I.
(A. D. 1248. Kaunis kesäpäivä Gottlannissa).
TUOMAS (yksinänsä istuen kalliopaadella louhuisella merenrannalla, katsellen haaveksivasti Suomea kohden, siintelevälle merelle):
Tää kesäpäivä ihana
Muistot herättävi hengen
Raskahat sulo Suomesta.
— Oi, josp' oisi ollut aina
Tekemättä teko musta!
Muistan kuni eilispäivän
Ajan kauniin — veri kiehui
Rinnassani, riehui into:
Tahdoin tehdä mainetöitä.
Takaisin oi jospa voisin
Saada kulta aikakauden,
Jolloin eessäni elämä
Kaunihina kangasteli:
Tilaisuudet tulevaiset
Toivon valo kirkasteli;
Ruusuhohde maailmalla
Sydän täynnä tunnelmia!
Silloin olin Rantamäen
Kaunihissa kartanossa.
Oi, ne Suomen metsäseudut!
Mikä hiljainen humina
Suloisessa siimeksessä,
Tuulen hiljaa huojuttaissa
Kuusia ja koivupuita;
Käen kultaisen kukunta
Helkähdellen harvallensa,
Kuni kellot juhlalliset
Kutsuvana kuulemahan
Jumalamme ilmoitusta.
Siellä eläisin ikäni,
Kuolisin sen kansan tähden,
Jos vain voisin hyödyksensä.
Omituinen, itsenäinen
Luonne kansan on todella,
Mutta mieltä kiinnittävä:
Luja, syvä, uskollinen,
Kova niinkuin rautatammi,
Mutta hellä ja hymyvä
Myöskin, kuni aamurusko,
Mikä maata suuteleepi,
Havahuttaa luonnon kaiken
Yösen pimeän jälestä.
Niinkuin honkien humina
Suomen metsän syvyydessä
Illan rauhaan nukkuvaisen
Luonnon kesäisen povella,
Niin on luonne suomalaisen:
Tyyni, mutta tuntehikas,
Hiljainen ja hehkuvainen.
— Siellä istuin itsekseni,
Mietin suuria tekoja.
Aina meitä uhkaeli
Venäläinen vainolainen;
Suomen sukuiset samalla,
Heimo hurja Karjalaisten,
Jotk' ei onnettomuudeksi
Ymmärtäneet olevansa
Samaa verta veljiensä
Hämäläisten, Suomalaisten.
Heitä vastahan herätin
Ristiretken, ritareita
Sekä suuren sotajoukon
Saaden Eerik kuninkaalta,
Paavin käskyä odotin,
Tietoa ja määräystä,
Kuka retken johtajaksi.
Silloin — ulkona kävelin:
Oli kuuma kesäpäivä;
Laihopellot lainehtivat
Viljavina vainioilla;
Tuuli hiljainen suhisi
Metsässä, ja ruohokossa
Surisivat iloissansa
Luonnon pienimmät itikat.
Juuri silloin saapuvaksi
Näin jonkun ratsastajan
Viljavainion perältä:
Kirje paavilta tulevi,
Sinetillä suljettuna
Pergamentti-kääry kallis.
Kuinka kiehahti vereni!
Kuinka silmin ahmivaisin
Luin sitä määräystä!
Mutta siinä mielestäni
Oli vähäisen vajava
Käsky, eikä selvitetty
Kyllin suorilla sanoilla,
Jotta saisin johtovallan
Ristiretkellä pyhällä.
Silloin henki pimeyden
Kuiskutteli sielussani:
"Lisää tuohon yksi sana —
Tahi kaksi — selvemmäksi
Käypi kaikki — eikä tässä
Mitään pahaa" — kirottua
Ääntä ensin vastustelin,
Mutta viimein — kurja raukka!
Tottelin — ja nopeasti
Piirsin: "duce Episcopo".[1]
Tehty tekemättömäksi
Nyt ei muutu — Jumalani,
Armahda ja anteeks' anna,
Nosta kurjaa sieluani!
