I.

Kun Denry yhdellä ainoalla iskulla nolasi äitinsä ja todisti olevansa seikkailijasielu esiintymällä yhtenä ensimmäisistä automobiilinomistajista Bursleyssä, kehotti vaisto häntä luonnollisesti ajamaan sillä valtuusmies Cotterillin talolle. Ei silti että hän rakasti Cotterillia ja siitä syystä halusi päästää tämän osalliseksi ilostaan: sillä hän ei rakastanut valtuusmies Cotterillia. Hän ei ollut koskaan saattanut antaa Nellien isälle anteeksi tuota suojelevaa sävyä, johon oli vuosia sitten saanut alistua Llandudnossa ja joka ei vieläkään ollut kadonnut Cotterillin käytöksestä häntä kohtaan. Vaikka he kuuluivat samaan kaupunginvaltuustoon, vaikka Denry yhä rikastui eikä Cotterill suinkaan rikastunut, tuntuivat viimeksi mainitun kasvot ja ääni aina sanovan Denrylle: "Jaa, eipä olekaan hullumpaa vasta-alkajalta." Siis Denryä ei haluttanut jättää käyttämättä tilaisuutta saada valtuusmies Cotterill hiukan nolatuksi. Olipa hänellä sitä paitsi toisiakin syitä lähteä Cotterillien luo. Hänen ja rouva Cotterillin välillä oli olemassa myötämielisyyden side, huolimatta tämän kainostelevasta vaiteliaisuudesta ja harmillisesta tavasta istua kädet tiukkaan painettuina päälletysten vatsaa vastaan. Toisinaan Denry kiusoitteli häntä — ja hän alistui mielellään kiusoiteltavaksi. Denry sai silloin ja tällöin nähdä vilahdukselta rouva Cotterillin sielun sisimpään; hän oli Bursleyssä ainoa henkilö, jolle oli suotu moinen etuoikeus. Ja sitten siellä oli Nellie. Denry ja Nellie olivat oivia ystäviä. Muun maailman silmissä Nellie oli varttunut suureksi, mutta ei Denryn mielestä; hän kohteli tyttöä vielä suklaalapsena, ja milloin Nellie yleensä käytti hänestä jotain nimitystä, niin tämä puhutteli häntä aina kunnioittavasti "herraksi".

Cotterilleilla oli verraten iso vanha talo kelpo puutarhoineen toisella puolen uutta puistoa ja kaikkia noita punaisia katuja, joiden luomisessa herra Cotterill oli ollut osallisena. Herra Cotterill rakensi toisille uusia terrakottakuorisia taloja, mutta asusti itse kernaimmin vanhassa stukkokuorisessa. Hänen asumuksensa oli pelastettu palstoitettaessa useita Yrjöjen aikuisia tiloja. Se oli arvokas. Siinä oli kaksoisportti, ja tältä ajotie lähti pyrkimään kohti talonovea, mutta karttoi ehdoin tahdoin joutumasta talonovelle, ennenkuin oli ulottunut kaarroksissa läpi koko puutarhan. Se oli oikeata Yrjöjen tyyliä! Uusi tyyli ilmeni valtuusmies Cotterillin ulkonemaikkunoissa, kylpyhuoneessa ja puutarharuiskussa. Myöskin oli olemassa tallirakennus, missä säilytettiin Viktorian aikuisia rattaita ja Yrjöjen aikaa muistuttavaa hevosta, joita valtuusmies käytti liikematkoillaan. Milloin tahansa hänen vaimonsa tai tyttärensä halusivat käyttää ajoneuvoja, ne olivat joko poissa tai juuri lähdössä tai Yrjön-hevonen oli väsyksissä ja levon tarpeessa. Mies, joka hoiti hevosta, kynti myöskin kukkalavoja, särki ikkunoita niitä puhdistaessaan ja hankasi mustaa voidetta ruskeisiin kenkiin. Kahdella sisäpalvelijalla oli eroava käsitys hänen ja heidän velvollisuuksiensa kuningaskunnan rajoista. Siinä oli lyhyesti sanoen menestyksellisen maaseutukaupunkilaisen liikemiehen tavanmukainen laaja talous.

