I.
"Hyvää iltaa, neiti Earp", sanoi Denry sulavaan tapaan, minkä hän oli saavuttanut ottamalla tehokkaimpia piirteitä useiden eteväin kansalaisten käytöksestä ja sovittamalla ne yhteen, niin että ne kokonaisuutena katsoen muodostivat Denryn käytöksen.
"Oh! Hyvää iltaa, herra Machin!" sanoi Ruth Earp, joka oli avannut hänelle oven Tudorinkujanteen ja P. Luukkaan aukion kulmauksessa.
Oli heinäkuun iltapäivä. Denryllä oli yllään uusi kesäpuku, jonka kuosi ei todistanut vain nykyistä hyvinvointia, vaan myöskin lujaa uskoa, että hyvinvointia jatkuisi. Mitä Ruthiin tuli, niin tuolla vaatimattoman, mutta hauskan näköisellä tytöllä oli yllään yksinkertainen puku; sinistä palttinaa; ei mitään koristeita. Hänen tukkansa oli tavanmukaisessa harkitussa epäjärjestyksessä; sen uloimmat suortuvat hohtivat välkkyvinä. Hän oli nyt ainakin viidenkolmatta ikäinen, ja hänen katseessaan yhtyi hämmentävällä tavalla perinpohjainen kypsyneisyys perinpohjaiseen vilpittömyyteen. Yhtenä hetkenä oli valmis sanomaan itselleen: "Tuo nainen tuntee ihmisluonnon salaisuuksia enemmän kuin minä opin koskaan tuntemaan." Ja seuraavasi tuokiossa oli valmis sanomaan: "Mikä yksinkertainen pikku olento hän onkaan!" Melkein jokainen mies törmää elämänsä aikana yhteen sellaisten naisten kanssa. Yleiseen puhuen Ruth Earpin käytöstapa oli kova ja taisteluvalmis. Oli ilmeistä, ettei häntä käynyt syyttäminen sukupuolensa tavallisista heikkouksista. Se ilahdutti Denryä. Nopeaälyisenä nuorukaisena, hän oli tajunnut kaikki käsillä olevan tehtävänsä vaarat ja suunnitellut tarpeelliset varokeinot.
"Saanko käydä sisään tuokioksi?" hän kysyi virallisella äänellä. Tuossa äänessä ei ollut vihjaustakaan siihen seikkaan, että tyttö kerran oli myöntänyt hänelle illallistanssin.
"Tehkää niin hyvin", sanoi Ruth.
Palttinahameet suhahtivat miellyttävästi lehahtaen, kun neito kääntyi astuakseen hänen edellään käytävää pitkin. Mutta hän ei välittänyt siitä. Oikeammin sanoen; hän karaisi helposti mielensä sitä vastaan.
Ruth opasti hänet isoon huoneeseen, jota käytettiin tanssiopistona — alastomaan saliin, missä Denryn omille kömpelöille jäsenille oli puoltatoista, vuotta varemmin opetettu sulavuuden ja rytmin alkeita. Neito asusti peräpuolella erästä rakennusta, jonka etuosan muodosti tyhjä myymälä. Myymälän oli vuokrannut hänen isänsä, joka oli siinä tehnyt yhden lukuisista vararikoistaan; minkä jälkeen ahneet saamamiehet olivat anastaneet hänen varastonsa viimeisiä uutuuksia, ja herra Earp oli muuttanut Birminghamiin, missä hän keikkui jälleen vararikon vaiheilla. Ruth oli jäänyt yksikseen ja suojattomaksi hoitamaan melkoista määrää talousvälineitä, jotka olivat kuuluneet hänen äidilleen. (Kaikkien ammatti-vararikkolaisten tavoin oli herra Earpilläkin aina ollut omaisuutta, joka ei kuulunut hänelle, kuten hän saattoi todistaa velkojilleen.) Yleinen mielipide oli hyväksynyt Ruthin päätöksen jäädä kotikaupunkiin omalle vastuulleen ja vuokrata osan taloa, jotta ei menettäisi toiminta-alaansa tanssinopettajattarena. Yleinen mielipide sanoi, että "olisi ollut järjetöntä pysytellä moisen isä-hulttion hännässä."
