II.
Hänen ajatuksensa kääntyivät Chellin kreivittäreen. Ensimmäinen yritys saada hänen siveellinen kannatuksensa säästöklubille oli mennyt myttyyn ja saattanut hänet vaaralliseen tilanteeseen. Olosuhteet olivat voittaneet Denryn. Ja vaikka hän olikin selviytynyt tappiostaan kunnialla, ei tappio kuitenkaan maistunut. Tappio tympäisi häntä, vaikka sitä tarjottiinkin hillon kera. Ja hänen lannistumattomat ajatuksensa suuntausivat jälleen kreivittäreen. Hän aprikoi päätään raaputellen seuraavaan tapaan:
"Kyllä minun täytyy saada se nainen kynsiini, ei siinä mikään auta!"
Tähän aikaan kreivitär puuhaili Kaupunkiviisikon poliisien hyväksi. Hänen ehtymätön harrastuksensa hyväntekeväisyyttä, myyjäisiä ja juhlalavoja kohtaan oli jo saanut hänet käsittelemään orpoja, vanhuksia, sokeita, savenvalajain hengenahdistusta, kirkkoja, kappeleita, kouluja, taloudellista keittotaitoa, savuproblemia, lomanviettoa maalla, jouluvanukkaita ja peitteitä, terveellisiä soitannollisia huveja ja ravintolatyttöjä. Tuo oivallinen ja ihana olento poti juuri aiheen puutetta, kun hänen mieleensä johtuivat poliisit. Hän teki sen suopean havainnon, että poliisit olivat liiallisen työn rasittamia, huonosti palkattuja, kohteliaita ja luotettavia yhteiskunnan palvelijoita ja että me saamme kiittää heitä hengestämme. Ja tästä keksinnöstä oli luonnollisena seurauksena, että poliisit ansaitsivat hänen tarmokasta apuaan. Tämän avunannon tuloksena oli Hanbridgen poliisiklubi, missä poliisit saisivat pelata tammia, lukea sanomalehtiä ja nauttia kaikenlaisia alkoholittomia juomia uskomattoman halpoihin hintoihin. Ja klubi tarjosi muitakin etuja näille henkilöille, joita Kaupunkiviisikon kaikki viisi pormestaria rupesivat nimittämään "lain vankoiksi vartijoiksi". Kun klubi oli rakennettu, se oli myöskin vihittävä asianomaisella loistolla ja juhlallisuudella. Ja luonnollisesti oli Chellin kreivitär oikea henkilö vihkimään sen, koska se sai synnystään kiittää juuri häntä.
Juhlapäivä oli maaliskuussa, vihkimisen piti alkaa kello kolmelta ja tapahtua klubin omassa isossa salissa toisella puolen Kruunu-aukiota, joka on Hanbridgen Trafalgar-aukio. Kreivittären oli määrä saapua hevosella Sneydistä. Jos se olisi tapahtunut kymmentä vuotta myöhemmin, niin hän olisi saapunut automobiililla. Mutta ehkei se olisi vaikuttanut mitään siihen, mitä nyt tapahtui.
Kertoessani, mitä tapahtui, minä rajoitun tosiasioihin karttaen kaikkia syytöksiä. On vanhastaan totta, että elämä on täynnä yhteensattumuksia, mutta kuuluiko näihinkin tapahtumiin sellainen yhteensattumus vai eikö, se on jokaisen lukijan ratkaistava omalta osaltaan riippuen siitä, onko hänessä kyynillisyyttä vaiko uskoa ihmisluontoon.
Tosiasiat ovat seuraavat: ensimmäiseksi, että Denry kävi eräänä päivänä tervehtimässä rouva Kempiä, joka asui hiukan alempana Broughaminkadun varrella, kuului rouva Machinin ystävättäriin ja oli Jockin, kreivittären vaunulakeijan ja Denryn lapsuudenystävän äiti. Toiseksi, että muutamaa päivää myöhemmin, kun Jock saapui äitiään tervehtimään, Denry oli saapuvilla, jolloin Denry ja Jock lähtivät jaloittelemaan hautausmaalle, Bursleyn kävelijäin pääpaikalle. Kolmanneksi, että vihkiäisjuhlan iltapäivällä kreivittären vaunut särkyivät Sneydin laaksossa, josta on kaksi engl. peninkulmaa Sneydiin ja kolme Hanbridgeen. Neljänneksi, että viittä minuuttia myöhemmin ajoi muulillaan paikalle Denry parhaissa pukineissaan. Viidenneksi, että Denry ajoi suoraa päätä vaunujen ohi nähtävästi huomaamatta tapaturmaa. Kuudenneksi, että Jock, kohottaen hattuaan Denrylle ikäänkuin ventovieraalle (sillä palvelustoimissaan lakeijan tulee tietysti olla kuin kuollut kaikelle ihmiskunnalle), sanoi:
"Anteeksi, herra", saaden siten Denryn pysähdyttämään juhtansa.