Denry pääsi perille tapaturmitta. Tämä tapahtui niihin aikoihin, jo kolmetoista vuotta sitten, jolloin automobiiliurheilijat tekivät testamenttinsa ja varasivat mukaansa muonaa lähtiessään liikkeelle. Sen vuoksi Denry olikin mielissään. Hänessä säilynyt vähäinen, mutta hyödyllinen määrä ymmärtäväisyyttä kielsi häntä kuitenkin ajamasta autoa tuota loppumatonta koukeroista käytävää pitkin. Oli ihana toukokuun iltapäivä, ja hän jätti rakastetut ajoneuvot sekä, uudet turkkinsa erään apinapuun varjoon lähelle porttia.

Astellessaan narskutellen ovea kohti hän keksi suurenmoisen ajatuksen: "Minä vien heidät kaikki ulos huristamaan. Siinä on parahiksi tilaa!" hän sanoi.

Eipä edes nykyäänkään, jolloin yksin vuokra-ajuritkin käyttävät automobiilia, auton omistaja voi sanoa ystävälleen: "Olen ostanut auton. Lähde mukaan huristamaan", yhtä itsetiedottomalla äänellä kuin sanoisi: "Olen ostanut veneen. Lähde mukaan purjehtimaan", tai "Olen ostanut talon. Lähde mukaan katsomaan sitä." Yksinpä nykyäänkin, vieläpä keskellä Lontootakin automobiilissa on jotain — niin, jotain… Jokainen, joka on ostanut auton, ja jokainen, joka on haaveillut auton ostoa, käsittää minut. Hyödytöntä on sanoa, että automobiili on banaalisin kapine, mitä kuvitella voi. Sitä se ei ole. Se on kerskailun kaikkein korkein tunnuskuva. Jos automobiili vaikuttaa sillä lailla nykypäivinä ja Berkeleyn aukiolla, niin mitä se lieneekään vaikuttanut tuossa hämärässä menneisyydessä ja tuossa hämärässä kaupungissa kolmen tunnin pikajunamatkan päässä Euston-asemalta? Meidän on pakotettava mielikuvitus voimakkaaseen ponnistukseen saadaksemme vastauksen siihen kysymykseen. Silloin voi ymmärtää, että Denry oikein kihelmöitsi ylpeydestä.

"Onko herra kotona?" hän tiedusti palvelijalta, joka esiintyi asianmukaisessa asussa, mutta yksityiskohdiltaan siivottomana.

"Ei, herra. Ei se oo' käynyt teellä."

("Silloin vien naiset ajelemaan", virkkoi Denry itsekseen.)

"Käykää sisään! Käykää sisään!" huusi ääni salin avoimen oven toiselta puolen, Nellien ääni! Perhe, joka on kohonnut liiketoiminnan avulla, liittää käytöksessään ja elämässään ulkonaisen komeuden siitä kastista, johon se on kavunnut, luontevuuteen ja vapauteen siitä kastista, minkä se on jättänyt.

"Mikä yllätys!" virkkoi ääni. Nellie ilmestyi punaposkisena.

Denry heitti uuden automobiililakkinsa äkkiä eteisnaulakkoon. Ei! Hän ei toivonut, että Nellie näkisi sen. Hän toivoi, ettei Nellie näkisi sitä. Nyt, kun todella oli koittanut hetki julistautua autonomistajaksi, häntä alkoi pelottaa ja hermostuttaa. Häntä olisi haluttanut piilottaa lakkinsa. Mutta Denryhän olikin aivan toisenlainen kuin tavallinen ihmissuku. Hän saattoi tuntea itsensä noloksi uudessa puvussakin. Omituinen henkilö.

"Halloo!" tervehti tyttö häntä.

"Halloo!" hän tervehti tyttöä.

Heidän katseensa koskettivat toisiaan.

"Isä ei ole vielä tullut", lisäsi Nellie. Denryn mielestä hän ei ollut oikein ennallaan.

"No", hän kysyi, "mikä yllätys täällä sitten on?"

Nellie viittasi häntä käymään saliin.

