XI.
Heinäkuun 10 p.
Tänään kuulin rouva Nurhosen olevan huonona sairaana. Hänellä onkin jo monet vuodet hartioillaan.
Menisin mielelläni häntä tervehtimään, jos se vain soveltuisi. Mutta kun Asplund, jonka luona varmaankin kävisin, ei kuulu viettävän kesäänsä kaupungissa, täytynee käyntini Nurholassakin jättää tekemättä.
Kovin harvoin häntä viimeisinä täälläolo aikoinakin tapasin, vielä harvemmin luonaan kävin. Viimeisinä vuosina en muulloin kuin joulukuun toisena päivänä, hänen syntymäpäivänään, jolloin käynnin katsoin velvollisuudekseni. Mutta sinäkin päivänä valitsin ajan, jolloin en luullut muita vieraita luonaan olevan.
Samana vuonna, jolloin juomatavarainkauppa oli päivänkysymyksenä, kuitenkin petyin valitsemassani ajassa. Se oli sunnuntaipäivä ja minä menin jonkun verran ennen päivällisaikaa. Mutta rouvan luona olikin silloin Asplund rouvineen ja Kemppainen. Minua pyydettiin jäämään toisten kanssa päivällisille ja minulla ei ollut kieltoon riittävästi syytä.
— Huonoahan meillä on ja yksinkertaista, sanoi rouva Nurhonen, mutta jos Saarelan nyt sentään soveltuisi jäädä, niin olisi se meille hauskaa.
Ja minä jäin.
Keskustelu kosketteli erilaisia asioita ja oli kuin virallisesti pakotettua. Vasta sitten kun siirryttiin omiin asioihin, jonkun verran vilkastuttiin.
Rouva Nurhonen kiitti niistä rahoista, joita oli viime aikoina saanut lainaksi liikkeen varoista.
— Kyllähän se minulle oli hyvä asia, sanoi hän. Herra Saarela ei usko kuinka vaikeata toimeentulomme on ollut.
En ollenkaan sitä epäillyt.
— Mutta kyllä se laina minua pelottaa, jatkoi hän. Millä minä sen maksan? Etteivät vaan herrat sen kautta joutuisi vahinkoon.
Hätäkös teillä nyt enää on, vastasin. Molemmat pojat ovat jo ansaitsemassa ja Miia neidistä kai pian tulee rouva, lisäsin hymyillen.
— Kenen? ehätti Miia kysymään.
— No, en minä salaisuuksia tiedä, sanoin ja katsoin syrjäsilmäyksellä kuulematta olevinaan olevaa Kemppaista. Ajattelen vaan ettei tuollainen kaunis neiti kauvan äitinsä kotona saa olla.
— Pyh!
Kaikki naurahtivat. Minä jatkoin:
— Toivottavasti myöskin liikkeestä voidaan pian ruveta voitto-osuutta jakamaan, kun on päästy juoksevista veloista ja raha-asiat yleensä saatu varmemmalle kannalle. Tähän asti on rahoja tarvittu varata tekeillä olevaan uutisrakennukseenkin.
— Niin, siellähän kovin rustataan ja rakennetaan, vastasi rouva. Kun herrat eivät vaan liikoja laittelisi, etteivät joutuisi vahinkoon.
— Eihän tässä muu ole auttanut, sanoin. Liike on laajennut ja muutenkin uudistuksen tarpeessa. Jos ei pyri eteenpäin, menee taaksepäin.
— Niinhän tuo taitaa olla.
— Kyllä minä nyt myöhemmin olen ajatellut, että liian hätäisesti niihin laajennushommiin tuli ruvettua, sanoi Asplund. Parempi olisi ollut toistaiseksi pysyä ennallaan.
— Mutta sehän oli mahdotonta. Kaikkialla haittaa meitä ahtaus, puhumattakaan että yleisökin vaatii hauskuutta ja jonkinlaista ajanmukaisuutta.
