I.
Muuan vielä nuori mies — hän oli iältään kolmikymmenvuotias — jonka lyhyt, tiheä parta kurkisti avaran päällystakin turkiskauluksen suojasta, sukelsi esiin ajurinvaunuista P. Luukkaan aukion ja Broughaminkadun lumisessa kulmauksessa ja maksoi liikkeellä, joka ilmaisi sekä varakkuutta että tottumusta käskemään. Ja ajuri, joka oli tuonut hänet Hanbridgestä tänä talvi-iltana, vastasi asianmukaisella tavalla. Harva Kaupunkiviisikon asujamista käyttää ajuria. Käytettävinä on niin harvoja ajureita. Jos aiotte kutsuihin, niin voitte tilata ajurin ennakolta puhelimitse, sulattaen myöskin ennakolta kustannusharmin; mutta pysähdyttää ajuri kadulla ennalta harkitsematta ja hypätä vaunuihin yhtä huolettomasti kuin raitiotievaunuun — sellaista tekevät vain ani harvat. Nuori partaniekkamme menetteli näin useasti, mikä todisti hänen elävän kerrassaan ruhtinaallisesti.
Hänellä oli kannettavanaan iso ja verraten raskas käärö, kun hän asteli Broughaminkatua pitkin, ja lisäksi Broughaminkadun käytävä oli tavattoman kurainen. Eikä sentään kukaan, joka tunsi hänen olosuhteensa, olisi tiedustanut, miksi hän oli astunut vaunuista ennen määräpaikkaansa, koska jokainen tiesi sen. Syynä oli se, ettei tämä ruhtinaallinen henkilö käskevine eleineen uskaltanut ajaa äitinsä ovelle vaunuissa useammin kuin noin kerran kuussa. Hän avasi tuon oven amerikkalaisella avaimella (uudenaikainen lukko oli melkein ainoa parannus, johon hän oli saanut äitinsä suostumaan) ja kompuroi hankaloine taakkoineen tavattoman ahtaaseen eteiseen.
"Denrykö siellä on?" kysyi heikko ääni arkihuoneesta.
"Niin", hän sanoi astuen arkihuoneeseen hattuineen, turkkeineen, kääröineen, kaikkineen.
Yllään hartiavaippa ja hartiavaipan yllä nyplätty vuodeverho rouva Machin istui aivan lieden ääressä painuneena tulen puoleen. Hän näytti viluiselta ja sairaalta. Vaikka arkihuone oli perin pieni ja tuli suhteellisen iso, esti lieden rakenne huonetta tulemasta lämpimäksi, koska kaikki kuumuus nousi savutorveen. Jos rouva Machin olisi istunut katolla pidellen käsiään savutorven suulla, niin hänen olisi ollut paljoa lämpimämpi kuin alhaalla lieden ääressä.
"Etkö ole mennyt maata?" kysyi Denry.
"Etkö näe sitä?" sanoi äiti. Ja todellakin tuntui hiukan typerältä kysyä henkilöltä, joka ilmeisesti istui tuolilla, eikö hän ollut vuoteessa. Äiti lisäsi vähemmän purevasti: "Minä vartosin sua joka hetki. Missä sinä joit teetä?"
"Oh!" virkkoi Denry keveästi, "Hanbridgessä."
Valhetta! Hän ei ollut juonut teetä missään. Mutta hän oli syönyt runsaan illallisen Hanbridgen uudessa Hotel Metropolessa.
"Mitä sulla siinä on?" kysyi äiti.
"Onpahan sinulle lahja", sanoi Denry. "Huomenna on sinun syntymäpäiväsi!"
"Enpä tiedä, tarvitseeko mua siitä muistuttaa", mutisi rouva Machin.
Mutta kun Denry oli avannut käärön ja ojensi sen sisältöä häntä kohti, hän huudahti:
"Siunatkoon!"
Hämmästynyt ääni oli tunnustus siitä, että kerrankin poika oli saattanut hänet ymmälleen.
Se oli komea hylkeennahkavaippa, pitempi kuin hylkeennahkavaipat yleensä ovat. Se oli noita esineitä, joiden omistaja voi sanoa: "Ei yhdelläkään voi olla tämän parempaa — olipa hän sitten kuka tahansa." Rahalliselta arvoltaan se veti vertoja kaikille yksinkertaisille kuluneille vaatteille, jotka rouva Machinilla nyt oli yllään, ja kaikille varsin vaatimattomille pyhävaatteille, joita säilytettiin yläkerrassa, ja talon koko kalustolle ja ehkäpä myöskin Denryn keikarimaiselle puvustolle, ottamatta lukuun hänen turkkejaan. Jos mökin koko sisältö, paitsi yllä mainittua poikkeusta, olisi jätetty huutokaupalla myytäväksi, ei siitä olisi tullut rahaa riittävästi tuon hylkeennahkavaipan maksuksi.