Yllätys oli muuan ihmeellinen nainen, joka teki suurenmoisen vaikutuksen mustassa puvussaan — se ei ollut mustaa silkkiä, vaan pehmeää, hauraampaa kangasta. Hän lojui lepotuolissa tavattoman sulavana ja rauhallisena. Musta egyptiläinen hartiavaippa, joka välkkyi hopealta, oli liukumaisillaan hänen olkapäiltään. Hänen tukkansa oli kammattu — niin, se oli kammattu; se oli ilmeisesti oikein päätä pyörryttävä taideteos. Denry saattoi nähdä hänen molemmat jalkansa ja toisen nilkan. Kengät, harsosukat — sellaisia kenkiä, sellaisia harsosukkia ei oltu koskaan ennen nähty Bursleyssä, eipä edes tanssiaisissakaan! Hän oli surupuvussa ja melkein kokonaan koristuksitta, mutta mustan keskeltä vilahti siellä ja täällä kultaa, mikä teki ihmeellisen rikkaan vaikutuksen. Kokemattominkin olisi sanonut ja täydellä syyllä: "Hänen täytyy olla varakas ja hieno nainen." Koko puku oli yksityiskohtiaan myöten suurenmoinen. Siinä olisi voinut olla kymmenen miljoonaa pistosta. Kymmenen ompelijatarta olisi voinut valmistaa sitä kymmenen vuoden ajan. Mikroskoopillinen tarkastelu olisi vain voinut syventää ihmettelyä.

Hän oli jotain uutta Kaupunkiviisikossa, jotain aivan uutta.

Denry ei pysynyt tilaisuuden herrana. Hän oli harvoin pikkutilanteen herra. Ja vaikka hän olikin viime aikoina omaksunut melkoisen määrän seurustelutottumusta, se unohtui häneltä alituiseen, niin ettei hän saattanut turvautua siihen hetkellä, jolloin sitä kipeimmin tarvittiin, kuten esimerkiksi nyt.

"Kas, Denry!" sanoi tuo ihmeellinen mustapukuinen olento pehmeästi.

Ja Denry pakottausi levolliseksi ikäänkuin veteen sukeltaakseen ja sanoi:

"Kas, Ruth!"

Siinä oli nainen, jota hän oli kerran rakastanut ja suudellut ja mielinyt vaimokseen. Hän oli hyvillään siitä, että Ruth oli aloittanut ristimänimellä, sillä hän ei voinut muistaa tämän sukunimeä. Hän ei edes muistanut, oliko koskaan tullut kuulleeksikaan sitä. Hän tiesi vain sen verran, että muutettuaan Bursleystä isänsä luo Birminghamiin Ruth oli mennyt naimisiin jonkun kanssa, jolla oli kaksoisnimi, joka oli hyvissä varoissa ja häntä itseään vanhempi ja kaikesta päättäen korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa; ja tämä joku oli sitten kuollut.

Ruth käyttäytyi aivan rauhallisesti. Hänen menettelyssään ei ollut vähintäkään vihjausta siihen suuntaan, että hän odotti saavansa osakseen yksinäiselle leskelle tulevaa säälittelyä tai etteivät he kaksi voisi koskaan enää puhutella toinen toistaan luonnollisesti, koska olivat yhteen aikaan olleet kihloissa keskenään. Hän puhui aivan kuin ei hänelle olisi koskaan tapahtunut mitään ja ikäänkuin noin neljäkolmatta tuntia olisi kulunut siitä, kuin he viimeksi näkivät toisensa. Denry aavisti, että Ruth oli varmaankin oppinut tuon peräti hyödyllisen diplomaattisen tyyneyden joutuessaan kosketuksiin miesvainajansa säädyn kanssa. Hänelle itselleen se oli arvokas opetus: "Käyttäydy aina, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut — samantekevää, mitä on tapahtunut."

Itsekseen hän sanoi:

"Olipa hyvä, että tulin autollani."

Hän tuntui tarvitsevan jotain puolustautuakseen kaiken tuon rikkauden ja suuremman seurustelutottuneisuuden äkilliseltä hyökkäykseltä, ja automobiili soveltui siihen oivallisesti.

