II.
Oli seuraava iltapäivä heinäkuussa. Denryllä oli yllään uusi kesäpukunsa, mutta kaulahuivi hienompaa lajia kuin edellisen päivän. Mitä taasen Ruthiin tuli, niin tuo vaatimattoman, mutta hauskan näköinen tyttö oli pukeutunut erääseen harkituimpia ja vaahtoisimpia asujaan. Ihmeelliseltä tuntui, että moinen asu saattoi kestää edes tunnin ajan sitä nokea, joka luo yhtämittaista mielenkiintoa ja kiihtymystä Bursleyn ilmaan. Se oli valkoista musliinia täynnä läpikuultavia valkoisia pilkkuja ja pohjana jotain punaista. Denry kuvitteli nähneensä osia siitä ennenkin — tanssiaisissa, ja niinhän olikin laita; mutta nyt se oli teepuku, varustettu pitkillä raukeilla hihoilla; sen laineet murtuivat olkapäiden kohdalla lennättäen pitsikuohua Ruthin kaulan jyrkänteitä myöten ylöspäin. Denry ei tietänyt sitä teepuvuksi. Mutta hän tiesi, että se teki mitä omituisimman ja miellyttävimmän vaikutuksen häneen itseensä ja että Ruth oli luvannut hänelle teetä. Hän oli iloissaan siitä, että oli emäntänsä kunniaksi ottanut parhaan kaulahuivinsa.
Vaikka oltiinkin heinäkuussa, käytti Ruth jonkinlaista huivia teepukunsa yllä. Huivi se ei ollut, sen Denry huomasi; olihan vain parin kyynärän verta perin ohutta musliinia. Hän vaivasi päätään keksiäkseen sen tarkoituksen. Lämmittämään ei sitä käytetty, sillä se ei olisi auttanut sulattamaan jääpuikkoakaan. Olikohan sen tarkoituksena täyttää sama tehtävä kuin musliinin korutavarakaupassa? Ruth oli kalpea. Ääni oli raukea ja sävyltään pyytävä.
Ruth ei opastanutkaan häntä tällä kertaa karuun puisevaan tanssiopistoon, vaan peräti pieneen huoneeseen, joka oli hänen itsensä lailla verhottu musliinilla ja nauharuusuilla. Miellyttävän näköisten miesten ja naisten valokuvia oli koristamassa punertavan-vihreitä seiniä. Uunin reunake oli peitetty verholla, ikäänkuin se olisi ollut synti. Kirjoituspöytä, yhtä vihreä kuin lehti, sijaitsi huolimattomasti eräässä nurkassa; pöydällä oli maljakko sisältäen vadelmanoksia. Keskellä huonetta pieni pöytä, pöydällä väkiviinalamppu täydessä liekissä ja lampun päällä vesipannu skaaloja harjoittaen; tarjotin anasti muun osan pöytää. Vielä oli kaksi nojatuolia; Ruth vaipui sulavasti toiseen, ja Denry otti toisen varsin varovasti.
Hän oli hermostunut. Ei mikään ole niin omiansa kuin musliini tekemään naivia ihmistä hermostuneeksi. Mutta hän oli mielissään.
"Eipä tämä juuri muistuta Hullinsin lesken kuosia!" hän mietti itsekseen.
Ja hän toivoi, että vuokria saisi aina periä yhtä helposti ja sellaisessa ympäristössä kuin juuri tällä haavaa. Hän näki, kuinka ihanaa oli olla vapaa mies, tarvitsematta toimia kenenkään käskettävänä; Bursleyssä ei ollut monikaan mies sellaisessa asemassa, että voi saapua kello neljältä teetä juomaan saatuaan vain päivää varemmin kutsun. Sitä paitsi teki 5 prosenttia kolmestakymmenestä punnasta kolmekymmentä shillinkiä, niin että jos hän viipyi tunnin ajan — ja hän aikoi viipyä tunnin ajan — niin hän ansaitsisi huvitellessaan rahaa tasaisesti kuusi pennyä minuutissa.