— Vaatimattomuus liikkeessäkin on miellyttävää, ja olisi sitäpaitse sopusoinnussa meidän varallisuutemme kanssa.
— Jaa, kuka liikemies se milloinkin on varakas, kuka köyhä, se on aina hyvin epäselvä asia. Mutta ainakin ahtauden tietänet sinäkin, tahi jos et sitä tiedä, niin kysy näiltä toisilta, sanoin, tarkoittaen John Nurhosta ja Kemppaista.
Kumpikaan heistä ei heti vastannut mitään.
— Olisi pitänyt koettaa sovitella, lisäsi Asplund.
— Ahdashan siellä on, mutta olisi siinä toimeen tultu, sanoi nyt
Kemppainen. Ja John Nurhonen lisäsi:
— Kun ei olisi kaikkea niin suurenmoiseksi tahdottu.
Minä vaikenin. Hetken perästä jatkoi rouva Nurhonen:
Sakari-vainaa se aina pelkäsi kaikkia suuria kustannuksia. Ei hän suinkaan olisi tohtinut liikettä näin paljoa laajentaa.
— Pappa hoitikin omia asioitaan, sanoi John.
— Niinpä niin, niinpä niin, äänsin verkalleen. Sytytin paperossin ja aloin selailla pöydällä olevaa valokuva-albumia. Huomasin etteivät minun selitykseni tyydyttäneet.
Rouva Nurhonen valitti varhaisia kylmiä tänä syksynä. Ja sitten puheltiin sekasin kaikellaista, kunnes ruokapöydässä rouva pyysi anteeksi että hän nyt, kun kerran minut tapaa, puhuu vähän Selimin puolesta. Hän kysyi eikö Selimille olisi minkäänlaista paikkaa liikkeessä?
Selim oli keväällä päässyt kauppakoulusta ja pian sen jälkeen saanut konttoriapulaisen paikan eräässä rantakaupungissa. Mutta nyt oli muuan samassa kaupungissa asuva rouva Nurhosen vanha tuttava, jonka luona Selimin piti asua, kirjoittanut ikäviä tietoja hänestä. Selim oli, tuolta tuttavalta rouvalta saapuneen kirjeen mukaan, ruvennut täysin siemauksin nauttimaan vapaudestaan. Kuului aina tulevan myöhällä yöllä kotiin, seurustelevan huonojen toverien ja muitten viekoittelijain kanssa. Oli usein nähty päihtyneenä, ja nyt oli muuttanut asumaan erään huikentelijaksi tunnetun toverinsa luokse. Tämä kirje oli vaikuttanut ikävästi ja rouva Nurhonen oli sen johdosta ruvennut toivomaan Selimin tänne kotia saantia, ettei hän "vieraassa maailmassa aivan turmeltuisi".
— Tuopa on ikävää, jos lie totta, sanoin. Mutta kun me emme nyt ollenkaan lisämiestä konttoriin tarvittaisi, yksi kun vallan hyvin ennättää työmme tehdä, niin on kovin vaikeata toista ottaa. Ja eiköhän tuo kirjoittaja liioittelekin, sellainenhan on tavallista. Muuten se hänelle tietysti olisi parasta jonkun aikaa työskennellä vieraassa paikassa, ennenkuin omaan liikkeesen asettuu.
— No, mikä oma se tämä nyt Selimille on enempää kuin muutkaan. Mutta minä haluaisin hänet vaan tähän kotikaupunkiin ja kotonaan asumaan.
— Mutta eikö olisi joka tapauksessa syytä toistaiseksi olla odottavalla kannalla. Varoittakaa häntä. Useinkin näkyy olevan siten, että kun nuorukainen äkkiä pääsee vapauteensa, käyttää hän sitä hyvin rajusti, mutta eihän se läheskään aina ole mitään vaarallista. Vanhemmaksi tultuaan tasaantuu mielikin.
Kevytmielisestä nuoruudesta jää aina huonoja ominaisuuksia luonteesen, sanoi Asplund.
