UUSI SEELANTI.
Onnellisesti oli Cook täyttänyt matkansa ensimmäisen tehtävän, Venustähden tarkastuksen. Alkuperäisen suunnitelman mukaan päätti hän jatkaa tutkimusmatkaansa ja lähti sen vuoksi elokuun alkupuolella Seurasaarilta eteläistä ilmansuuntaa kohden. Kuukauden ajan purjehdittuaan saapui hän noin 40 eteläisen leveysasteen kohdalle, mutta silloinpa nousi niin ankara myrsky että matkustajiemme täytyi hieman peräytyä ja jatkaa sitten kulkuansa länttä kohden. Kuukauden päivät saivat he sitten taas purjehtia aavalla aukealla valtamerellä. Viimeinpä nähtiin veden pinnalla puun kappaleita, irtonaisia kasveja, ja maalintuja alkoi lennellä laivan läheisyydessä. Lokakuun 5 p. muuttui vesikin väriseksi ja seuraavana päivänä tervehtivät merimiehet ilohuudoilla edessään olevaa rannikkoa.
Maa tuli yhä selvemmin näkyviin. Vuoriseudut olivat metsäisiä ja laaksoissakin nähtiin joitakuita puita. Ilmaan nousevasta savusta voitiin päättää, että seutu oli asuttua ja kun lähemmäs saavuttiin, tuli näkyviin pieniä, sievännäköisiä majoja, venheitä, jopa ihmisiäkin. Merimiehet luulivat jo saapuneensa tuolle tuntemattomalle eteläiselle mantereelle, mutta toden teolla olivat he tulleet itärannikolle Uutta Seelantia, jonka länsipuolella oli Tasman käynyt jo v. 1642.
Cook laski laivansa ankkuriin erään joen suulle ja lähti oitis muutamien seuralaistensa kanssa rantaa kohden. Kun alkuasukkaat huomasivat sen, lähtivät he ensi alussa pakosalle, mutta tuskin oli Cook astunut Banks'in ja Solander'in kanssa maalle, kun metsästä töytäsi äkkiä neljä pitkillä keihäillä varustettua miestä aikoen anastaa rannalla olevaa Englantilaisten venhettä. Muutamat pyssynlaukaukset kaatoivat kuitenkin yhden ryntääjän, jolloin muut lähtivät pakosalle. Mutta myöskin Cook näki parhaaksi sillä kertaa lähteä takasin laivaansa.
Seuraavana päivänä huomasi Cook rannalla koko joukon alkuasukkaita ja kun hän halusi hartaasti päästä heidän puheilleen, miehitti hän kolme venhettä, otti Banks'in, Solander'in sekä Tupian mukaansa ja läksi soutamaan taas rannikkoa kohden. Huolimatta keihäillä ja jonkunlaisilla kivikirveillä (asukasten kielellä: patu-patu) varustettujen villien uhkaavista liikkeistä nousivat Englantilaiset maalle ruveten keskusteluun joen toisella puolen olevien maan-asukasten kanssa. Tupia, jonka kieltä Uusiseelantilaiset Englantilaisten suureksi mielihyväksi ymmärsivät, selitti että vieraat tulevat ystävinä, etteivät he halua muuta kuin vettä sekä ruokavaroja ja että he tahtovat maksaa kaikki rehellisesti. Siinä sitten keskusteltiin jonkun aikaa ja viimein suostuivat alkuasukkaat tulemaan joen yli. Heille tarjottiin nyt lasikoristeita ja rautaa, mutta niistäpä eivät villit pitäneet paljon lukua; Englantilaisten aseet miellyttivät heitä enemmän ja tempasipa yksi heistä tähtientutkijalta Green'iltä metsästyspuukon. Kun toisetkin rupesivat sitten osoittamaan yhä suurempaa julkeutta, täytyi Englantilaisten turvata ampuma-aseisinsa. Mutta siitä oli seurauksena että villit heittäysivät taas jokeen ja pakenivat sitä tietänsä Englantilaisten näkyvistä.
