloin ymmärsin, että pitkitetty vaitiolo minun ja sukulaisteni välillä saattoi loukata häntä ja se tuotti minulle enemmän surua kuin se, ett'en ollut puhunut totta.
"En tahtoisi erottaa sinua perheestäsi", sanoi hän katsomatta minuun.
Pyysin, ett'ei hän kiusaisi itseään ajattelemalla sellaista, selitin hänelle, että naimisiin mentyäni olisi minun taloudellisista syistä mahdotonta jäädä kotitalooni ja että aioin siirtää asuntoni Firenzeen, tai Romaan, yleensä johonkin suureen kaupunkiin, missä olisi helpompi opiskella ja parempi ilmanala kuin synnyinseudullani.
Näytti siltä, ett'eivät suunnitelmani juuri saaneet Violetia vakuutetuksi ja että hän pelkäsi olevansa syynä moiseen päätökseen.
"Älkäämme puhuko siitä", sanoi hän, hymyillen suloista hymyään. "Puhukaamme vakavasti, monista vakavista asioista, eikö niin? Meidänhän pitäisi olla erittäin ymmärtäväistä väkeä!"
Puhelimme sitten avioliitostamme. Ensin oli Violet aikonut, että häämme vietettäisiin Englannissa erään vanhan orpanan luona, joka aina oli suonut hyvää hänelle, siksi, ett'ei hän kyllin hyvin tuntenut harvoja ja kaukaisia sukulaisiaan Roomassa. Mutta orpana, jolle Violet oli tehnyt viittauksia siihen suuntaan, pelkäsi nähtävästi, heikon terveytensä vuoksi, näitä hänen kodissaan vietettäviä häitä, ja vastasi puoleksi kieltäen. Päätettiin siis hyväksyä Stehlen kunnon perheen ystävällinen tarjous, ja sen vuoksi jouduttaa hääpäivää niin paljon kuin mahdollista. En tuntenut preussilaista, ulkomaalaisten avioliittoja koskevaa lainsäädäntöä, en tosiaankaan tiennyt miten tuli menetellä ja mitä todistuksia tarvitsisin. Ei herra Stehlekään, jolle heti puhuimme siitä, tiennyt niitä asioita. Silloin juolahti mieleeni, että voisimmehan vihityttää itsemme ainoastaan kirkollisesti Rüdesheimissä vapaina toimituttamaan siviilivihkimisen Italiassa. Violetista oli se yhdentekevää, mutta minusta näytti, ettei ehdotus oikein miellyttänyt Stehlejä.
Sen vuoksi hylkäsimme sen ja koetimme heti ottaa selvän preussilaisen lain vaatimuksista.
Kun sinä päivänä palasin Hotel Kraussiin, painoi sydäntäni epäsuoruuteni Violetia kohtaan, omaisiini nähden. Majatalossa odotti minua pahaa ennustava kirje veljeltäni. En muistaisikaan sitä, jollei se selittäisi miksi hän ei ollut saanut varmoja uutisia siitä, mitä Rüdesheimissä tapahtui, ennen minun paluutani.
Nähtävästi oli veljeni kirjoittanut ja kälyni ajatellut. En tahdo, enkä saakkaan kantaa vihaa tuota nais-raukkaa kohtaan, mutta kaikissa tapauksissa oli kirje pahantuulen vallassa kirjoitettu ja sen joka rivillä näkyi jonkunmoinen taistelu kynää kuljettavan käden ja ajatusten välillä.
Sen sisällys oli seuraava. Minun veljeni ilmoitti minulle, että jos palaan kotia emme voi elää saman katon alla. Ja jatkoi, että koska kotitalomme on yhteistä omaisuuttamme, tahtoi hän tietää suunnitelmani ajoissa. Hän oli valmis lunastamaan minun osani omaisuudesta, ja jos sovimme sillä tavoin, ja jos en aikonut asettua muuanne, hankkisi hän meille asunnon ja järjestäisi sen ohjeitteni mukaan. Violetista hän ei puhunut sanaakaan, eikä lähettänyt sanaakaan hänelle.
Vastasin hänelle heti muutamalla kylmällä rivillä. Sanoin, että aioin asettua muualle, ja että olin antanut eräälle asianajajalle tehtäväksi neuvotella hänen kanssaan yhteisen omaisuuden luovuttamisesta. Sen jälkeen ei veljeni enää kirjoittanut minulle.
Kun muistelen seuraavia kahtakolmatta päivää, häikäisee valo minut. Muistan muutamia hetkiä kirkkaan selvästi, mutta en enää tiedä kuinka ne liittyivät toisiinsa, en enää muista, mikä tuli ensin ja mikä sitten, olen kadottanut käsitykseni ajasta; kaikki muistuu mieleeni vielä nytkin ja ainaisesti, aivan kuin nuo muistoni odotetun onnen osina jo kuuluisivat ikuisuuteen, ottaisivat ikuisen nykyisyyden muodon. En ensin aikonut puhuakaan niistä, mutta niiden suuri suloisuus viettelee mieltäni ja minä antaudun niiden valtaan, koska vain te, rakas, uskollinen ystävättäreni, kuuntelette minua. Kerron siis tuosta onnenajasta siinä järjestyksessä kuin muistot nousevat sydämestäni.