Sitten riensimme sotahan.
Oi, niin täynnä toivehia!
Suuri laivasto vesiä
Suomen lahden viiletteli,
Kuni parvi joutsenia.
Valkopurje-purtosemme
Lensi lokkien keralla
Sinervillä lainehilla
Myötätuulessa tohisten
Päivän kirkkahan valossa.
Monta miestä miekallista,
Monta uljasta urosta
Oli sotisovassansa
Valmis miekan mittelöhön.
Mielessämme kuvitellen
Voiton kultaisen iloa,
Nowgorodin kukistusta,
Suomen kirkolle ihanan
Rauhan ajan alkavaksi,
Nevan luokse luontelimme,
Maalle nousimme rutosti.
Pian näkyi vihollinen,
Ratsujoukko eellimmäisnä,
Keveä ja harjoitettu
Taistelussa Mongooleja
Vastaan Keski-Venäjällä,
Missä oli murrettuna
Sotajoukko Batu-kaanin,
Dshingis-kaanin jälkeläisen,
Jota palvellut Venäjä,
Kuni suurta kaaniansa.
Tämän voiton saavuttanut
Jaroslaw — ja Aleksander
Vesa uljas Jaroslawin,
Johti joukot vastahamme.
Moni-kymmentuhantiset
Laumat laajoilta aroilta
Lainehtivat edessämme:
Pölypilvi taivahalle
Nousi silmän kantamalta.
Suuri rintama urosta
Varuksissa välkkyvissä,
Joihin aurinko kuvansa
Loisti — näky häikäisevä
Nevan rantahietikolla.
Myöskin meidän joukossamme
Kolmekymmentä tuhatta
Oli uljasta urosta,
Rintajoukko ritareita,
Joitten kiiltävät kypärät,
Vaskipuku paistavainen
Välähteli liikkuessa,
Kuni leimaus salaman.
Asemamme valitsimme
Ischoran ja Nevajoen
Tekemässä kulmanteessa,
Jottei voitu kiertämällä
Meitä estää palaamasta
Laivoihimme tarvittaissa.
Uljas miel' oli urosten,
Ilo säihkyi silmistämme,
Nähdessämme vihollisen
Taajat parvet tasangolla,
Jossa uskoimme olevan
Meille voiton valmistetun,
Tasapäässä tappelussa
Sekä koston kohdannehen
Näitä kirkon sortajia.
Pyhän Neitsyen nimessä
Ryntäsimme — ritarimme
Kaasi maahan Venäläistä
Kuni niittäjä norossa
Kaataa nurmen nukkapäätä.
Mutta lauma vihollisen
Aina täytti aukot — uudet
Riensi sorretun sijalle,
Veres joukko uupunehen,
Kunnes joukkomme, alati
Ahdistettu, uuvutettu
Peräytyi — voi, se julma
Hetki! Vielä tunnen tuskan
Sydäntä mi kouristeli,
Poltti luita, ytimiä,
Nähdessäni sotajoukon
Äsken voittamattomaksi
Arvatun jo hajoavan,
Vihollisen yllättävän
Osastoita, tuhoavan
Siivet rintaman sivuilla,
Sekä käyvän ylpeänä
Päälle sorretun, tuhotun —
Kaikki oli menetetty!
Ainoastaan yöhyt esti
Vihollisen voittamasta
Meitä luona laivojemme,
Joihin jäänehet pakeni.
Haudattua kuollehemme,
Verhoss' yöhyen hämärän
Purjehdimme surumielin
Pitkin aaltoja takasin
Suomehen ja Ruotsinmaalle.
Näin se päättyi ristiretki,
Josta suuria odotin!
Mutta vasta tultuani
Kotihini, Rantamäen
Kaunihissa kartanossa,
Mulle selvisi asia:
Niinkuin olis' rintahaini
Puukko pistetty tulinen
Välähti nyt sydämmessä
Tunto syntini kamalan.