Näin raukenivat turhaan kaikki Cook'in yritykset ystävyyden toimeen saamiseksi alkuasukasten kanssa. Mutta kun hän tarvitsi välttämättömästi juomavettä ja kun vesi joen suullakin oli suolaista, tahtoi hän hakea jonkun toisen maallenousupaikan. Näissä tuumissa ollessaan huomasi hän kerran kaksi venhettä lähenevän rannikkoa. Nyt päätti Cook käyttää tilaisuutta hyväkseen ja ottaa vangiksi venheiden miehistön, saadakseen sitten heidät hyvällä kohtelulla puolellensa. Mutta huolimatta Tupian ystävällisistä kehoituksista, ponnistelivat alkuasukkaat viimeiset voimansa päästäkseen pakosalle ja kun toinen venheistä siitä huolimatta oli joutumaisillaan Englantilaisten käsiin, tarttui sen miehistö aseihinsa. Kahakassa, joka silloin syntyi, kaatui neljä alkuasukasta Englantilaisten luodeista; muut kolme otettiin vangiksi vedestä, jonne he olivat hypänneet tappiolle jouduttuaan. Sopiipa arvata että vangiksi joutuneiden pelko oli sanomaton, sillä he luulivat joutuvansa varman kuoleman omiksi. Mutta kun he sitten huomasivat että nuo oudot voittajat osoittivat heille mitä suurinta ystävyyttä, muuttui heidän kauhunsa pelkäksi riemuksi. Cook'in ihmisystävälliseen mieleen koski kuitenkin heidän viattomain toveriensa surma kipeästi, sillä hän ymmärsi aivan hyvin, ett'eivät villit ansainneet suinkaan kuolemaa siitä syystä kun he eivät ottaneet uskoakseen muukalaisten lupauksia. Kun vangiksi joutuneet olivat olleet jonkun aikaa Englantilaisten laivassa ja saaneet siellä lahjaksi vaatteita sekä korukaluja, pääsivät he taas maalle, taivuttaakseen siellä muitakin ystävällisemmiksi Englantilaisia kohtaan.
Mutta rauhan ja sovinnon hieromiset eivät sittenkään onnistuneet Cook'ille tässä paikassa, jonka hän sen vuoksi päätti jättää, nimittäen sen Poverty bay'ksi s.o. Köyhyyden lahdeksi, syystä kun sieltä oli mahdoton saada edes juomavettäkään. Hän purjehti ensin pitkin saaren rannikkoa etelää kohden, mutta kääntyi sitten alkuasukasten nurjamielisyyden ja huonon ilman takia taas pohjoseen. Seuraten entisiä jälkiään saapui hän viimein Tolagan lahteen, jonka rannalla löydettiin hyvää juomavettä ja ystävällisempiä asukkaita. Varustettuaan itsensä ruoka- ja juomatarpeilla sekä polttopuilla jatkoi Cook matkaansa pohjoseen päin, nousten tuon tuostakin maalle, tutkiakseen sen luontoa ja asukkaita.
Kun Englantilaiset olivat lähteneet ulapalle eräästä Uuden Seelannin koillisrannalla olevasta lahdelmasta, jonka rannalta Cook oli tarkastanut Merkurius-tähden kulkua, nähtiin useiden venheiden lähestyvän heidän laivaansa. Kaksi venhettä tuli muita lähemmä ja niissä oleva aseistettu miehistö lauleli sotalauluja. Huomattuaan ett'eivät Englantilaiset pitäneet heistä paljon lukua, alkoivat laulajat viskellä kiviä laivaa vastaan. Silloin moitti heitä Tupia moisesta käytöksestä, sanoen että muukalaisilla on semmoisia aseita, joilla he heittävät salamoita vihollisiensa yli. Vastaukseksi vaativat villit kerskaillen Englantilaisia tappeluun, uhaten panna hengiltä joka miehen. "Me emme tahdo tapella", vastasi Tupia, "emmekä huoli teidän uhkauksistanne, sillä meillä ei ole syytä hakea riitaa teidän kanssanne ja eihän meri kuulu teille yhtä vähän kuin meidän laivallekaan". Siihen päättyikin jupakka sillä kertaa, mutta Englantilaiset kummastelivat suuresti kuullessaan noin järkevää puhetta tahitilaisen tulkkinsa suusta, etenkin kun kukaan ei ollut pyytänyt häntä puhumaan sillä kertaa.
Tämä ei ollut ainoa kerta, jolloin Englantilaiset joutuivat kinastukseen, jopa kahakoihinkin alkuasukasten kanssa.
Mutta niistä ei ollut kuitenkaan sen vaarallisempia seurauksia, sillä muutamat laukaukset Englantilaisten ampuma-aseista saivat villit melkein aina vihollisuudestaan lakkaamaan.