"Siitä on jo pitkä aika, kun me viimeksi tapasimme", huomautti Ruth varsin miellyttävästi, kun he istuutuivat.
Niin olikin. Illallistanssin tuttavallinen hurmio ei ollut koskaan toistunut. Denry oli ollut niin tavattoman uuttera raivatessaan itselleen uraa ja pyrkiessään täysipitoiseksi klubimieheksi, ettei ollut ennättänyt kiinnittää sydämeensä sitä huomiota, minkä se ansaitsi hänen ikäänsä nähden.
"Niin, eikö olekin?" Denry vastasi.
Sitten syntyi äänettömyys, ja molemmat antoivat katseensa harhailla tuossa vieraanvarattomassa ja perin puisevassa huoneessa. Nyt oli sopiva hetki Denryn toteuttaa ennalta laadittu suunnitelmansa kaikessa hurjassa yksinkertaisuudessaan. Hän teki niin.
"Olen tullut tiedustamaan vuokraa, neiti Earp", hän sanoi ja pakottausi katsomaan neitoa silmiin.
"Vuokraako?" huudahti Ruth, ikäänkuin ei olisi koskaan elämässään kuullut sellaisesta asiasta kuin vuokrasta, ikäänkuin kesäkuun 24 (jo aikoja sitten ohitse) olisi tavallinen päivä kuten kaikki muutkin.
"Niin", sanoi Denry.
"Mitä vuokraa?" kysyi Ruth, ikäänkuin tässä: olisi hänen tietämänsä mukaan ollut kysymys vaikka Buckingham-palatsin vuokrasta.
"Teidän", sanoi Denry.
"Minun!" hän mutisi. "Mutta mitä teillä on tekemistä minun vuokra-asiassani?" hän tiedusti. Ja tuntui aivan siltä, kuin hän olisi sanonut: "Mutta mitä sinulla, poika pahanen, on tekemistä minun vuokra-asiassani?"
"Tiedätte kai, että minä olen vuokrainkerääjä?" virkkoi Denry.
"Ei, sitä en tietänyt", vakuutti Ruth.
Denry arveli hänen tekaisseen hätävalheen pelkästä pahankurisuudesta. Mutta sellainen ei ollut asian laita. Hän ei tietänyt Denryn keräävän vuokria. Hän tiesi, että Denry oli velikulta, merkkimies, kuuluisuus; siinä kaikki. Omituista, että älykkäimmänkin naisen tuntemus rajoittuu määrättyihin aloihin.
"Niin", Denry sanoi, yhä vielä kylmällä virallisella äänellä, "minä kerään vuokria."
"Olisin luullut teidän keräävän kernaammin postimerkkejä", virkkoi Ruth tuijottaen ikkunasta savutorveen, joka nokesi koko taivaan.
Jos Denry olisi keksinyt jotain sukkelaa ja purevaa vastaukseksi tähän pistokseen, niin hän olisi saattanut eksyä kovan, tunteettoman liikemiehen osasta. Mutta hän ei saanut keksityksi mitään. Niin hän jatkoi vakavasti:
"Herra Herbert Calvert on uskonut kaikki kiinteistönsä minun hoitooni, ja hän on antanut minulle jyrkän määräyksen, ettei mitään vuokria ole jätettävä rästiin."
Ruth ei vastannut. Herra Calvert oli pienikasvuinen viisikymmenvuotias, joka oli ansainnut rahaa "välitystoimitsijan" salaperäisessä työssä. Maineeltaan hän oli todellakin paljoa kovempi kuin miksi Denry saattoi edes tekeytyäkään, ja Denry olikin hätkähtänyt aika lailla moisen asiakkaan ilmestyessä. Jos yksikään henkilö Bursleyssä kykeni armottomasti keräämään omat vuokransa, niin Herbert Calvertin täytyi olla se mies!
"Odottakaahan vähän", sanoi Denry edelleen ottaen taskustaan kirjan ja vilkaisten siihen, "te olette velkaa vuokran viideltä neljännekseltä — kolmekymmentä puntaa."
Hän tiesi kirjattakin tarkalleen, mitä Ruth oli velkaa, mutta kirja auttoi häntä pysymään tasapainossa, soi hänelle tarpeellista siveellistä tukea.
