III.
Hän palasi myöhään samana yönä Urheiluklubista vietettyään siellä hauskan illan, jota oli kestänyt kello yhteen asti. Juuri työntäessään äitinsä mökin isoa avainta lukkoon hän havaitsi merkillisen ilmiön Broughaminkadun yläpäässä, missä tämä liittyy P. Luukkaan aukioon. Ja sitten hän erotti lämpimän kesäyön kaasuvaloisessa hämärässä epämääräisen suorakulmaisen laitteen liikkuvan verkalleen Broughaminkadun rinnettä kohti.
Siellä tuli muuttovaunut.
Mutta tavatonta ei ollut se, että siellä tuli muuttovaunut, vaan että ne liikkuivat omasta voimastaan ja tahdostaan. Sillä edessä ei ollut mitään hevosia, ja Denry näki, että kaksoisaisat oli nostettu kohtisuoraan ylöspäin, kuten ajurit tekevät riisuttuaan hevoset valjaista. Muuttovaunut olivat lähteneet karkuun. Ne olivat huomanneet koston päivän koittavan ja pakenivat. Vartijat olivat kaikesta päättäen jättäneet jarrun kiinnittämättä, ja nyt ne olivat päässeet irralleen.
Ne laskeutuivat ensimmäisen osan Broughaminkatua suuruudelleen sopivalla arvokkuudella ja samalla haavaa ilmeisesti tajuten tilanteen hullunkurisuuden. Sitten ne tuntuivat sanovan itselleen: "Muuttovaunut ovat aina muuttovaunuja." Sitten ne tekeytyivät typerän vakaviksi kuin mies, joka on täysin varma siitä, ettei ole humalassa. Siitä huolimatta ne pysyttelivät verraten hyvin keskellä katua, mutta ikäänkuin katu olisi ollut pingotettu köysi.
Ryminä kasvoi, mikäli ne lähestyivät Denryä. Hän veti avaimen äitinsä mökin ovesta ja pisti sen taskuunsa. Hän oli aina parhaimmillaan ratkaisutilanteessa. Ja muuttovaunujen hyökkäys oli ilmeisesti vaarallinen tilanne. Alempana kävi Broughaminkadun rinne uhkaavammaksi, ja oli mahdollista, että muuttovaunut, jotka olivat päättäneet pysyä muuttovaunuina, siirtäisivät kadun alapäässä olevat ihmiset yht'äkkiä vuoteestaan. Muuttovaunut, joiden into on herännyt, saattavat kyetä hämmästyttäviin suorituksiin. Kokonaiset kadut voivat luhistua niiden tieltä.
Kun muuttovaunut kulkivat Denryn ohitse noin puolen neljättä engl. peninkulman nopeudella tunnissa, hän hypähti tai paremminkin kapusi niihin menettämättä tässä työssä muuta kuin hattunsa, joka jäi hänen äitinsä oven edustalle todistamaan, että poika oli käynyt siellä ja poistunut harvinaisten olosuhteiden vallitessa. Denryssä oli herännyt oivallinen ajatus pudottaa aisat alas toimimaan jarruina. Mutta ollen tottumaton käsittelemään aisoja tämä toimitus kävi häneltä jotensakin hitaasti, ja ennenkuin ensimmäinen aisapari oli pudonnut, kiitivät muuttovaunut jo kahdeksan peninkulmaa tunnissa ja jyrkin kohta oli vielä edessä. Sitä paitsi vasemmanpuoleisen aisaparin pudottaminen lennätti vaunut vasemmalle, ja Denry sai pudotetuksi toisen parin parahiksi pelastaakseen tielle joutuneen lyhtypatsaan. Kaivellen ja kyntäen kadun pintaa nuo neljä aisanpäätä antoivat muuttovaunuille jotain ajateltavaa muutaman sekunnin ajaksi. Mutta onnettomuudeksi kadun jyrkkyys yllytti niitä itsepintaisiin oikkuihin, ja muutamaa sekuntia myöhemmin olivat kaikki neljä aisaa poikki ja muuttovaunut tuntuivat vainuavan aukean lakeuden olevan edessään. (Todellisuudessa oli edessä kanava.) Sitten Denry keksi jarrun ja kävi raivoisasti rautakammen kimppuun. Hän väänsi ja käänsi sitä nelisenkymmentä kierrosta. Siitä ei tuntunut olevan mitään apua. Ihmeellisintä oli, että muuttovaunut pysyttelivät keskellä katua. Hetken kuluttua Denry saattoi hämärästi erottaa kanavatelakan muurin ja kaksinkertaiset puuportit. Hän ei voinut hypätä pois; muuttovaunut olivat nyt pikajuna, ja epäilen, olisiko hän hypännyt pois, vaikka se ei olisikaan ollut mieletöntä. Hänen itsepintaisuutensa oli sitä lajia, joka vie vaikka surman suuhun pelkästä huvista. Viimeiset viisi-, kuusikymmentä kyynärää Broughaminkatua olivat tasapintaa, ja muuttovaunut talttuivat hiukan kiireessään. Denry saattoi nyt kaasulampun valossa selvästi nähdä telakan portin ja siinä suurin kirjaimin maalattuna:
SHROPSHIREN UNION KANAVA OSAKEYHTIÖ
Yleinen Kuljetusliike
Pääsy asiattomilta kielletty.