Vuoden 1770 alussa purjehti Cook Uuden Seelannin pohjoisimman niemen ohitse ja jatkoi sitten matkaansa etelää kohden. Purjehdittuaan komean, lumenpeittämän Mount Egmont vuoren ohi, huomasi hän että rannikko kääntyi kaarenmuotoisesti kaakkoon. Kun Englantilaisilla oli tarvis hankkia ruokavaroja ja vettä, jopa korjata laivaansakin, nousivat he maalle eräässä lahdelmassa kymmenkunnan peninkulmaa etelään siitä paikasta, jossa ennen kolme Tasman'in miestä oli joutunut villien surmattaviksi. Nyt osoittivat asukkaat kuitenkin sovinnollista mieltä Englantilaisille. Cook kysyi heiltä, oliko paikkakunnalla koskaan nähty semmoista laivaa kuin "Endeavour" oli ja teki asukasten kieltävästä vastauksesta sen päätöksen, että muisto Tasmanin käynnistä oli saarelta jo kokonaan haihtunut. Että asukkaat täällä olivat ihmissyöjiä, se havaittiin pian. Eräänä päivänä ilmestyi Englantilaisten laivaan miehiä, joilla oli mukana seitsemän ihmispäätä. Niissä oli nahka ja liha vielä jäljellä, vaan aivot, joita erittäin pidettiin herkkuna, olivat kaivetut pois. Liha oli pehmeää ja jonkunlaisten säilytysneuvojen kautta estetty pilautumasta. Banks pyysi ostaa noita päitä, vaan eipä niiden omistaja, eräs vanha mies, suostunutkaan myymään muuta kuin yhden ainoan, arvattavasti siitä syystä että Uusiseelantilaiset pitivät ihmisen päitä voiton ja urhoollisuuden merkkeinä.
Täällä sai Cook nähdä tarkemmin noita linnoituksen tapaisia laitoksia, joita hän oli huomannut muuallakin Uuden Seelannin rannikoilla ja joiden nimi alkuasukasten kielellä oli ipa. Ipa oli oikeastaan linnoitettu kylä, rakennettu jyrkälle vuorelle ja tavallisesti kolmelta haaralta veden ympäröimä. Luonnollisten varustusten ohessa olivat ne suojeltuina myöskin vallihaudoilla ja rintavarustuksilla. Korkealta asemaltaan voivat niiden puolustajat heitellä keihäitä ja kiviä alas ryntääjiä vastaan. Mitä sotaneuvoihin tulee, huomauttaa Cook että Uusiseelantilaiset käyttivät hyökkäysaseinaan ainoastaan heittokeihäitä, tuntematta edes joustakaan, joka muuten tavataan melkein kaikilla villeillä ympäri maailman.
Helmikuun alussa purjehti Cook Uuden Seelannin molempain saarien välisen (Cook'in nimen mukaan kutsutun) salmen läpi, näyttäen siten väestölleen ett'ei tuo uusi maa ollutkaan mikään mantere, niinkuin he luulivat, vaan saari, jota alkuasukkaat nimittivät Saheinomauviksi. Oli vielä jäljellä tutkia saaren eteläpuolella oleva maa, jota sanottiin Tevai Punamuksi.
Eteläinen saari näytti kaikkialla vuoriselta ja hedelmättömältä. Siitäpä syystä oli maakin harvaan asuttua ja Cook arveli siihen syyksi senkin, että elatusaineiden puute pakoitti villejä julmiin hävityssotiin keskenään. Pysyen kauempana rannalta purjehtivat Englantilaiset eteläisenkin saaren ympäri ja saapuivat taas onnellisesti Cook'in salmeen ilman että mitään merkillisempää sillä retkellä tapahtui.
Näin oli siis saatu selville että Uusi Seelanti oli saari eikä kuulunut mihinkään "tuntemattomaan eteläiseen mantereesen" niinkuin ennen oli arveltu. Cook olisi nyt mielellään ryhtynyt tutkimaan, oliko tuollaista eteläistä mannerta olemassakaan, vaan talven tulo ja hänen laivansa huono kunto ei myöntänyt sellaista tutkimusmatkaa. Ei auttanut siis muuta kuin lähteä palausretkelle Eurooppaan, ja sen päätti Cook tehdä ohjaamalla laivansa yhä enemmän länttä kohden, niin että hän matkalla voisi käydä Uuden Hollannin itärannalla, jota myöten sitten sopisi purjehtia pohjoista kohden.
* * * * *
Myöskin Uuden Seelannin maasta ja kansasta on Cook antanut tärkeitä tietoja, joista tässä mainittakoon pääasiallisimmat.