Jos se olisi ollut jotain muuta kuin hylkeennahkavaippa ja yhtä kallis, niin rouva Machin olisi ruvennut nuhtelemaan. Mutta hylkeennahkavaippa ei ole loistelias. Se soveltuu kaikkinaisiin pukuihin ja päähineisiin. Ja kunnianarvoisin, vanhoillisin, vakavamielisin nainen voi hyvällä omallatunnolla nauttia sellaisesta. Hylkeennahkavaippa on ainoa ylellisyys, minkä rouva Machinin luonnonlaadulla varustettu nainen — ja sellaisia on useita Kaupunkiviisikossa ja muuallakin — tunnonvaivatta voi suoda itselleen.
"Koetappas sitä", sanoi Denry.
Äiti nousi vaivoin ja puki sen ylleen. Se sopi niin hyvin kuin hylkeennahkavaippa voi sopia.
"Hyvänen aika — sepä on lämmin", sanoi äiti. Tämä oli hänen ainoa arvostelunsa.
"Pidä se ylläsi", virkkoi Denry.
Äidin katse sai tämän ehdotuksen surkastumaan.
"Minne sinä menet?" tiedusti Denry, kun äiti teki lähtöä huoneesta.
"Käyn panemassa sen talteen", selitti äiti. "Siihen täytyy panna huomenna koijauhetta."
Denry esitti vastalauseeksi epämääräisiä ääniä, riisui omat turkkinsa, jotka hän heitti vanhalle kuluneelle sohvalle, ja siirti nojatuolin lieden ääreen. Tuokion kuluttua äiti palasi ja istuutui kiikkutuoliinsa ja alkoi taasen hytistä hartiavaippansa ja nyplätyn verhonsa alla. Pöytälamppu valaisi vasemman puolen hänen kasvojaan ja oikean puolen Denryn päätä.
"Kuulehan nyt, äiti", virkkoi Denry, "sinun täytyy saada tänne lääkäri."
"En huoli lääkäristä."
"Sinussa on influensa, ja se on aika mutkallinen juttu; ei sitä tiedä koskaan, mihin se johtaa."
"Saat sanoa sitä influensaksi, jos sinua huvittaa", sanoi rouva Machin. "Minun nuoruudessani ei ollut mitään influensaa. Me sanoimme vilustumista vilustumiseksi."
"Mutta sinä et voi hyvin, vai kuinka?" tiedusti Denry.
"En ole koskaan väittänytkään sellaista", vastasi äiti äreästi.
"Et olekaan", sanoi Denry voitonriemuisena kuten mies, joka on tuhoamaisillaan vihollisensa. "Etkä sinä pääsekään koskaan voimiisi tässä vanhassa mökkirähjässä."
"Tätä pidettiin pikein hyvänlaatuisena talona, kun isäsi ja minä ensinnä asetuimme tähän. Ja se on pidetty aina kunnossa. Se oli kyllin hyvä isällesi, ja se on kyllin hyvä minullekin. Minua ei haluta ruveta haihattelemaan sinne ja tänne. Mutta muutamat ihmiset alkavat tulla niin isoisiksi. Ja mitä terveyteen tulee, niin naapurin Reuben ukko on yhdeksänkymmenen yhden vuoden vanha. Tahtoisinpa tietää, kuinka monta yhdeksänkymmenvuotiasta asustaa noissa nukkekartanoissa puiston puolella?"
Denry pystyi väittelemään jokaisen muun paitsi äitinsä kanssa. Aina kun hän luuli lopen uuvuttaneensa tämän, äiti kävikin moisella tavalla hänen kimppuunsa ja pyöräytti hänet kumoon. Mutta hän aloitti uudestaan.
"Maksammeko me neljä ja puoli shillinkiä viikossa tästä mökistä vai emmekö?" hän tiedusti.
"Ja olemme aina maksaneet", sanoi rouva Machin. "Tahtoisinpa nähdä isännän korottavan vuokraa", hän lisäsi uhkaavasti ikäänkuin sanoakseen: "Kyllä minä hänet isännöitsisin, jos hän rupeisi korottamaan minun vuokraani!"