— Ehkä. Ne mallihyvät ihmiset ovat kuitenkin usein mahdottomia tähän elämään ja sitäpaitse kovin ikäviä.
— Hm, tuo nyt on taas sitä ylimielisyyttä. Mutta joka tapauksessa ymmärtänet että äiti tahtoisi poikaansa pahasta varjella ja siksi hänet kotia haluaisi.
— Ymmärrän vallan hyvin, vaikkakin luulen että Selimin ikäinen mies jo tulee maailmassa yksinkin toimeen. Oman itsensä hoitaminen on vaan kehitykseksi. Jonkun ajan kuluttua voi hän sitten palata täytenä miehenä, kun silloin häntä luultavasti jo tarvitaankin.
— Jos minä olen tiellä, niin voinhan väistyä, sanoi tähän Kemppainen.
— No no, Kemppainen, vastasin minä.
Ja rouva Nurhonen kiiruhti sanomaan:
— Mitenkä Kemppainen nyt sellaista sanoo. Ei suinkaan Selimin takia kenenkään pois pidä joutuman, vielä vähemmin Kemppaisen, joka jo niin kauvan on talossa ollut. Me olemme vaan Asplundin kanssa ajatelleet että kun liikettä nyt laajennetaan, niin ehkä tarvittaisiin enempi väkeäkin.
Mutta Asplundihan esittelee liikettä supistettavaksi. Hänhän tahtoo viinikaupan lakkautettavaksi.
— Ryhdyttäköön sitä innokkaammin muihin aloihin, vastasi Asplund.
— No, lopettaako viinikauppa sitten aiotaan? kysyi rouva Nurhonen.
— Sitä Asplund haluaa. Mitäs mieltä rouva on?
— Minäkö! En minä häntä ymmärrä, ja eihän se minulle kuulukaan. Herrat vaan tekevät niinkuin paras on. Jos meillä jotakin sanottavaa on, niin tehköön John niinkuin hän tahtoo, poikiahan se läheisimmin koskee.
— Niinkuin Saarela ja Helander tahtovat, niinhän ne asiat ratkaistaan, vastasi John.
Keskustelua jatkui tästä asiasta pitemmältäkin. Minä en voinut hyväksyä tätä äkkipikaista lopettamista, vaan selitin oikeudet nyt täytyvän hakea ja lopettamiskysymyksen ratkaisun joka tapauksessa jättää tuonnemmaksi. Tähän ei Asplund nähnyt mitään syytä olevan, vaan piti parempana että uusiin muotoihin perehdytään mahdollisimman pian, koska jatkaminen vaan vaikeuttaisi sen myöhempääkin lakkauttamista. Me oikein kiivastuimme.
— Kaikki eivät sinun tavallasi voi niin äkkiä uusista aatteista mielipiteitä itselleen muodostaa, vielä vähemmin olla samalla hetkellä valmiita niitten takia elinkeinostaankin luopumaan, sanoin.
— Kaikki eivät mielessään tunne oikeuden vaatimuksia, vastasi Asplund.
— Tuohan nyt on ikävää kun herrat ovat tulleet noin erimielisiksi, sanoi rouva Nurhonen päivälliskahvia juodessamme. Mitenkä tällä tavalla voitte yhdessä toimiakaan?
— En minä suinkaan käsitä, sanoi Asplund hiljaisella äänellä.
— Enkä minä, oli vastaukseni.
— Eikö Saarela voisi ottaa liikettä yksinään, niin saisi tehdä kuin itse tahtoisi, huomautti Kemppainen.
— Millä rahoilla! vastasin.
— No — — —
— Ostakaa te minun osuuteni? esittelin.
— En ainakaan minä enempiin afääreihin sekaannu, vastasi Asplund, ja milläpä nämä toisetkaan sen ostavat. Mutta osta sinä Helanderin kanssa minun osuuteni?
