III.
Heti kun muuli alkoi ravata, rupesi kreivitärkin jälleen hymyilemään. Huojennus ja tyytyväisyys kuvastui noista kauniista piirteistä. Denry sai pian kokea, että kreivitär tunsi muulit perinpohjin — tai melkein perinpohjin. Tämä kertoi hänelle ratsastaneensa muuleilla satoja peninkulmia Apennineilla missä ei ollut laisinkaan tietä ja vain muulit, vuohet ja kärpäset kykenivät säilyttämään jalansijansa jyrkillä, kivisillä poluilla. Hän sanoi, että kelpo muuli oli Apennineilla neljänkymmenen punnan arvoinen, kalliimpi kuin samanlaatuinen hevonen. Itse asiassa hän puhui muuleista erittäin myötätuntoisesti. Denry käsitti, että hänen oli ajettava niin tyylikkäästi kuin suinkin, ja hän koetti muistella kaikkea, mitä oli lukenut eräästä kirjasta, jossa selitettiin oikeata tapaa pidellä ohjaksia. Sillä kaikessa, mikä kuului ratsastukseen ja ajoon, kreivitär oli oikea asiantuntija. Metsästyskautena hän otti kerran tai pari viikossa osaa Pohjois-Staffordshiren metsästysseuran ajojahtiin, ja Merkkitorvi oli julistanut hänet pelottomaksi ratsastajaksi. Tämän huomion se teki eräänä päivänä, kun kreivitär oli pudonnut hevosen selästä ja kannettu tiedottomana Sneydiin.
Muulikin näytti olevan tietoinen vastuunalaisuudestaan ja suuresta tehtävästään; se takoi kavioillaan rivakasti tietä ja käyttäytyi yleensä kuin muuli, joka tunsi isoisänsä isän nimen. Se porhalsi Knypen halki ihmeteltävän tyylikkäästi säikkymättä raitiotievaunuja tai kiihtymättä rautatiensillasta. Muuan valokuvaaja, joka seisoi ovellaan isoa kameraa käsitellen, sai sen hetkiseksi hätkähtämään, kunnes se muisti nähneensä kameran ennenkin. Kreivitär, joka kummasteli, minkä vuoksi valokuvaaja tepasteli kolmijalkansa ympärillä juuri kynnyksellä, kääntyi tarkastamaan miestä lornjetillaan.
He ajoivat nyt Cauldonin parrasta Hanbridgeä kohti. Oli jo saavuttu Hanbridgen alueelle, ja jalankävijä siellä toinen täällä tunsi kreivittären. Hanbridgen utelikoilta ei käy salaaminen mitään. Kun sitä paitsi utelikko näkee Hanbridgen kadulla jonkun kuuluisuuden tai merkillisyyden, ei hän tekeydy sellaiseksi, joka ei ole nähnyt mitään. Hän osoittaa ehdottomasti sormellaan näkemäänsä, jos hänellä on seuralainen, ja ellei hänellä ole seuralaista, niin hän jää seisomaan ja tuijottaa niin vilpittömän tiukasti, että koko katu pysähtyy tuijottamaan. Toisinaan voi nähdä koko kadun seisovan tuijottamassa — aavistamattakaan, mitä se oikeastaan tuijottaa. Kun ajoneuvot lähestyivät uljaasti Hanbridgen vilkasta keskustaa, hienojen myymäläin, ravintolain, hotellien, kokoushuoneiden ja teatterien aluetta, tiesi yhä useampi asukas, että Iris (kuten häntä rakkaasti nimitettiin) ajoi erään nuoren miehen kera pienissä kärry-pahasissa muulilla, jonka korvat lepsattivat kuin norsun. Koska Denryn maine oli Hanbridgessä paljoa pienempi kuin kotikaupungissa Bursleyssä, ei monikaan henkilö tuntenut häntä. Kun kärryt olivat ennättäneet ohitse, hyökkäsi väkeä, joka oli kuullut uutisen liian myöhään, ulos puodeista ja tuijotti kreivittären jälkeen kuin häipyvää unta ihmetellen, kunnes raitiovaunun kellon helähdys sai heidät hypähtämään takaisin käytävälle.
Viimein kreivitär ja Denry saattoivat nähdä Kruunu-aukion vanhan kaupungintalon torninkellon ja se oli minuuttia vailla kolme. He olivat nyt vajaan minuutin päässä poliisiklubista.