"No niin", virkkoi Denry, "täällä me asumme pahaisessa mökkirähjässä, mutta tiedätkö, kuinka paljon minä ansaitsen? Minä ansaitsen kaksi tuhatta puntaa vuodessa. Juuri sen minä ansaitsen."
Toistamiseen hän petti ehdoin tahdoin äitiänsä! Kaupunkiviisikon Yleisen säästöklubin toimitusjohtajana, sen osakkeenenemmistön omistajana, sen täydellisenä itsevaltiaana hän ansaitsi likipitäen neljä tuhatta vuodessa. Miksi ei hän voinut sanoa äidilleen yhtä hyvin neljä kuin kaksi? Vastaus on yksinkertainen: häntä pelotti sanoa neljä. Oli aivan kuin hänen olisi pitänyt punastua äitinsä edessä ollessaan moinen pohatta, sillä äiti oli kuluttanut suurimman osan elämäänsä ankarassa työssä ansaitakseen muutaman shillingin viikossa. Neljä tuhatta tuntui niin, satumaiselta! Ja säästöklubi, jonka hän oli keksinyt silmänräpäyksessä, oli todellakin saavuttanut tarumaisen menestyksen; sillä oli nyt päätoimisto Hanbridgessä ja haaratoimistot neljässä muussa kaupungissa ja kymmenittäin konttoristeja ja keräysasiamiehiä herra Penkethamin johtamina. Se oli kohdannut vastarintaa. Mahtimiehet sanoivat, että Denry ansaitsi väärää rikkautta hyväntekeväisyyden varjolla. Ja joutuakseen ajoissa turvaan Chellin kreivitär oli eronnut virallisesta suojelijatarasemastaan ja lahjoittanut osakkeensa Pirehillin sairaalalle, joka oli perinyt vähintäkään vastustelematta suuret osingot. Denry puolestaan sanoi, ettei hän ollut koskaan aikonut ruveta filantroopiksi eikä halunnut käydä sellaisesta, vaan hänen tarkoituksensa oli rikastua tyydyttämällä muuan tarve, kuten muutkin tekevät, ja ettei kenenkään ollut pakko kuulua hänen säästöklubiinsa. Sitten Merkkitorven palstoille satoi häntä puolustavia kirjeitä klubin tuhansien jäsenten edustajilta, ja Denrystä puhuttiin enemmän kuin yhdestäkään toisesta koko kreivikunnassa. Havaittiin samanlaisia säästöklubeja toimivan monennimisinä useissa Yorkshiren ja Lancashiren suurissa kaupungeissa. Tämä paljastus saattoi Denryn täydelleen entiseen arvoonsa yleisön silmissä, sillä mikä on käytännössä Yorkshiressä ja Lancashiressä, sen täytyy olla oikein Staffordshiressä; mutta se oli silti aika isku Denrylle, jonka täytyi tunnustaa itselleen, ettei hän sittenkään ollut keksinyt säästöklubia. Lopuksi ne sadat kauppiaat, jotka olivat sitoutuneet myöntämään hyvitystä kaksi pennyä shillingiltä (klubin osinkojen ainoa lähde), olivat yrittäneet kapinoida. Denry nujersi heidät perin pohjin uhkaamalla perustaa osuuskauppoja — Kaupunkiviisikossa ei ollut ainoatakaan osuuskauppaa. He tiesivät hänet kyllin hurjanrohkeaksi tekemään sellaista.
