I.
Sitten tapahtui, että Denry alkoi potea tautia, joka on melkein epäonnistumistakin pahempi — nimittäin menestyksen ylenpalttisuutta. Menestyksen aiheutti hänen Yleinen säästöklubinsa. Tämä suunnitelma, jonka mukaan jäsenet suoritettuaan yhden punnan viikkomaksuina voivat heti saada kahden punnan arvosta tavaroita melkein jokaisesta suurmyymälästä paikkakunnalla, miellytti aivan suunnattomasti Kaupunkiviisikon rahvasta. Denryn ei tarvinnut laisinkaan tuhlata rahaa ilmoituksiin. Klubin ensimmäiset jäsenet pitivät itse huolen ilmoittamisesta ja tekivät sen ihan maksutta. Denryn pikku toimistoon P. Luukkaan aukion varrella virtasi herkeämättä väkeä, joka halusi hartaasti sijoittaa hänen huostaansa rahaa saadakseen siitä hyvästä kortin. Ja tämä ihmisvirta kävi alituiseen yhä vuolaammaksi. Ihmeellinen keksintö, tuo Yleinen säästöklubi. Ja Denryn olisi pitänyt tuntea itsensä onnelliseksi, varsinkin koska hänen partansa kasvoi voimakkaasti ja tasaisesti ja täytti hänen toivomuksensa antaen hänelle viisauden ja vakavuuden ilmeen. Mutta hän ei ollut onnellinen. Ja syynä oli se, että Yleisen säästöklubin saavuttama suosio velvoitti laajaan kirjanpitoon, jota hän vihasi.
Hän oli seikkailija sanan vanhassa rehellisessä merkityksessä eikä mikään kirjanpitäjä. Ja nyt hän huomasi välttämättömäksi ensinnäkin ostaa isoja tilikirjoja ja päälle päätteeksi täyttää ne numeroilla; ja laskea numeroita yhteen sivu sivulta; ja kirjoittaa satamäärin kortteja; ja kirjoittaa luetteloita myymälöistä ja jutella pitkään kirjanpainajain kanssa, joiden korjausvedokset saivat hänet näkemään unta mielisairaaloista; ja laskea lukemattomia läjiä pikkurahaa; ja auttaa pientä juoksupoikaansa nuoleskelemaan kirjekuoria ja postimerkkejä. Sitä paitsi tuottivat kauppiaat hänelle harmia; jokainen paikkakunnan kauppias halusi nyt antaa hänelle hyvitykseksi kaksi pennyä shillingistä klubin jäsenten tekemistä ostoista. Ja hänen oli vuokrien lisäksi kerättävä vielä kaikki jäsenmaksutkin ja myöskin hankittava ennakkotietoja jäseniksi pyrkivien maineesta. Jos hän olisi voinut nousta joka päivä kello neljältä aamulla ja pysyä joka ilta työssä kello neljään aamulla, silloin hän olisi ehkä suoriutunut suurimmasta osasta työtään. Toden teolla hän pääsikin varsin lähelle ihannettaan. Niin lähelle, että eräänä aamuna äiti sanoi hänelle kaikkein kuivakiskoisimmalla tavallaan:
"Eiköhän olisi parasta myydä sinun sänkysi, Denry?"
Eikä ollut toivoakaan parannuksesta; työ ei suinkaan vähentynyt, vain lisääntyi.
Denry n pelasti kuitenkin asianajaja Lawtonin kuolema, joka sattui parhaaseen aikaan. Tämän iäkkään lakimiehen manallemeno verhosi kaupungin suruun ja kirkon mustiin. Mutta Denry kesti kansalaisena urheasti iskun, koska hän saattoi ottaa avukseen Penkethamin, asianajaja Lawtonin vanhimman kirjanpitäjän, joka nyt, pidettyään Lawtonin kirjoja ja kirjoitettuaan Lawtonin kirjeitä kolmenkymmenen viiden vuoden ajan, sai erokirjan nuorelta Lawtonilta, koska oli kuudennella kymmenellä ja aikansa jäljessä. Tämä kuivettunut vanhapoika oli Denrylle kiitollinen. Hän sanoi Denryä herraksi, tai oikeastaan hän sanoi Denryn pukua herraksi, sillä hän kunnioitti suuresti hyvin tehtyä pukua. Toisaalta hän piteli pahoin pikku juoksupoikaa, sillä hän oli aina tottunut pitelemään pahoin pieniä juoksupoikia, ei arveluttavasti, vaan juuri sen verran että herätti näissä elämänhalua. Penkethamille olivat konttoripulpetit, tilikirjat, kynät, muste, viivoittimet ja imupaperi oikein nautintoa. Hän kykeni kiitämään sarekkeen tyvestä sen latvaan nopeammin kuin paloruisku Oldcastle-kadun päästä päähän; eivätkä hänen loppusummansa olleet koskaan virheellisiä. Kuivatessaan merkitsemänsä loppusumman hän teki imupaperilla kerrassaan suurenmoisen liikkeen. Pitkä konttoriaika miellytti häntä; hän oli peräti tottunut ylityöhön, ja kotonaan hän oli niin ikävissään, että saapui usein toimistoon ennen määräaikaa. Palkkaa hän pyysi kolmekymmentä shillinkiä viikossa, mutta anteliaisuuden puuskassa Denry lupasi hänelle kolmekymmentä yksi. Hän antoi Denrylle koko elämänsä ja saattoi tämän toimiston ihan turhantarkkaan järjestykseen. Salaisesti Denry piti häntä ihmeenä, mutta klubissaan Porthillissä hän suvaitsi nimittää häntä "ihmiskoneeksi." "Minä väännän hänet joka lauantai-ilta käyntiin soverinilla, puolella soverinilla ja shillingillä", sanoi Denry, "ja sitten hän käy taas viikon ajan. Tasainen käynti joka ilmanalassa. Rukkaus tarpeeton. Joka reikä kivellä varustettu. Nakuttaa joka asennossa. Tehty Englannissa."