Hän oli matkalla suoraan porttia kohti, ja muuttovaunuilla oli ilmeisesti asiaa niillä main. Ne hypähtivät vaakalaitteen rautasuojuksen yli, ja tämä loikkaus järkytti niitä niin, että ne eivät suuntautuneetkaan suoraan porttia kohti, vaan tapailivat puolittain porttia, puolittain tiilikivipylvästä. Denry puri hampaansa yhteen ja tarrautui istuimeensa. Portti olisi voinut olla paperia ja tiilikivipylväs pahvia. Muuttovaunut puhkaisivat ne, samaten kuin miekka lävistää aaveen, ja Denry oli yhä hengissä. Loppumatka oli lyhyt ja hurja, johtuen osin ryhmästä sementtisäkkejä, osin kanava-altaan läheisyydestä. Muuttovaunut loikkasivat kanavaan kuin muinaisajan hirviö ja alkoivat juoda.
Denry painui tuokioksi veden alle, mutta seisoen kapealla etulaudalla, mistä aisojen katkenneet varret työntyivät ylöspäin, hän pääsi vyötäisiään myöten vedestä. Hän ei ollut uimataitoinen.
Kaikkialla vallitsi hiljaisuus ja pimeys, tähtien valo vain väikkyi heikosti kanava-altaan leveällä povella. Muuttovaunut eivät olleet matkallaan kohdanneet ainoatakaan sielua. Denry oli ollut yksinään todistamassa niiden omituista karkuretkeä.
"Tuhat tulimmaista!" hän mutisi ääneen.
Ja muuttovaunujen kohdusta vastasi ääni:
"Kuka siellä on?"
Denry tutisi kauttaaltaan.
"Minä!" hän sanoi.
"Ei suinkaan herra Machin?" tiedusti ääni.
"Kyllä vaan", hän sanoi. "Hyppäsin mukaan, kun se tuli katua alaspäin — ja tässä sitä nyt ollaan!"
"Oh!" huudahti ääni. "Kunpa pääsisitte tänne minun luokseni."
Se oli Ruth Earpin ääni.
Hän tajusi totuuden hetkellisen tarkkanäköisyyden kirkastamana. Ruth oli näytellyt hänelle.
Ruth oli esittänyt hänelle kaksinäytöksisen komedian. Hän oli aikonut panna toimeen "kuutamoretken", kuten sitä Kaupunkiviisikossa nimitettiin. Muuttovaunut (epäilemättä kotoisin Birminghamista, missä hänen isänsä oleili) oli tuotu hänen asuntonsa edustalle myöhään illalla ja ne oli määrä täyttää ja kuljettaa pois yön kuluessa. Hevoset oli riisuttu, kenties Ruthin omaan pihaan, ja ajurien levätessä olivat muuttovaunut lähteneet liikkeelle vieden Ruthin mukanaan. Hänellä ei ollut rahaa lukittuna umpilukkoisessa kaapissaan. Syynä siihen, miksi hän ei ollut maksanut rakkaalle herra Herbert Calvertille, ei ollut se, minkä hän oli esittänyt. Denryn ensimmäinen hämmästynyt ajatus oli: "Kylläpä siinä tytössä on uskallusta! Se on vissi asia!"
Ruthin kaksimielisyys ja kehnous ei järkyttänyt hänen mieltään. Hän ihaili neidon suurenmoista ja rohkeata aietta; se miellytti voimakkaasti jokaista solua hänen aivoissaan. Hän tunsi, että he molemmat olivat hengenheimolaisia.
Hän koetti kiivetä vaunujen sivua myöten päästäkseen takaovelle, mutta muuttovaunuissa ei voi hypätä pyörältä pyörälle, varsinkin kun pyörät ovat veden alla. Sen vuoksi hänen oli pakko kavuta katolle ja sieltä liukua toiselle ovipuoliskolle, joka heilui avoinna. Tämä teko ei ollut aivan yksinkertainen. Lopulta hän tunsi vaunujen pohjan laskeuduttuaan puolen kyynärän verran veteen.
"Missä te olette?"
"Täällä", sanoi Ruth surkeasti. "Istun pöydällä. Muuta ei oltu ennätetty nostaa vaunuihin, ennenkuin miehet lähtivät hakemaan illallista tai jotain muuta. Muuttomiehet ovat aina sellaisia. Onko teillä tulitikkua?"
"Tulitikkuja minulla on tukuittain", sanoi Denry, "mutta mitä hyvää luulette niistä nyt olevan, kun ne ovat likomärkiä?"
Lyhyt äänettömyys. Hän huomasi, ettei Ruth ollut koettanut sanallakaan selittää käytöstään häntä kohtaan. Ruth tuntui olevan varma siitä, että hän ymmärtäisi.