Sen koommin ei mikään häirinnyt säästöklubin kehitystä. Denryn merkitys kasvoi aivan hämmästyttävässä määrin. Hänen muulinsa kuoli. Hän ei uskaltanut ostaa oikeata hevosta ja rattaita, koska ei uskaltanut tuottaa sellaisia ajoneuvoja äitinsä puolenviidettä shillingin mökin ovelle. Siksi hän oli turvautunut ajureihin. Ulkonaisessa loisteliaisuudessa ja tuhlaavaisuudessa hän veti kaikin puolin vertoja suurelle Harold Etchesillekin, jota hän oli aikoinaan pelännyt, ja tämän tavoin hänestä oli tullut Llandudnon laiturin kuuluisia kantavieraita. Mutta Etches asui vaimoineen hienossa talossa Bleakridgessä, Denry sitä vastoin eleli äitinsä kera naurettavassa mökissä naurettavan Broughaminkadun varrella. Hänellä oli kokonainen lauma tuttavia ja hän kävi melkoisen usein vieraissa, mutta tätä vieraanvaraisuutta ei käynyt palkitseminen Broughaminkadun varrella. Hänen suuruutensa haihtui savun lailla Broughaminkadulla. Se päättyi äkkiä P. Luukkaan aukion kulmauksessa, minne hän jätti ajurinsa. Hän ei päässyt minnekään äitiinsä nähden. Ellei äiti käynytkään enää ompelemassa, ei tämä johtunut siitä, ettei hän olisi ollut halukas ompelemaan, vaan siitä että entiset asiakkaat olivat lakanneet tilaamasta häntä luokseen. Ja voiko heitä moittia siitä, etteivät he tilanneet kolmen shillingin päiväpalkasta äitiä, jonka nuori poika kieriskeli kullassa? Denry oli koettamistaan koettanut saada äitiä järkiinsä, mutta oli aina joutunut häviölle. Äiti oli liian riippumaton, liian syvästi kiintynyt omiin tapoihinsa; ja hänellä oli luonteessaan enemmän voimaa kuin pojalla. Tietysti Denry olisi voinut erota äidistä ja perustaa oman riittävän upean kodin.
Mutta sitä hän ei tahtonut tehdä.
He olivat todellakin merkillinen pari.
Tänä syntymäpäivä-aattona Denry oli aikonut houkutella äidin ratkaisevaan tekoon, voittaa hänet pyytämällä, perustaen väitteensä hänen kivulloisuuteensa. Mutta hän kärsi jälleen tappion. Asian laita oli sellainen, ettei rouva Machiniin nähden käynyt kauan käyttäminen houkuttelevaa, hyväilevää puhetapaa. Hän ei ollut suostutteleva itse eikä myöskään altis toisten suostutteluille.
"No", hän sanoi, "jos ansaitset kaksi tuhatta vuodessa, niin voit kuluttaa tai säästää ne oman mielesi mukaan, vaikka parasta sinun olisi säästää. Ei sitä koskaan tiedä ennalta, mitä sattuu tapahtumaan. Toissapäivänäkin sattui muuan mies pudottamaan puoli kruunua viemäriaukkoon tässä vastapäätä."
Denry nauroi.
"Jaa-a!" sanoi äiti, "naura sinä vaan."
"Yksi asia ainakin on selvä", virkkoi Denry, "sinun pitäisi olla vuoteessa. Sinun pitäisi pysyä vuoteessa vähintään pari, kolme päivää."
"Kuka sitten hoitaisi taloa", väitti äiti, "jos minä rupeisin lakanain välissä vetelehtimään?"
"Voithan sinä ottaa tänne Rose Chuddin", sanoi Denry.
"Ehei", tenäsi äiti, "min' en päästä yhtäkään naista pelihtimään talossani, sillä välin kuin itse makaan vuoteessa."
"Sinä tiedät ihan hyvin, että hän on saanut nähdä nälkää miehensä kuolemasta asti; ja koska hän kerran käy siivoamassa, niin miksi et voisi ottaa häntä tänne ja pistää leipäpalaa hänen suuhunsa?"
"Siksi etten huoli hänestä! En hänestä enkä kestään muustakaan. Eihän mikään estä sinua antamasta hänelle osaa kahden tuhannen vuosituloistasi, jos sinua haluttaa. Mutta en käsitä, miksi minun pitäisi antaa hänen kääntää taloani mullin mallin, vaikka olenkin hiukan vilustunut."
"Sinä olet aivan pähkähullu eukko", sanoi Denry.
"Saatanpa olla!" virkkoi äiti. "Kaksi viisasta olisikin liikaa yhdessä perheessä. Mutta tästä mökistä min' en luovu, ja niin kauan kuin jaksan pysyä jaloillani, en rupea maksamaan kenellekään sellaisesta työstä, minkä itse pystyn tekemään paremmin." Äänettömyys. "Eikä sitä asiaa kannata sen enempää ajatella. Ei mua vaan houkutella turkiksilla." Hän lähti levolle. Seuraavana aamuna Denry oli aika nyrpeän näköinen.
"Ei sun tarvitse siinä murjottaa", sanoi äiti.
Mutta hän oli oikeastaan hyvillään pojan nyrpeydestä. Sillä nyrpeys oli merkki siitä, että Denry tunnusti joutuneensa häviölle.