"Kas niin!" sanoi Denry ylpeästi. "Kolme peninkulmaa seitsemässätoista minuutissa. Ei ole plesusti tehty muulipahaselta!"
Ja siinä määrin tunsi kreivitär Kaupunkiviisikon kielen, että tajusi silmänräpäyksessä sananparren "plesusti tehty".
He ajaa porhalsivat komeasti Kruunu-aukiolle. Ja sitten, vähääkään varoittamatta, muuli turvautui äkkiä kaikkiin muulille kuuluviin automaattisiin jarruihin ja seisahtui.
"Taivasten tekijä!" huokasi Denry. Hän tunsi tuon pysähdyksen syyn.
Suuri joukko poliiseja, oikea rykmentti poliiseja marssi aukion pohjoispuolta klubia kohti. Ei mikään olisi voinut näyttää turvallisemmalta, vaarattomammalta kuin tuo poliisijoukko, joka oli sinä iltapäivänä palveluksesta vapaana kokoontunut lausumaan hyväntekijättärelleen kreivittärelle sydämellisen ja poliisimaisen tervehdyksen. Mutta muulilla oli oma käsityksensä poliiseista. Ensi aikoina Denryn hoidossa ollessaan se oli melkein aina kaihtanut poliiseja. Höyryjyriä se saattoi sietää, vieläpä pilvistä putoavia leijojakin, mutta poliisi oli aina tuntunut siitä vastenmieliseltä. Kärsivällisyyttä ja kuria käyttäen Denry oli vähitellen saanut istutetuksi siihen melkeinpä kreivittären oman käsityksen poliiseista — nimittäin että nämä olivat kohteliaita ja luotettavia yleisön palvelijoita, joita ei pitänyt kohdella variksenpelätteinä tai yhteiskunnan sakkana. Joka tapauksessa muuli oli viime kuukausina todellakin herennyt vihaamasta Kaupunkiviisikon järjestysvaltaa. Ja parhaimmalla tuulellaan se ei kiinnittänyt poliisiin mitään huomiota.
Mutta tuossa joukossa oli monta sataa poliisia, Kaupunkiviisikon poliisimiehistön enemmistö. Ja muuli oli ilmeisesti sitä mieltä, että ohjatessaan sen samalla haavaa useata sataa poliisia vastaan Denry käytti väärin sen suopeamielisyyttä.
Muulin korvat virkkoivat kiihtyneesti: "Jossakin täytyy olla raja, ja olen vetänyt sen siihen, missä etujalkani nyt ovat."
Muulin korvat keräsivät pian vähäisen väkijoukon heidän ympärilleen.
Denryn mieleen juolahti, että jos muulit olivat niin ihmeellisiä Apennineilla, se johtui varmaankin siitä, ettei Apennineilla ole poliiseja. Hänen mieleensä juolahti myöskin, että tälle muulille oli tehtävä jotain.
"No?" sanoi kreivitär kysyvästi. Se oli Denrylle haaste ryhtyä näyttämään, että tämän retken johtajana oli hän eikä muuli.
Hän selitti lyhyesti muulin päähänpiston ikäänkuin pyytääkseen anteeksi sitä, että se kehtasi tuntea vastenmielisyyttä yleisön palvelijoita kohtaan, joita kreivitär itse helli.
"Ne ovat tuossa tuokiossa poissa näkyvistä", sanoi kreivitär. Ja sekä hän että Denry koettivat tekeytyä sen näköisiksi, kuin kärryt olisivat pysähtyneet juuri siihen paikkaan jostain erikoisesta syystä, ja muuli puolestaan oli oikea tottelevaisuuden perikuva. Siitä huolimatta tuo vähäinen väkijoukko alkoi kasvaa vähän suuremmaksi.
"No nyt", virkkoi kreivitär rohkaisevasti. Poliisirykmentin häntäpää oli kadonnut klubia kohti.
"Hep, hep!" kehotti Denry muuliaan.
Etujalat eivät ryhtyneet vastaamaan.
"Ehkä minun olisi parasta lähteä jalan", ehdotti kreivitär. Väkijoukko rupesi käymään epämukavaksi ja kenenkään pyytämättä esittämään vihjauksia muulien oikeasta käsittelystä. Väkijoukko jutteli myöskin itselleen: "Se on hän! Se on hän! Se on hän!" Tarkoittaen, että se oli kreivitär.
"Ei ensinkään", sanoi Denry, "kyllä tästä suoriudutaan."
Ja hän sivalsi muulia päähän ruoskalla.