Niinkuin jo mainittiin, oli eteläinen saari enimmäkseen jylhää vuorimaata, vaan pohjoinen sitä vastoin luonnoltaan kauniimpaa; sillä siellä nähtiin mäkien ja vuorien ohella tasankoja ja laaksoja, joissa kasvoi metsää ja lirisi pieniä, kirkasvetisiä puroja. Eläinkunta oli köyhää, sillä tuskinpa siellä tavattiin muuta kuin rottia ja koiria. Sitä rikkaampi oli sen sijaan kasvikunta. Etenkin veti Englantilaisten huomiota puoleensa eräs hamppulaji (Phormium tenax), jonka lehdistä asukkaat valmistivat vaatetta ja vahvaa nuoraa. Siitä tekivät he niinikään kalaverkkonsa siten vaan että kasvin lehdet leikattiin kapeiksi säikeiksi ja solmittiin sitten silmukoille. Samasta kasvista saatiin myöskin, vaikka toisella tavoin valmistettuna, hienoa lumivalkeaa kangasta.
Uusiseelantilaiset olivat voimakasta ja rotevaa kansaa, joka ei pitänyt aivan paljon lukua ulkonaisen elämän hienoudesta, mutta ei ollut myöskään ihan väliäpitämätönkään siinä suhteessa. Tatueeraamistapa oli yleinen ja ihmeekseen huomasivat Englantilaiset, että miehet osoittivat tämän kaunistuskeinon käyttämisessä enemmän turhamielisyyttä kuin naiset. Tukkansa voitelivat he linnun- tai kalanrasvalla, joka kuitenkin aikaa myöten levitti ympärilleen jokseenkin vastenmielistä hajua. Muista koristusneuvoista mainittakoon korvakoristeet, joina käytettiin mitä erilaisimpia esineitä, niinkuin kalanluita, puupalasia, höyheniä, kangaspalasia y.m. Verhona käytettiin kaksi vaatepalaa, joista toinen ulottui hartioilta polviin saakka ja toinen oli kiedottu keskiruumiin ympäri. Naisten pukine oli muuten samanlainen kuin miestenkin.
Uusiseelantilaiset elättivät itseään kalastuksella ja maanviljelyllä; pellot olivat tarkkaan eroitetut toisistaan aituuksilla. Asumuksien rakentamiseen ei uhrattu tavallisesti paljon vaivaa. Maahan pystytetyt heinäkasveilla täytetyt patsaat olivat seininä ja katto muodostettiin yhtä yksinkertaisesti. Venheet ja alukset rakennettiin sen sijaan sitä keinollisemmin. Ne olivat pitkiä ja kapeita; suurempiin mahtui aina 100 mieheen asti ja väliin yhdistettiin kaksi alusta yhdeksi. Koristukseksi leikattiin niihin kaikenlaisia piirroksia ja keulapuolella nähtiin niissä tavattoman pitkällä kielellä varustettuja ihmisen pään kuvia, jotka muuteukin olivat niin rumia kuin vaan mahdollista.
Uusiseelantilaiset kuuluivat samaan kansanheimoon kuin Seurasaarienkin asukkaat ja puhuivat melkein samaa kieltäkin. Vanha tarina kertoo että Maorit vaelsivat (noin 1300 paikoilla jälk. Kr.) Sandwich-saarilta Uuteen Seelantiin, tunkien tieltään sen alkuperäiset asukkaat. Myöhempi tutkimus on levittänyt yhä enemmän valoa kansanvaelluksiin Tyynen meren saarissa, mutta Cook'in ansioksi on kuitenkin luettava että hän ensiksi on koonnut sitä seikkaa koskevia satuja. Luonteeltaan olivat Uuden Seelannin asukkaat raaemmat kuin Tahitilaiset, mutta sen sijaan myöskin uljaammat ja tavoiltaan puhtaammat. Kunkin heimon jäsenet asuivat vahvasti varustetuissa kylissään ja olivat keskenään mitä paraimmassa sovussa, vaan osoittivat sitä suurempaa julmuutta vihollisiansa kohtaan. Vangiksi joutuneille ei suotu mitään armoa, vaan tapettiin säälimättä ja syötiin sitten voiton kunniaksi vietetyissä juhlissa. Kun Uusiseelantilaiset pitivät vihollisinaan kaikkia muukalaisia, voimme helposti ymmärtää, minkä tähden he katselivat karsain silmin Englantilaisiakin.