Se oli oikein ihanteellista liikehommaa.
Kun kattila skaaloista suoriuduttuaan puhkesi laulamaan kastanjettien ja höyryn säestämänä ja Ruthin hihat nousivat ja laskivat hänen valmistaessaan teetä, silloin Denry tunnusti vilpittömästi itselleen, että juuri tällaiseen hän oli todella luotu eikä suinkaan Broughaminkadun tarjoamaan elämään. Hän myönsi itselleen nöyrästi, että tällainen asiain tila oli "elämää" ja ettei hänellä tähän mennessä ollut vielä ollut oikeata käsitystä siitä, mitä "elämä" oli. Sillä vaikka hän olikin velikulta ja nouseva tähti, vaikka hän olikin uutterasti käynyt Urheiluklubissa, ei hän silti ollut päässyt tunkeutumaan Bursleyn seuraelämän, ylempiin perhekerroksiin. Häntä ei oltu kertaakaan kutsuttu mihinkään kotiin, missä hänen oli tarkoin punnittava joka sana. Hän pysyi yhä edelleen miehenä, jonka kanssa voi tuttavallisesti jutella kadulla ja klubissa — mutta siinä kaikki. Äidin maine flanellin pesijänä oli häntä vastaan; Broughaminkatu oli häntä vastaan; ja ennen kaikkea oli varattomuus häntä vastaan. Tosin hän oli mahtavasti lahjoittanut talon iäkkäälle leskelle! Tosin hänen onnistui herättää tuttavissaan sellainen epämääräinen käsitys, että hän menestyi ja varttui varttumistaan taloudellisesti! Mutta se ajatus oli liian epämääräinen, häilyi liiaksi ilmassa. Ja vaatekertaa lukuun ottamatta hän ei antanut koskaan silminnähtävää todistusta siitä, että hänellä oli rahaa tuhlattavana. Hän ei voinut. Niillä rahoilla, mitä hänellä oli säännöllisesti käytettävinään, ei saanut aikaan muuta kuin tyydyttävän suoran laskoksen kummankin housunlahkeen keskelle. Kaupunki odotti hänen tekevän jotain ratkaisevaa siihen suuntaan, mitä se nimitti "repäise faksi".
Ja niin Ruth Earp oli ensimmäinen kutsumaan hänet hienompaan kulttuurielämään, nauttimaan niistä iloista, joita lymyili Bursleyn rumien seinien sisäpuolella.
"Sokuria?" kysyi Ruth pää kallellaan, käsivarsi koholla, hiha alas valahtaneena ja pala sokuria valkoisen hiiren tavoin puristettuna pihtien hampaisiin.
Kukaan toinen ei ollut koskaan sanonut hänelle "Sokuria?" sillä tapaa. Äiti ei sanonut hänelle koskaan "Sokuria?" Äiti tiesi hänen haluavan kolme palaa, mutta ei suostunut koskaan antamaan hänelle kahta enempää. "Sokuria?" tuolla hiukan heikolla, anelevalla äänellä lausuttuna tuntui olevan täynnä merkillisyyttä, samalla kertaa valtavaa ja välttelevää.
"Kyllä, kiitos."
"Toinen pala?"
Ja tuo "Toinen pala?" oli vieläkin suloisempi. Hän virkkoi itselleen:
"Tämä on varmaankin sitä, mitä sanotaan hakkailuksi."