"Sinun syysi, Tuomas parka,
Että kirkon vihollinen
Ilkkuelee voittajana.
Sinä väärällä teolla,
Rikoksella riettahalla
Herran pyhän sotajoukon
Saastutit ja kansallesi
Tuotit tappion, häpeän,
Kirkolle ja Jumalalle
Suuren vahingon, katala."
Näin se ääni omantunnon
Alkoi syytellä minua,
Enkä voinut puolustaida.
Voi, on kurja kurjuuttani!
Kuinka suuren armon Herra
Oli antanut minulle!
Oli uskonut omansa,
Sielut ostetut verellä
Pyhimmällä puhtahalla,
Minun johdatettaviksi
Hänen luoksensa sanalla
Suloisella armostansa,
Sekä seurakunnassansa
Palvella ja opastella.
Hänen armovoimastansa
Olin saanut kokemusta
Oman sieluni sisällä,
Sekä syntisten monien.
Kääntymyksen, uudistuksen
Nähnyt, työstäni hedelmän.
Olin itkenyt ilosta
Koska Herran Henki voitti
Sielut synnin kahlehtimat,
Sekä johti ihanasti
Uskon tiellä edellensä.
Olin tuntenut surua
Sydämmessä polttavaista,
Katkerilla kyynelillä
Valittanut lankeemusta
Jonkun synnin petoksella
Voitetun ja rukoellut
Herralt' anteeks'antamusta,
Voimaa uudell' elämälle.
Siten nousi langennutkin
Eksytettykin palasi,
Sekä nautti Kristuksessa
Armon uutta ihanuutta.
Mutta nyt! Oi, kadotusta!
Olin itse langennunna
Paljon muita syvemmälle,
Herran hyvyyden häväisten,
Armon pilkaten pyhimmän,
Murheelliseks' saattamalla
Pyhän Hengen — ja Jumalan
Rakkauden suloisimman
Siten loukannut, katala,
Oman kunnian kirotun
Etsinnässä ylpeässä.
Pettämänä häijyn hengen!
Voi, sen tuskan hirmuisuutta!
Voi, sen tunteen kamaluutta:
Nähdä syvän syyllisyyden
Erottavan itseäni
Jumalasta, Herrastani,
Vajottavan pimentohon
Yötä synkkää mustempahan;
Tunnelmata toivotonta,
Jossa huutaa parkumalla
Armoa ja pelastusta —.
Maassa vierivi matona,
Eikä löydä lohdutusta!
Oi, josp' eivät ikänänsä
Siihen tilaan syvimpähän,
Epätoivon pohjattoman
Kuiluun syösten, sielukullat
Vihollisten, pakanoitten,
Joutuisi tai Juutalaisten!
Kun toivo sammuu sielusta,
Sen käärii ikipimeys,
Ja tuli aina polttava
Sydäntä kalvaa, epäilys:
Katumus ilman armoa —
Se helvetin on kauhistus
Ja kadotettuin kirous.
[1] "Piispan johdolla".
— — — — — —
Jumala, suuri armossa
Mull' antanut on toivoa —
En muutoin kestäis' elämää, —
Kun tunnoss' aina kirveltää
Polttava tuli tuskien,
Jos milloin palaa Suomehen
Muisto, jopa joskus. —
— — — — — —
Herra, armossa muistaos,
Poikas verellä huuhto'os
Pois sielusta syntitahrat.
(Laulaa):
Tua Jesu dilectio
Grata mentis refectio:
Replet sine fastidio,
Dans famem desiderio.
— — — — — —
Desidero Te millies
Jesu mi, qvando venies?
Me laetum qvando facies?
Me Te qvando saties?[1]
[1] Jeesuksen on rakkaus,
Mielen sulo-virvoitus,
Ain' on uusi tyydytys,
Kaipauksen herätys.
Sinua, oi, ikävöin,
Tuhannesti päivin, öin:
Milloin tulos leimahtaa,
Iki-ilon kirkastaa?