— Kyllä se olisi ikävää, jos Henrikki nyt kokonaan liikkeestä eroaisi, sanoi rouva Nurhonen. Toivoisin minä herrain voivan keskenään sopia.
Sitä toivoimme mekin, mutta emme löytäneet sen langan päätä, joka vyyhteä selvittäisi. Kaikkialla oli sotkuja ja solmuja esteinä.
Pois mentäessä kulin Asplundin kanssa rinnakkain toisten jälessä. Väitin ettei välien särkymystila suinkaan ollut ainoastaan tuossa viinikauppakysymyksessä, vaan että yhteistoimintaa puuttui yleiseenkin. Kemppainen ja John Nurhonen tekevät kyllä liikkeessä välttämättömät tehtävänsä, mutta innotta, ivallisesti ja aivan kuin iloiten kaikista vastoinkäymisistä. He eivät ollenkaan tunne itseään vastuunalaisiksi liikkeen huonommasta tahi paremmasta menestyksestä, sanoin.
— Sinä kuoletat heissä kaiken innon ja itsenäisyyden, vastasi Asplund. Et koskaan kysele heidän mielipiteitään, et välitä heidän käsityksestään, muuta kuin teet ja määräät aivan oman pääsi mukaan. Sellainen ei kohota eikä innostuta apulaisia, vaan tekee heidät nurjamielisiksi.
— Tasavaltaa kaikkine parlamentteineen en minä liikkeen juoksevissa jokapäiväisissä asioissa käsitä mahdolliseksi.
— Ja kuitenkin olisi tasavalta tälläkin alalla onnellisin asema, ja on sellainen ulkomaitten ko-operatiivisissa liikkeissä osoittautunut mahdolliseksikin.
— Näitä liikkeitä en lähemmin tunne, mutta luultavasti niitten luonne koko lailla eroaa meidän liikkeestämme. Ei suinkaan niidenkään hoidossa kaikista pikku asioista yhteisesti neuvotella ja sellaiseen aikaa tuhlata. Niitten menestys riippuu etupäässä siitä, mitä meiltä puuttuu: omasta liikkeesen kiintyneestä ostajakunnasta.
—- Mutta sinun menettelylläsi pelkään minä olevan jonkun suoranaisen sivutarkoituksenkin. Sinä et hyvillä silmin näe Nurhosia, joittenka tämä liike oikeastaan kuitenkin on. Nyt esimerkiksi sinä kaikin tavoin näyt vastustavan Selimin kotia tuloa.
— No mutta, hyvä ystävä, mihin me häntä käyttäisimme?
— Vaikka perusteilla olevan maanviljelyskalustokaupan hoitoon.
— Siinä ei tulla tarvitsemaan muuta kuin tiskimies ja kenties silloin tällöin matkustaja. Edelliseen tarvittaisiin ainakin nyt alussa toimeensa tottunut henkilö, jälkimäistä tehtävää olen ajatellut Johnille.
Eikö olisi parempi antaa Johnin perehtyä jonkinlaiseksi johtajan apulaiseksi?
— Sellaista apulaista ei tarvita.
Eikä me sen selvempään päästy. Vähän ajan päästä sanoin:
— Ei löydy muuta keinoa kuin Kemppainen pois ja Selim hänen sijalleen.
— Ja sinulla olisi luontoa ilman syytä erottaa mies, joka jo monta vuotta, pienestä pojasta, on liikettä palvellut.
— En minä häntä tahdo erottaa, mutta jos te omillenne tilaa haluatte.
— Ei sellaisilla keinoilla.
— No minä sitten!
Vastausta odottamatta hyvästelin ja erosin kotiini mennäkseni.