Kun historioitsija kertoo tarkan totuuden, niin on aina tarjona vaara, ettei häntä uskota. Mutta siitä vaarasta huolimatta täytyy suoraan sanoa, että tällä haavaa Denry mietti toden teolla avioliittoa. Typerä ja lapsellinen ajatus, luonnottoman harkitsematon; mutta se juolahti hänen mieleensä ja — mikä merkitsee enemmän — se jäi sinne! Hän kuvitteli avioliittoa alituiseksi iltapäiväteeksi kahden kesken hienon naisen kanssa, musliiniympäristössä. Ja tämä kuva miellytti häntä suuresti. Ja Ruth ilmeni hänelle uudessa valossa. Kenties sen sai aikaan hänen äänessään ilmenevä muutos. Ruth tuntui hänestä samalla haavaa varsin naiselliselta ja lumoavalta olennolta ja olennolta, joka kykeni ansaitsemaan oman elatuksensa tavalla, mikä oli sekä omaperäinen että hienolle naiselle sopiva. Ruthin kaltainen nainen olisi ihastuttava tuntumatta taakalta. Ja eikö hän ollut tosiaankin merkillinen nainen, yhtä merkillinen kuin hän itse oli miehenä? Täällä hän eli hienostuneen ylellisyyden keskellä. Se ei ollut kallista ylellisyyttä (hänellä oli oivallinen käsitys asian rahallisesta arvosta), mutta se oli kuitenkin ylellisyyttä. Ja koko asia oli niin tyylikäs. Hän halusi kaikesta sydämestään olla tyylikäs.
Ja sitten voileivät! Mikä miellyttävä keksintö! Voileivän laatiminen ei maksanut mitään — varmaankin Ruth oli tehnyt ne omin käsin — ja kuitenkin se antoi ruoalle aivan erikoisen maun.
"Mikä teidät sai lahjoittamaan sen talon rouva Hullinsille?" kysyi Ruth äkkiä vilpittömyydellä, joka tuntui vaativan vilpittömyyttä.
"Oh", hän vastasi, "se oli vain päähänpisto! Ajattelin, että pitäisi tehdä niin. Se tuli päähäni silmänräpäyksessä, ja sitten tein sen."
Ruth pudisti päätään. "Kummallinen mies!" hän huomautti.
Syntyi äänettömyys.
"Eikö siihen ollut syynä jotain, mitä Charlie Fearns sanoi?" Ruth uteli.
Hän lausui nimen "Charlie Fearns" jonkinlaisella lievällä ylenkatseen vihjauksella ikäänkuin ilmaistakseen Denrylle, että tietysti hän ja Denry kykenivät sijoittamaan Fearnsin oikealle paikalleen.
"Ohoo!" sanoi Denry. "Tunnette siis koko asian?"
"Tietysti se levisi ympäri kaupunkia. Rouva Fearnsin tyttö, Annunciata — mikä naurettava nimi — on minun oppilaitani — nuorin kaikista."
"No niin", virkkoi Denry hetken vaiettuaan, "minua ei tietenkään haluttanut päästää Fearnsiä mestaroimaan."
Ruth hymyili myötämielisesti. Denry tunsi, että he ymmärsivät toisensa syvästi.
"Tuossa laatikossa on savukkeita", sanoi Ruth uuninreunakkeelle viitaten, kun Denry oli ollut siellä puoli tuntia.
"Sallitteko todellakin?" mutisi Denry.
Ruth kohotti kulmakarvojaan.
Isommassa rasiassa oli myöskin hopeinen tulitikkulaatikko. Kaikki yksityiskohtaisesti järjestyksessä. Denrystä tuntui siltä, että hän seisoi vuorella ja hänen tarvitsi vain laskeutua kiertelevää polkua joutuakseen luvattuun maahan. Hän oli peräti tyytyväinen siihen maailmanmiehen tapaan, millä hän oli sanonut: "Sallitteko todellakin?"
Hän tuprutteli savua hellävaroen. Ja savuke huuliensa välissä ja heiluttaen vasemmalla kädellä tulitikun sammuksiin hän kysyi:
"Poltatteko itse?"
"Kyllä", sanoi Ruth, "mutta en julkisesti. Minä tunnen miehet."
Tämä tapahtui siihen aikaan, jolloin naiset tupakoivat vielä arastellen.
"Minä pyydän", vakuutti Denry työntäen rasian häntä kohti. Mutta Ruth ei halunnut tupakoida.
"En tarkoita teitä", hän sanoi, "en laisinkaan. Mutta en voi hyvin.