Toimintaan kannustettuna muuli syöksyi tiehensä, ja väkijoukko hajaantui ikäänkuin räjähtävä pommi olisi lennättänyt sen kappaleiksi. Mutta muuli ei valinnutkaan suoraa uraa, vaan kiersi kehää, jonka säteenä oli sen oma mitta, ja kieputti kärryjä perässään ikäänkuin ne olisivat olleet kattila, joka oli nuoralla sidottu siihen. Ja kreivitär ja Denry ja kärryt lensivät ihmeteltävän nopeasti tiehensä — ei laisinkaan poliisiklubia kohti, vaan Longshaw'n tietä myöten, joka on verraten jyrkkä. Heitä lähdettiin ajamaan takaa, mutta tuloksetta. Sillä muuli oli pillastunut ja saanut siivet. Onneksi he törmäsivät vain isoihin työntörattaisiin, joissa muuan eukko kuljetti porkkanoita, lanttuja ja kaalinpäitä. Yhteentörmäys kaatoi rattaat, täytti kärryt puoliksi juurikasveilla ja pysähdytti muulin silmänräpäyksen ajaksi; mutta todellista vauriota ei näyttänyt tapahtuneen, ja muuli jatkoi ripeästi matkaansa. Silloin kreivitär huomasi, ettei Denry käyttänyt oikeata kättään, joka heilahteli sivulla jotensakin hyödyttömänä.
"Taisin kolhaista kyynärpääni työntörattaisiin", mutisi Denry. Hänen kasvonsa olivat kalpeat. "Antakaa minulle ohjakset", virkkoi kreivitär. "Enköhän saisi käännetyksi tuota elukkaa tässä", sanoi Denry.
Ja hän saikin ohjatuksi muulin sievästi Koivukadulle, joka on vieläkin jyrkempi kuin Longshaw'n tie. Muuli koetti tuokion ajan osoittaa, että kaikki sekä ylä- että alamäet olivat samantekeviä sen vihaisen voiman edessä. Mutta Koivukatu muistuttaa talonkattoa. Hetken kuluttua muuli käveli, ja sitten se seisahtui. Ja puoli Koivukatua ilmestyi tuijottamaan, sillä kreivittären asu oli todellakin loistava.
"Jätetään se tähän ja kävellään takaisin", sanoi Denry. "Ette te myöhästy — ette ainakaan mainittavasti. Poliisiklubi on juuri tuossa mäen takana."
"Aiotteko todellakin antaa perään tuolle muulille?" huudahti kreivitär.
"Pelkäsin vain teidän tulevan myöhään."
"Oh, samantekevää!" sanoi kreivitär. "Nyt me näytämme muulille."
Hänessä oli alkanut herätä hevosihminen.
"Mutta minun käsivarteni?" arveli Denry.
"Ajanko minä vuorostani takaisin?" ehdotti kreivitär.
"Niin, ajakaa te", sanoi Denry. "Jatketaan vain tätä katua ylös asti ja käännytään sitten vasemmalle."
He vaihtoivat paikkaa, ja kahta minuuttia myöhemmin kreivitär pakotti muulin tottelevaisesti pysähtymään poliisiklubin edustalle, joka loisti verekseltään tiilenkarvaisena. Poliisijoukko oli jo astunut taloon, mutta kaksi viipyi ovella, ja ylpeänä muuli sieti nämä. Kreivitär lähetti toisen Longshaw'n tielle tyynnyttämään eukkoa, jonka juurikkaita he olivat tuoneet osan mukanaan. Toinen poliisi, joka kreivittären filantrooppisen tarmon vaikutuksesta oli saanut ohjausta ensiavun toimittamisessa, laati Denryn käsivarren siteeseen. Ja sitten kreivitär sanoi, että tämän täytyi ehdottomasti tulla hänen mukanaan vihkiäisjuhlaan. Poliisi kutsui viheltäen erään pojan pitelemään muulia. Denry poimi porkkanan kreivittären väljän puvun mutkallisista laskoksista. Ja kreivitär ja hänen pelastajansa astuivat eteiseen ja kohtasivat siellä juhlallisen ryhmän merkkimiehiä, joista usealla oli kaulassaan pormestarin käädyt. Poliisiklubiin oli jo lentänyt kummallisia taruja siitä, mitä kreivittärelle oli tapahtunut, ja ryhmän kasvot näyttivät pääasiallisesti ilmaisevan ihmettelyä siitä, että hän oli vielä hengissä.