Vähääkään varoittamatta Ruth Earp purskahti pitkään ja hilpeään naurunhelinään. Hänen naurunsa oli paljoa sievempi kuin hänen kasvonsa. Hän nauroi hyvin. Bursleyn eduksi hän olisi voinut antaa opetusta naurussa yhtä hyvin kuin tanssissa, sillä Bursley ei naura sulavasti. Hänen naurunsa todisti, ettei hänellä ollut mitään huolia maailmassa ja ettei maailma ollut hänelle muuta kuin kevyen huvituksen lähde. Denry hymyili varovaisesti.
"Minulle tämä on tietysti pelkästään liikeasia", hän sanoi.
"Vai sellaista on herra Herbert Calvert tehnyt!" huudahti Ruth hilpeyden vähitellen rauetessa hiilokseksi. "Minä olinkin utelias tietämään, mitä ihmettä hän keksii! Luultavasti tiedätte kaiken herra Herbert Calvertista?" hän lisäsi.
"En", sanoi Denry; "en tiedä hänestä muuta paitsi että hän omistaa kiinteistöjä, jotka ovat minun hoidossani. Malttakaas", hän oikaisi, "luulen muistavani, että kerran pyyhin hänen nimensä teidän ohjelmastanne."
Ja hän sanoi itsekseen: "Siitä sait! Jos häntä haluttaa kujeilla niin hurjasti postimerkeistä, niin miksi en minäkin vuorostani…" Muisto siitä, että oli lyönyt juuri Herbert Calvertin laudalta Chellin kreivittären historiallisissa tanssiaisissa, sai hänet luottamaan lujemmin omaan kykyynsä suoriutua tästä kohtauksesta loistavasti.
Ruthin ääni kävi ankaraksi ja kylmäksi. Tuntui uskomattomalta, että hän oli vast'ikään nauranut.
"Minäpä kerron teille herra Herbert Calvertista." Hän äänsi sanansa verkkaisen, ankaran selvästi. "Herra Herbert Calvert käytti vuokrankantokäyntejään osoittaakseen minulle erikoista huomaavaisuutta. Yhteen aikaan hän oli — tuota noin — meni niin pitkälle, että tuskin tahtoi ottaa vastaan vuokrarahoja."
"Todellakin!" mutisi Denry ihan ymmällään siitä tavasta, millä herra
Herbert Calvert osoitti "menneensä pitkälle".
"Niin", sanoi Ruth yhä vielä ankarasti ja vihaisesti. "Nainen ei tietenkään voi ratkaista sellaisia asioita ihan yht'äkkiä", hän jatkoi. "Ei tietenkään!" hän toisti.
"Eipä tietenkään", Denry myönteli käsittäen, että tässä vedottiin hänen elämänkokemukseensa ja ihmisluonnon syvään tuntemukseen.
"Ja kun sitten ratkaisin asian lopullisesti, ei herra Herbert Calvert, käyttäytynyt gentlemanin tavoin. Hän unohti, mitä velvollisuus omaa itseään ja minua kohtaan vaati. En viitsi kuvata teille, minkälaiseksi hän teki kohtauksen. Kerron tämän teille vain siksi, että tietäisitte asian. Sanalla sanoen, hän käyttäytyi hyvin sivistymättömästi. Eikä nainen unohda sellaista, herra Machin." Neidon silmät uhkasivat häntä. "Päätin rangaista herra Herbert Calvertia. Ajattelin, että koska hän ei välittänyt vuokrastaan ennen sitä — no niin, odottakoon sitä nyt! Olisin voinut sanoutua vapaaksi tästä huoneistosta. Mutta sitä en tehnyt. En käsittänyt, miksi minun olisi pitänyt joutua ikävyyksiin sen vuoksi, että herra Herbert Calvert oli unohtanut olevansa gentleman. Sanoin: odottakoon nyt vuokraansa, ja päätin itsekseni vartoa mitä hän uskaltaisi tehdä."
"En oikein ymmärrä teidän ajatustanne", tokaisi Denry.