Kotona en saanut rauhaa tunteiltani. Kävelin kiivaasti edestakaisin lattialla ja olin mietteissäni, vaikkeivät ajatukset missään kohdassa pysyneet. Ne hyppelivät asiasta toiseen kuin orava oksalta oksalle, koskaan löytämättä pysyväistä kiintopistettä itselleen, ja lopulta aina palaten takaisin samaan asiaan: mitä minun on tehtävä? Vuoroin istuin tuolilla ja pää käteen nojautuneena melkein kyyneleitä vuodatin. Tiesin että minun olisi jotenkin ratkaistava asemani ja päätettävä menettelytapani, vaan en saanut minkäänlaista selittävää ajatusta kehkeytymään mielessäni. Irti millä keinoin hyvänsä, lausuin monta kertaa ääneen itsekseni, mutta samalla tuli tuskallinen ikävän tunne rintaan. Liike, kaupunki, eräät ihmiset ja paikkakunnan harrastukset tuntuivat jo sekä omilta että rakkailta. Lopullinen ajatuskin erota tästä kaikesta ja taas joutua uusiin oloihin ja uusiin ympäristöihin, saattoi mielen raskaaksi.
Myöhemmin illalla läksin kävelemään ja menin kaupungin Seurahuoneelle. Yhdyin parin siellä istuvan kaupunkilaisen herran seuraan ja tilasin totia itselleni.
Siellä puheltiin viimeisestä juomakauppakysymyksestä, tulevista valtuusmiesvaaleista, Uudesta Ajasta, ja minulta kyseltiin meidän Nurhosen liikkeen omistajain keskenäisiä väliä. Kaupungilla oli kerrottu paljon asioita meistä, suurimmaksi osaksi sellaisia, joista minä en tiennyt mitään, joita en ollut kuullut ja jotka olivat syrjäisten ihmisten mielikuvitusten tuotteita. Tiedettiin minun kohta täytyvän erota Asplundin ja Nurhosten pakotuksesta ja että nuoret Nurhoset tulevat liikkeen hoitajiksi. Minä olin, niin väitettiin Nurhosten kertoneen, ruvennut juomaan, josta syystä Asplund juomatavarain kauppaa vastustikin, en tehnyt itse mitään, vaan teetätin kaikki työt muilla. Minulle maksettava "suuri palkka" meni aivan hukkaan j.n.e.
Toiset olivat kuulleet Helanderin ostavan koko liikkeen ja Nurhosten perustavan uuden, kilpailevan kaupan.
Vaikka minä nauroin näille jutuille, kun tiesin niitten olevan totuutta vailla, vaikuttivat ne kuitenkin alakuloisuutta mielentilaani. Mutta ainoastaan hetkeksi. Vanhat mustuneet ravintolan seinät, tupakan savu, raskas huono ilma ja nautittavat juomat löysivät minussa kiitollisen esineen vaikutushalulleen. Kun entinen annos loppui, tilasin uutta ja istuin tanakasti pöytämme ääressä kuin olisin ikäni aikonut siinä pysyä.
– Pidä vaan puolesi, äläkä anna kenenkään asioihisi sekaantua, sanottiin minulle.
Minä uhkasin sen tehdä. Ja me päätimme edessä olevassa vaalissa näyttää kutka tässä kaupungissa hallitsevat, ja jos tarpeellista on, niin perustaa vielä kolmannen sanomalehdenkin, ”joka Uuden Ajan tappaisi heti paikalla”. Minä muutuin näitä juomatoveriani kuin veljiäni kohtaan avomieliseksi ja tunsin kuin olisi minulla heistä tuki ja turva alkavassa taistelussa.
Mutta viimein tuli väsymys, into hervahti kuin viimeiset voimat ponnistaneelta päivän kuorman kantaneelta, ja me lähdimme hyvin vähäpuheisina kukin kotiamme.
Aamulla väsytti, enkä noussut vuoteeltani ennenkuin puolen päivän aikaan. Silloin pistäännyin liikkeessä ilmoittamassa lähteväni viikon ajaksi matkalle, enkä kenellekään osoittanut tehtäviään siksi aikaa.
— Totutelkaa nyt liikettä omin neuvoinne hoitamaan, sanoin John
Nurhoselle.