Päätäni kivistää niin hirveästi."
Denry tekeytyi huolestuneen näköiseksi.
"Te näytättekin aika kalpealta", hän virkkoi kömpelösti.
"Kalpealta!" toisti Ruth. "Olisitte vain nähnyt minut tänä aamuna. Minua vaivaa toisinaan ankara huimaus. Lääkäri sanoo sen johtuvan huonosta ruoansulatuksesta. Mutta ei jutella minun vähäpätöisestä persoonastani ja typeristä taudeistani. Ehkä tee vaikuttaa hyvää."
Denry vastusteli jälleen, mutta hänen kokemuksensa sisäisestä kulttuurista oli liian veres antaakseen hänen vastustella tehokkaasti. Asian laita oli sellainen, ettei hän osannut sanoa sitä luonnollisesti. Hänen oli sepitettävä sanottavansa ja sitten lausuttava ne, ja tuloksesta puuttui välittömyyden välttämätön sävy. Hän ei voinut olla ajattelematta, kuinka ihmeellisesti naiset osasivat hillitä itseään. Kun hänen päätään kivisti — mikä onneksi tapahtui harvoin — silloin ei hän kyennyt ajattelemaan ja puhumaan mitään muuta; koko maailmankaikkeus oli pelkästään päänkipua. Ja nyt Ruth tunsi päänsä kipeäksi, eikä kuitenkaan ollut puoleen tuntiin maininnutkaan sitä!
Ruth alkoi rupatella Fearnseistä ja Swetnameista ja kertoi juoruja Henry Mynorsista (joka vastusti tanssia) ja Anna Tellwrightista, tuon vanhan rikkaan kitupiikin Ephraim Tellwrightin tyttärestä. Se oli ilmeistä; hän tunsi Bursleyn seuraelämän kulissien takaiset asiat! Aivan kuin hän olisi poistanut etuseinän joka talosta ja tutkinut jokaista huonetta kaikessa rauhassa, tarkan yksityiskohtaisesti. Mutta tietysti tanssinopettajattarella oli tilaisuuksia… Denryn oli tekeytyminen melkein yhtä kaikkitietäväksi.
Sitten Ruth katkaisi keskustelun vähääkään varoittamatta ja nojautui taaksepäin tuolissaan.
"Viitsisitteköhän käväistä tuolla ladossa minun puolestani?" hän mutisi.
Tavallisesti hän nimitti tanssiopistoa ladoksi. Se oli varemmin ollut tavarasäiliönä.
Denry hypähti pystyyn. "Kernaasti", hän sanoi varsin innokkaana.
"Luullakseni löydätte pienen hajuvesipullon pianolta", virkkoi Ruth sulkien silmänsä.
Denry riensi kiihkeänä tekemään työtä käskettyä ja tuntien olevansa pelottava ritari ja heikkojen naisten suojelija. Hän tunsi selvästi hallitsevansa tilannetta. Aivan oikein, pieni hajuvesipullo oli pianolla. Hän sieppasi sen ja kantoi Ruthille ritarillisuuden siivillä. Hän ei ollut tietänyt, että hajuvesi paransi tai lievensi päänkipua.
Ruth avasi silmänsä ja koetti ankarasti ponnistaen näyttää iloiselta ja paremmalta. Mutta se ei onnistunut. Hän otti tulpan pullosta ja haisteli ensin tulppaa ja sitten pulloa; sitten hän kaatoi muutaman pisaran nestettä nenäliinalleen ja sovitti sen ohimoilleen.
"Se helpottaa", hän sanoi.
"Todellakin?" tiedusti Denry. Hän ei tietänyt, mihin ryhtyisi — oliko istuttava ja uskottava neito terveemmäksi vaiko jäätävä seisomaan kunnioittavaa ja vakavaa huolestuneisuutta osoittaen. Hän arveli, että parasta olisi lähteä; mutta eikö ollut epäritarillista hyljätä Ruth moisissa olosuhteissa? Asuihan tämä yksinään. Hänellä ei ollut palvelijatarta, siivoojatar vain kävi siellä silloin tällöin.