"Olen kuullut sinusta varsin usein viime aikoina", sanoi Ruth lievästi hymyillen ja järjestäen ikäänkuin salavihkaa hameensa laskosta.

"Vai niin", vastasi Denry, "valitettavasti en voi sanoa samaa sinusta."

Kenties hiukan vaarallista, mutta silti hänen mielestään aika sievästi sanottu.

"Oh!" virkkoi Ruth. "Minä olen ollut niin paljon poissa Englannista. Me juttelimme juuri virkistysmatkoista. Sanoin rouva Cotterillille, että heidän pitäisi tänä vuonna lähteä muutteen vuoksi Sveitsiin."

"Niin, rouva Capron-Smith sanoi juuri —", tokaisi rouva Cotterill.

(Siinä oli siis hänen nimensä.)

"Se olisi kerrassaan ihanaa!" sanoi Nellie haltioituneena.

Sveitsiin! Ihmeellistä, kuinka hän oli saanut yhdellä ainoalla sanalla vedetyksi rajaviivan bursleyläisten ja itsensä välille. Cotterillit eivät olleet koskaan käyneet Englannin ulkopuolella. Eikä siinä kyllin, vaan Cotterillit eivät olleet koskaan uneksineetkaan käydä Englannin ulkopuolella. Denry oli käynyt kerran Dieppessä ja palannut kuin Timbuktusta kuuluisana matkailijana. Ja Ruth jutteli huolettomasti Sveitsistä!

"Siellä taitaa olla aika hauskaa", hän sanoi.

"On", virkkoi Ruth, "siellä on suurenmoista kesällä. Mutta oikea kausi on tietysti talvella, urheilun vuoksi. Ellei ole tilaisuutta heittäytyä vapaaksi talvella, niin täytyy luonnollisesti tyytyä kesään, ja suurenmoista siellä on silloinkin. Olen varma siitä, että se olisi sinusta hirveän hauskaa, Nell."

"Se on varmaa — hirveän hauskaa!" Nellie myönteli. "Minä puhun siitä isälle. Minä laitan niin, että hän —"

"Mutta Nellie", varoitti äiti häntä.

"Sen minä teen, äiti", väitti Nellie.

"Siinähän isä tuleekin", huomautti rouva Cotterill kuunneltuaan.

Eteisestä kuului askelia, jotka häipyivät ruokasaliin.

"Kummallista, ettei isä tule tänne. Varmaankin hän kuuli meidän puheemme", sanoi Nellie ikäänkuin jostain pikkuseikasta harmistunut tyranni.

Kello helähti, ja sitten saapui palvelija saliin huomauttaen rouva Cotterillille: "Jos rouva tekisi niin hyvin", ja rouva Cotterill katosi sulkien oven jälkeensä.

"Mitä ihmettä niillä nyt on tekeillä?" uteli Nellie, ja hänkin poistui otsa rypyssä jättäen Denryn ja Ruthin kahden kesken. Nellien otsasta saattoi havaita, että hänen isänsä saisi kerrankin kuulla jotain.

"En ole vielä nähnyt herra Cotterillia", sanoi rouva Capron-Smith.

"Milloin saavuit?" kysyi Denry.

"Vasta tänä iltapäivänä."

Ruth jutteli edelleen.

Katsellessaan häntä kuunnellen ja silloin tällöin älykkäästi vastaten Denry näki, että rouva Capron-Smith oli totisesti se nainen, jota Ruth oli niin taitavasti jäljitellyt kymmenen vuotta sitten. Tuo jäljittely oli silloin erehdyttänyt hänet; hän oli pitänyt sitä luonnollisena. Nyt se ei olisi häntä erehdyttänyt — hän tiesi sen. Mutta tämä oli oikeata lajia, joka kestäisi arvostelun missä tahansa… Sveitsi! Eikä vain Sveitsi, vaan Sveitsi hienostettuna! Sveitsi talvella! Hän aavisti, että Ruthin mielestä ei Sveitsiin kannattanut lähteä kesällä — jos halusi pysyä säätynsä tasolla. Mutta talvella…