Nämä ovat yksinkertaisia tosiasioita.
Denry katsahti taakseen kääntäen huolimattomasti yläruumistaan puolittain, kuten hienojen ajoneuvojen käyttäjät tekevät, milloin jokin mitätön seikka heidän takanaan kohdistaa heidän huomionsa sinne päin. Muulikin katsoi taakseen — sellainen on muulien tapa — ja jos koira olisi ollut mukana, niin koira olisi osoittanut vieläkin eloisampaa uteliaisuutta; mutta Denry oli jättänyt tuon uskollisen eläimen kotiin.
"Hyvää iltaa, kreivitär", sanoi Denry kohottaen hattuaan ja koettaen ilmaista hämmästystä, mielihyvää ja mielentyyneyttä samalla haavaa.
Chellin kreivitär, joka seisoi keskellä tietä, kohotti lornjettiaan, joka oli kiinnitetty noin jalan pituisen kilpikonnanluupuikon nenään, ja tarkasteli Denryä. Tämä lornjetti oli hänen uusia keksintöjään ja oli jo saanut aikaan sen onnellisen vaikutuksen, että pitkäkahvaisten lornjettien menekki oli suuresti lisääntynyt Kaupunkiviisikossa.
"Oh, tekö siellä olettekin?" virkkoi kreivitär. "Mutta tehän olette ruvennut käyttämään partaa."
Juuri tämä keveä tuttavallisuus teki hänet niin rakkaaksi koko paikkakunnalle. Tarkkaavaiset ihmiset olivat oikeassa väittäessään, ettei koskaan tietänyt, mitä hän lähinnä sanoisi, eikä hän kuitenkaan pilannut milloinkaan arvokkuuttaan.
"Niin olen", sanoi Denry. "Onko teille sattunut tapaturma?"
"Ei", virkkoi kreivitär katkerasti, "minä vain vähän huvittelen tässä."
Hevoset oli päästetty valjaista, ja nyt ne haukkasivat tien vieressä ruohoa kuten tavalliset hevoset. Ajuri ryvetti liepeensä lokaan painuessaan kyykylleen vaunujen eteen ja vääntäessään aisaa edes ja takaisin, sinne ja tänne. Lakeija, Jock, tarkkasi uutterana hänen toimiaan.
"Aisan nappula on katkennut, herra", sanoi Jock. Denry laskeutui omalta istuimeltaan. Kreivitär ei hymyillyt. Denry näki hänet nyt ensimmäistä kertaa ilman tuota tehokasta hymyä.
"Onko teidän jouduttava jonnekin erikoisesti?" hän kysyi. Moni nainen ei olisi ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti. Mutta kreivitär oli tottunut Kaupunkiviisikkoon.
"On", hän vastasi. "Minun on jouduttava jonnekin erikoisesti. Minun on jouduttava poliisiklubille kello kolmeksi, herra Machin. Mutta siitä ei tule mitään. Olen jo myöhästynyt. Olemme viipyneet täällä kymmenen minuuttia."
Kreivitär myöhästyi jotensakin usein julkisista juhlatiloista. Ei kukaan tehnyt sitä hänelle tiettäväksi. Päin vastoin jokainen koetti uutterasti uskotella, että hän oli saapunut juuri lyönnilleen. Mutta hän tiesi hyvin olevansa kuuluisa myöhästyneisyydestään. Tavallisesti hän oli liian kovassa kiireessä keksiäkseen todella sukkelaa tekosyytä, hän vain väitti ohimennen, että vaunuille oli sattunut jokin vahinko. Ja nyt oli toden teolla sattunut vaunuille vahinko — mutta uskoisiko sitä kukaan poliisiklubilla?
"Jos suvaitsette ajaa minun kerallani, niin takaan, että joudumme sinne kello kolmeksi", sanoi Denry.
Tie kulki siellä aution tienoon halki. Rinnan sen kanssa ulottui viidenkymmenen kyynärän päässä kanava, ja kanavalla liikkui alus Hanbridgeen päin englannin peninkulman verran tunnissa. Muita liikennevälineitä ei ollut näkyvissä. Knypen, lähimmän kaupungin laitaan oli ainakin peninkulman matka; ja koska kreivitär oli pukeutunut pormestarien ja muiden jäykkien viranomaisten tuhoksi, ei hän tietenkään olisi voinut kävellä edes puoltakaan peninkulmaa tuossa paksussa mustassa loassa. Hän kiitti Denryä ja sijoittui tämän viereen virkkamatta sanaakaan palvelijoilleen.