"Minä olen saanut kauheita kolahduksia, ja nenästäni taitaa vuotaa verta", sanoi Ruth entistä surkeammin. "Kaikeksi onneksi täällä oli olkia ja säkkejä."
Laajalta hapuiltuaan Denryn käsi kosketti hänen märkää hamettaan.
"Kyllä te olette aika paha tyttö", hän sanoi.
Hän kuuli nyyhkytyksen, hurjan nyyhkytyksen. Tuo ylpeä, riippumaton olento oli murtunut tapahtumain painosta. Denry kiipesi vedestä sille puolelle pöytää, joka oli vielä vapaana. Ja muuttovaunut olivat pimeät kuin tulivuoren kita.
Vähitellen selvisi nyyhkytysten kuohunnasta heikkoja äänteitä, ja vähitellen Denry sai kuulla koko tarinan Ruthin vaikeuksista, onnettomuuksista, ponnistuksista ja tappioista. Tämä tunnusti syyllisyytensä avomielisesti. Mutta mitä hän voi tehdä? Hän oli tarkoittanut hyvää. Mutta mitä hän voi tehdä? Hänet oli ajettu umpikujaan. Ja hänen oli ajateltava isäänsä! Hän oli todenteolla aikonut maksaa vuokran edellisenä päivänä tai ainakin osan siitä. Mutta hänelle oli sattunut pettymyksiä! Ja hän oli voinut niin pahoin. Sanalla sanoen…
Vaunut heilahtivat. Ruth tarrautui kiinni Denryyn ja tämä puolestaan häneen. Vaunut laskeutuivat mukavaan makuuasentoon kanavan liejuun.
(Omituista, ettei hän ollut huomannut sitä ennen, mutta ensi käynnillä Ruth oli lykännyt suorituksen siitä syystä, että pankki oli suljettu, ja toisella käynnillä hän oli vakuuttanut, että tarvittavat rahat oli vähitellen kasattu hänen kaappiinsa! Eikä hän ollut havainnut tuota ristiriitaisuutta. Sellaista vaikuttaa teepuku. Mutta hän antoi sen Ruthille anteeksi tämän suunnattoman rohkeuden tähden.)
"Mitä nyt voimme tehdä?" kysyi Ruth melkein kuiskaten.
Tämä luottamus liikutti Denryä.
"Täytyy odottaa, kunnes valkenee", hän sanoi.
Ja niin he odottivat ulapallaan. Kuumassa heinäkuussa ei ole vastenmielistä virutella jalkojaan vedessä yön tukahduttavina hetkinä. Ruth kertoi hänelle yhä enemmän.
Kun aamunkoiton harmaa alkusoitto alkoi viritä, huomasi Denry, että muuttovaunujen peräpuolella ulottui ulappaa korkeintaan kyynärän mitta ja että oli helppoa katolle kiivettyään loikata sieltä rannalle. Hän teki sen ja sovitti sitten laudan niin, että Ruthkin pääsi maihin. Heidän painostaan vapautuneena pöytä ui heidän jälkeensä ulos vaunuista. Denry veti sen maihin ja alkoi sitten murskata sitä jalallaan.
"Mitä ihmettä te teette?" kysyi Ruth heikosti. Hän oli liian raukea vastustaakseen pontevammin.
"Jättäkää se minun huolekseni", sanoi Denry. "Tämä pöytä on ainoa todistaja, joka voi antaa teidät ilmi. Emme voi kantaa sitä takaisin. Voisimme kohdata jonkun kadulla."
Hän sitoi pöydän sirpaleet yhteen vaunuissa uiskentelevalla nuoralla ja kiinnitti kimppuun raskaan rautakangen, jonka tehtävänä oli pitää ovet suljettuina. Sitten hän upotti koko kantamuksen puuta ja rautaa kanava-altaan syrjäisimpään nurkkaukseen.
"Kas niin!" hän sanoi. "Ymmärrättekö nyt? Tässä ei ole tapahtunut muuta kuin että muuttovaunut ovat lähteneet karkuun ja pudonneet kanavaan miesten huolimattomuuden vuoksi. Muun voimme järjestää huomenna — tarkoitan vuokraa ja muuta sellaista."
He katsoivat toinen toiseensa.
Ruthin hameet olivat melkein kuivat. Nenässä ei ollut merkkiäkään verenvuodosta, mutta vasemman silmän yläpuolella oli sininen kupura. Denry oli tosin vailla hattua ja hänen housunlahkeensa olivat tarrautuneet kiinni sääriin, mutta muutoin ei hän näyttänyt vallan mahdottomalta.
He seisoivat yksinään äänettömässä aamunkoitossa.
"Teidän on parasta lähteä kotiin Acrenkujanteen kautta eikä
Broughaminkatua", sanoi Denry. "Käyn katsomassa aamupäivällä."
Näissä jäähyväisissä tunnettiin enemmän kuin sanottiin.
He astuivat peräkkäin tuhoutuneesta kanavaportista, kulkiessaan tarkastaen katua. Kaupungintalon kello löi kolmea, kun Denry kapusi äitinsä portaita. Hän ei ollut nähnyt ainoatakaan sielua.