"Kenties ette", keskeytti neito. "En odottanutkaan teidän ymmärtävän. Te ja herra Herbert Calvert…! Hän ei siis uskaltanut tehdä mitään itse, ja nyt hän palkkaa teidät sijastaan tähän likaiseen työhön. Hyvä on! Hyvä on!…" Hän kohotti uhmaavana päätään. "Miten käy, ellen maksakaan vuokraa?"
"Minun täytyy antaa asiain kehittyä menojaan", sanoi Denry ystävällisesti hymyillen.
"Olkoon menneeksi sitten", vastasi Ruth Earp. "Kun antautuu tekemisiin herra Herbert Calvertin kaltaisten ihmisten kanssa, niin täytyy vastata seurauksista! Minulle se on joka tapauksessa samantekevää."
"Eikö teidän sopisi maksaa edes osaa?" tiedusti Denry yhä suopeampana.
"Sopisi!" huudahti Ruth. "Sopii varsin hyvin, mutta minä en halua. En maksa penniäkään, ennenkuin on pakko. Koettakoon herra Herbert Calvert pahintaan, silloin maksan. Mutta en ennen! Ja koko kaupunki saa kuulla kaiken herra Herbert Calvertista!"
"Vai niin", nauroi Denry keveästi.
"Sopisi!" toisti Ruth ylenkatseellisesti. "Luullakseni jokainen
Bursleyssä tietää, että minun toimintapiirini kasvaa vuosi vuodelta!…
Sopisi!"
"Se on siis lopullinen vastauksenne, neiti Earp?"
"Niin on!" sanoi neiti Earp.
Denry nousi. "Silloin minun ei auta tehdä muuta kuin lähettää tänne häätömies huomisaamuna varhain." Hän olisi voinut sanoa: "Silloin ei minun auta tehdä muuta kuin lähettää tänne kimppu orkideoja."
Toinen mies olisi tuntenut mielenliikutusta ja mahdollisesti tuonut sen julki. Mutta ei Denry, vuokrainkerääjä ja pienten ja suurten kiinteistöjen hoitaja. Denryssä oli useita eri ihmisiä, mutta hänellä oli suuri lahja pitää erillään kaksi eri Denryä huomatessaan joutuneensa mutkalliseen tilanteeseen.
Ruth Earp nousi myöskin. Hän antoi silmäluomensa painua ja katseli vierastaan niiden alta. Ja sitten hän alkoi vähitellen hymyillä.
"Minua halutti vain nähdä, mihin te ryhtyisitte", hän sanoi matalalla, tuttavallisella äänellä, josta jokainen vihamielisyyden piirre oli äkkiä kadonnut. "Te olette kummallinen ihminen", hän jatkoi omituisesti, ikäänkuin viehättyneenä Denryn yksilöllisyyden tarjoamiin arvoituksiin. "Minä en tietenkään päästä asioita niin pitkälle. Minua halutti vain nähdä, mitä te sanoisitte. Minä kirjoitan teille tänä iltana."
"Maksuosoituksenko?" tiedusti Denry rakastettavan, hilpeän kohteliaasti. "Minä en kerää postimerkkejä."
(Ja itsekseen: "Siinä sait postimerkeistäsi!")
Ruth epäröi. "Odottakaas!" hän sanoi. "Minä tiedän paremman keinon.
Voitteko tulla huomenna iltapäivällä? Pankki ei ole enää auki."
"Kyllä", virkkoi Denry, "voin varsin hyvin tulla. Mihin aikaan?"
"Oh!" vastasi Ruth, "mihin aikaan tahansa. Jos tulette neljän tienoissa, niin saatte kupin teetä kaupanpäällisiksi. Vaikka sitä ette ansaitse!" Tuokion kuluttua hän lisäsi vakuuttavasti: "Luonnollisesti tiedän, että liikeasiat ovat teille liikeasioita. Mutta olen joka tapauksessa iloinen siitä, että kerroin teille täyden totuuden tuosta rakkaasta herra Herbert Calvertistanne."
Ja astellessaan verkalleen kotiin Denry mietiskeli naisen merkillistä, oikullista, huikentelevaista omituisuutta ja sitä taikatehoa, minkä hänen oma olemuksensa herätti naisissa.