Tämä leikillisyys oli oireena siitä, että Denryn mieli alkoi taasen käydä valoisammaksi. Tuo parrakas nuorukainen näyttäytyi usein kaduilla muuleineen ja koirineen. Seikkailija oli todellakin lähtenyt jälleen vaeltamaan. Laihtumiskausi oli päättynyt, ja hän rupesi uudelleen lihoamaan. Hän oli oikea menestyksen perikuva. Hän oli hauska velikulta, jonka jokainen tunsi ja jota kaikki mielellään tervehtivät. Jollain tavoin hän oli melkein kuin kaupungintaloa koristava lippu.
Ja sitten häntä uhkasi vakava onnettomuus. Se aiheutui siitä, että vaikka Denry olikin finanssinero, ei hän silti kelvannut missään suhteessa tilintarkastaja-yhdistyksen jäseneksi. Hän ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että liiallinen menestys tuottaa häviön, kunnes eräänä päivänä havaitsi, että yli kahdesta tuhannesta punnasta hänen tilillään oli pankissa jäljellä vajaat kuusi sataa. Tämä sattui siinä vaiheessa säästöklubin toimintaa, jolloin säännöt velvoittivat säästöklubin perustajan myöntämään luottoa. Kun ensimmäinen naisjäsen oli suorittanut pari puntaansa, hän oli oikeutettu kuluttamaan noin neljä puntaa myymälöissä. Hän kulutti noin neljä puntaa myymälöissä. Ja Denryn oli hyvitettävä myymälät. Näin hänen täytyi joksikin aikaa suorittaa lähes kaksi puntaa omasta kukkarosta ja kerätä tämä summa vähäisinä osamaksuina. Kerrotaan tämä tapaus viidellä sadalla, niin voi ymmärtää, kuinka se laihdutti Denryn pääomaa. Kerrotaan se tuhannella, niin voi ymmärtää, mikä peräti vakava vaara Denryä uhkasi. Kerrotaan se puolellatoista tuhannella, niin voi ymmärtää Denryn menetelleen rikollisen ajattelemattomasti, kun hän ryhtyi toteuttamaan niin suurenmoista suunnitelmaa kuin Yleistä säästöklubia vaivaisten kahden tuhannen punnan pääoman nojassa. Typeryydessään hän oli pitänyt kahta tuhatta puntaa pohjattomana aarteena.
Vaikka uusia osamaksuja tulikin virtanaan, kävi taakka kuitenkin yhä raskaammaksi. Eikä hän kuitenkaan voinut pakottautua epäämään uusilta pyrkijöiltä pääsyä. Hän muutti säännöt ankarammiksi ja pakotti jäsenet suorittamaan maksunsa hänen toimistoonsa, vaikka se oli ennen käynyt päinsä omalla kynnyksellä; hän sääti sakkoja epäsäännöllisyydestä. Mutta ei mikään voinut pysähdyttää Yleisen säästöklubin edistymistä. Ja tuho läheni lähenemistään. Denrystä tuntui siltä, kuin hirvittävän suuri väkijoukko työntäisi häntä yhä lähemmäksi äkkijyrkänteen reunaa. Lopulta hän turvautui itselleen hyvin vastenmieliseen keinoon ja kiinnitti ikkunaansa kortin ilmoittamaan, ettei toistaiseksi voitu ottaa vastaan uusia jäseniä, koska oli ryhdyttävä hankkimaan avarampi toimisto sekä erinäisiin muihin järjestelyihin. Älykkäät käsittivät sen epäonnistumisen tunnustukseksi, ja hän tiesi sen.
Sitten alkoi syntyä ja vakiintua ja levitä huhu, että Denryn kuuluisa Yleinen säästöklubi oli ytimeltään mätä ja että niiden hampaita, jotka olivat purreet tätä omenaa, alkaisi vielä pahasti viiltää.
Ja Denry huomasi, että jotain suurta, jotain ratkaisevaa oli tehtävä ja tehtävä joutuisasti.