Ruth nyökkäsi urheata, väärää hilpeyttä osoittaen. Ja sitten hän sai uuden puuskan.
"Eiköhän teidän olisi parasta mennä levolle?" ehdotti Denry päättäväisemmin. Ja hän lisäsi: "Ja minä lähden… Teidän pitäisi mennä levolle. Ei siinä muu auta." Hän puheli nyt kuin viisas setä ikään.
"Ei, ei", sanoi Ruth heikosti. "Sitä paitsi teidän ei käy lähteminen, ennenkuin olen maksanut teille."
Denryn kielen kärjellä oli jo huudahdus: "Oh, älkää välittäkö siitä nyt!" Mutta hän hillitsi itseään. Denryssä oli huomattava määrä selvää järkeä. Hän oli vaivannut päätään ajattelemalla, miten voisi sievästi mainita vuokran lähtiessään kiireisesti, jotta Ruth voisi mennä levolle. Ja nyt tämä oli itse selvittänyt pulman.
Ruth ojensi käsivartensa ja otti avainkimpun pikkupöydällä olevasta korista.
"Ehkä tahtoisitte avata tuon laatikon?" hän sanoi. Ja tarkastellessaan avaimia toista toisensa jälkeen valitakseen oikean hän lisäsi: "Joka neljännes olen pannut rakkaan herra Calvertinne vuokran tuon kaapin laatikkoon… Tässä on avain." Hän kannatti koko kimppua valitsemastaan avaimesta, ja Denry otti sen käteensä. Ja sitten hän vaipui jälleen tuoliinsa ponnistuksen uuvuttamana.
"Teidän täytyy vääntää avainta äkkiä", hän sanoi heikosti, kun Denry kopeloi kömpelösti lukkoa.
Niinpä hän väänsi avainta äkkiä.
"Oikeanpuoleisessa pikku laatikossa on pussi", mutisi Ruth.
Avain kääntyi kääntymistään. Alussa se oli tenännyt vastaan, mutta nyt se pyöri liiankin helposti.
"Ei se ota auetakseen", hän sanoi tuntien itsensä kömpelöksi.
Avain raksahti ja luisti, ja toiset avaimet helisivät vastakkain.
"Kyllä se aukeni aivan helposti tänä aamuna", vakuutti Ruth. "Se on kyllä hiukan itsepintainen."
Avain pyöri pyörimistään.
"Odottakaahan, minä avaan sen itse", sanoi Ruth väsyneesti.
"Ei, ei!" intti Denry.
Mutta Ruth nousi urheana, hoippui kaapin luo ja otti avainkimpun hänen kädestään.
"Pelkään, että olette jollain lailla särkenyt lukon", selitti Ruth koetettuaan turhaan avata kaappia.
"Niinkö?" mutisi Denry. Hän tiesi joutuneensa noloon asemaan.
"Tahtoisittekohan käväistä Allmanilla", sanoi Ruth siirtyen jälleen tuolilleen, "pyytämässä, että lähettävät miehen avaamaan lukon? Muuta keinoa ei ole. Tai ehkä olisi parasta sanoa, että lähettävät heti huomisaamuna. Ja heti kun hän on korjannut sen, niin tulen itse tuomaan rahat. Ja voitte ilmoittaa rakkaalle herra Calvertillenne, että aion muuttaa ensi neljännekseltä."
"Älkää vaivautuko tuomaan", sanoi Denry. "Voin varsin hyvin pistäytyä itse tänne."
Ruth joudutti hänet tiehensä arvoituksellisella tavalla. Denry ei ollut varma siitä, oliko hän onnistunut vaiko epäonnistunut Ruthin mielestä maailmanmiehenä ja hienostuneena teenjuojana.
"Älkää vain unohtako Allmania!" muistutti Ruth hänen poistuessaan huoneesta. Hänen oli määrä sulkea itse ulko-ovi jälkeensä.