II.
(Myrskyinen yö Gottlannissa samalla louhikko-rannalla).
TUOMAS (kävelee rauhattomana edestakaisin, aaltojen hurjasti kuohuessa; suuri hyökyaalto lähes peittää kävelevän vaahdollaan, mikä loiskahtaa korkealle pitkin kalliota):
Ulvo'os myrsky — kuohu
Vihainen, vaahtopää
Aalto ja kallioita
Huuhtele — kylmempää
Josp' oisi, loiskuva läikkä,
Vetesi, jäitä sais'
Sataa ja jääksi kaikki,
Muuttua helmassais!
— Kas, täss' on poveni kuuma.
Sen ahjo hehkullaan
Vois sulata jäiset vuoret;
Mi saisi sen sammumaan?
Siell' ikuinen liekki hohtaa
Ain' uutta tuskaa — niin,
Taas armas yöhyt, muille
Mik' antaa jäseniin
Levon ja suloista unta
Silmille sirottaa,
Vain lisää minulle tulta —
Tää myrskykö vilvottaa
Vois mieltä miehen, mi kuolla
Tahtoisi — eikä voi,
Ei tohdi, vaikk' olis hauta
Leponi ainut — oi!
— — — — — —
Mutta mitä kuulenkaan!
Johan täällä lauletaan.
(Aalloilta kuuluu Vellamon neitojen laulu):
Kannel Ahdin soi
Kunnes aamun koi
Idän taivaalla kirkasna hohtaa.
Nyt tanssimme taas —
Emme ulvontaas,
Myrsky ärjyvä, pelvolla kohtaa.
Tämä kaunist' on:
Meri arvaamaton
Täynn' aaltoja on lakkapäitä!
Kisaellen vaan
Käy karkelemaan
Tässä Vellamon neitojen häitä.
Tämä hauskaa vaan:
Nyt hypellä saan;
Kuinka iso on tanhumatanner;
Eipä silmillään
Näe ääriäkään,
Eikä vapise allamme manner.
Se iloa on
Ja lukematon
On Ahtolan morsiuskansa.
Hei, kanssamme vaan
Käy karkelemaan:
Kuka surisi nuoruuttansa!
TUOMAS (laulun vaiettua):
Onko helvetin henkien
Tää hurjaa kuollontanssia?
He nousivatko kiusaten
Hukuttaaksensa sielua?
Suloista olis hypätä
Aaltojen helmaan viileään,
Jos siihen loppuis' elämä,
Sammuisi ikipimeään.
Jos, niinkuin Joonas aikanaan,
Vois hirmumyrskyn tyynnyttää
Ja tulla levon satamaan,
Jumalan tahdon tyydyttää.
Jos, uudestansa ryhtyen,
Elämän hurjaan taisteluun
Sais käydä, kuni Niniven
Hän kaupunkihin tuomittuun,
Saarnaten pyhän Jehovan
Ankaran päivän tuloa;
Jos voisin minä Jumalan
Levittää armon valoa
Toivottomille sieluille,
Pimeytehen käärityn
Syvimmän tuskan omille,
Ja nostaa kansan, määrätyn
Hukkumahan, taas uudestaan
Elohon — silloin ilolla
Astuisin heti Ahtolaan.
(Kaukaa kuuluu kirkonkellojen kumea soitto).
TUOMAS:
Mitä tämä? Joko vihdoin
Järki jättää hallituksen
Särkyneessä sielussani?
Onko tämä Luojan kosto,
Tullut minun synnistäni?
— — — — —
Taikka, ehkä kuollon kellot
Äänet oudot kuulemani?
Ehkä tuska tuivertavi
Povessani polttavainen
Viimeisiä kertojansa.
(Ilmassa kuuluu henkien laulua).
Taas laulua — oi, ihanaa!
Taivaallista!
HENKIEN LAULU:
Armosta antoi Jumala
Poikansa ainokaisen,
Jok' osti verihinnalla
Syntisen kuolevaisen:
On synti sovitettu,
Kun veri vuodatettu
On Herran ristillä.
(Tuomas lankee polvilleen).
Jokainen, joka uskossa
Nyt antaa Jeesukselle
Sielunsa — etsii armoa,
Elämän lähtenette
Saa tulla — juokohon
Vapaasti — kaikki on
Lahjaksi annettu.
Sulasta rakkaudesta
Jumala ihmisille
Antavi ilman rahatta
Anteeksi syntisille
Myös veri-ruskeat
Rikokset riettahat
Ijäti unhottaa.
(Myrsky tyyntyy — päivä koittaa).
TUOMAS (tyyntyneenä, viipyy yhä polvillaan, nousevan auringon ensimmäiset säteet valaisevat hänen kasvojansa, joita kirkastaa syvä rauha ja ilo):
Jo myrsky tyyntyvi, päivä nousee
Ja taivas kirkkaasti hymyilee:
Ja Jeesus Kristus mun sielussani
Nyt täydellisesti hallitsee!
Oi, Herra, kuinka Sun armoasi
Ma kurja voisin ain' ylistää!
Oi, ijankaikkinen rakkautes
Ken voi sen syvyyttä käsittää!
Nyt kuolen ilolla, tule Herra,
Jo katko maalliset kahlehet,
Ja poista verho, mun anna nähdä
Ne silmät, Sa joilla katselet
Tänn' alas maahan ja kurjimmankin
Myös ihmislapsosen sydämmeen,
Ja säälit, armossa etsiskellen;
Oi, näytä kasvosi, säveleen
Mitk' ijankaikkisen ylistyksen
Ain' uuden antavat, joissa — oi!
On ikikirkkaus jumaluuden,
Se valo, auringot mikä loi!
(Vaipuu alas ja kuolee).