II.
Nellie oli ilmoittanut yllätyksen odottavan Denryä, kun tämä astui taloon; mutta vaikka tämä osoittausikin merkilliseksi ja onnistuneeksi, ei se kuitenkaan ollut mitään verrattuna siihen yllätykseen, mikä herra Cotterillilla oli varattuna Nellielle, tämän äidille, Denrylle, Bursleyn kaupungille ja erinäisille henkilöille pitkin maata.
Rouva Cotterill saapui hysteerisenä häiritsemään Denryn ja Ruthin kaksinpuhelua. Päättäen toimeliaista käsistä, jotka eivät tällä kertaa levänneet siivosti toinen toisensa päällä, vaan pyörivät mitä eriskummallisimmin hänen päänsä vaiheilla, oli täysin selvää, että rouva Cotterill oli joutunut peräti tavattoman mielenliikutuksen valtaan.
"Se on noiden saarnamiesten syy — lopultakin! Tiesin, että niin kävisi! Se on kokonaan noiden saarnamiesten syy! Ne eivät tahdo jättää häntä rauhaan, ja nyt se on tehty."
Sen verran rouva Cotterill. Hän vaipui tuolille. Hänellä ei ollut enää pienintäkään häpeän tuntoa, hän ei välittänyt vähääkään siitä, mikä oli hänen arvolleen sopivaa. Hän tuntui unohtaneen, ettei erinäisiä asioita käy pohtiminen vierailuhuoneessa. Hän oli poistunut huoneesta valtuusmies Cotterillin rouvana; palatessaan hän ei ollut erikoisesti mitään, vain tappion olennoima. Muutos oli tapahtunut viidessä minuutissa.
Rouva Capron-Smith ja Denry vilkaisivat toinen toiseensa, ja yksinpä rouva Capron-Smithkin joutui tuokioksi ymmälleen. Sitten Ruth lähestyi rouva Cotterillia ja tarttui hänen käteensä. Kenties ei rouva Capron-Smith ollut sittenkään niin hämmästyksissään. Hän ja Nellien äiti olivat aina olleet "hyvin ystävällisissä väleissä". Ja Kaupunkiviisikossa "hyvin ystävälliset välit" merkitsevät jotakuinkin paljon.
"Ehkä teidän olisi parasta jättää meidät kahden kesken", Ruth ehdotti kääntäen päätään vilkaistakseen Denryyn.
Juuri sitä tämä halusikin. Ei ollut epäilemistäkään, ettei Ruth ollut ehdottomasti hienostolainen. Hänen käytöstavassaan ei ollut vähintäkään virhettä.
Denry poistui sanoen itsekseen: "Nyt sitä mennään!"
Eteisestä hän näki avoimen oven kautta valtuusmies Cotterillin seisovan ruokasalin uuniin nojautuneena.
Denryn huomatessaan Cotterill suoristausi kömpelön karskisti.
"Nuori mies", hän sanoi teeskennellen vanhaa suojelevaa käytöstään, "käykää sisään. Voittehan tekin saada sen tietoonne. Te olette meidän ystäviämme. Käykää sisään ja sulkekaa ovi." Nellieä ei ollut näkösällä. Denry astui sisään ja sulki oven. "Istukaa", sanoi Cotterill.
Ja aivan kuin hän olisi sanonut: "Jaa, sinä olet koko sukkela nuorukainen etkä ole onnistunut niinkään huonosti tässä elämässä; ja palkinnoksi minä aion suoda sinulle etuoikeuden kuulla meidän onnettomuudestamme, joka jostain merkillisestä syystä tuottaa minulle suurempaa kunniaa kuin sinun onnesi sinulle itsellesi, nuori mies."
Ja hän siveli karkeata harmaata partaansa.
"Aion huomenna jättää oikeuteen vararikkoanomukseni", hän sanoi naurahtaen lyhyesti.
"Niinkö!" sanoi Denry, joka ei keksinyt muutakaan sanottavaa. Hänen nimensä ei ollut Capron-Smith.
"Niin; ne eivät jätä minulle muuta keinoa valittavaksi", sanoi herra
Cotterill.
Sitten hän esitti lyhyen historian viimeaikaisista liiketoimistaan tuolle nuorelle miehelle. Ja hän tuntui kuvittelevan sitä jonkinlaiseksi väkiköyden vedoksi velallistensa ja velkojainsa kesken, ollen siinä itse köytenä. Hän tuntui haluavan tehdä tiettäväksi, että hän oli aina parhaansa mukaan koettanut saada suurimman hyödyn suurimmasta määrästä, mutta että nuo visapäiset saamamiehet olivat alituiseen tehneet sen tyhjäksi. Silti ei hän kantanut kaunaa heitä kohtaan. Onni vaihtelee väkiköydenvedossa. Hän koetti uskotella nukkavierun mahtavana, että vararikko kuudenkymmenen korvilla ja yhteiskunnassa, missä ennen on ollut merkkimiehiä, on vain ohimenevä pikkutapaus.
"Kummastuttaako se teitä?" hän kysyi typerästi hymyillen.
Denry käytti tilaisuutta kostaakseen kaikesta siitä suojelevaisuudesta, mihin oli saanut alistua vuosikymmenen ajan.
"Ei!" hän sanoi. "Entä teitä itseänne?"
Herra Cotterill ei potkaissut Denryä talostaan hävyttömänä nuorena tolvanana, hän vain uusi typerän hymynsä.
Denry oli ollut tuokion ajan kummissaan, mutta oli nopeasti toipunut. Cotterillin luhistuminen oli noita tapahtumia, jotka jokainen teräväjärkinen ihminen voi ennustaa, kun ne ovat tapahtuneet. Cotterill oli antautunut rakennuskeinotteluihin, rakentanut ja kiinnittänyt, rakentanut ja kiinnittänyt, myynyt voitolla, myynyt voitotta ja jäänyt itse pitämään monta taloa; hän oli turvautunut vekseleihin, toisiin kiinnityksiin ja kolmansiin kiinnityksiin; ja koska hän oli rakentaja eikä voinut tehdä muuta kuin rakentaa, niin hän oli rakentanut edelleen siitä huolimatta, ettei Bursley ollut laisinkaan innostunut hänen luomuksiinsa. Jos Bursleyn kaupunginpuistossa olisi löydetty rikkaita kultasuonia, olisi Cotterill omistanut kaivosleirin ja kasannut itselleen suunnattoman omaisuuden; mutta onnettomuudeksi ei puistossa löydetty kultasuonia. Ei kukaan tuntenut hänen asemaansa; ei kukaan tunne koskaan rakennuskeinottelijan asemaa. Hän ei tuntenut sitä itsekään. Liikkeellä oli ollut huhuja, mutta ne oli kumottu sopivalla tavalla. Kun hän äskettäin oli evännyt pormestarin kaulakäädyt käteisen rahan puutteessa, oli se selitetty johtuvaksi älykkäisyydestä. Harien kotielämänsä oli aina jatkunut samaan kohtuullisen ylelliseen tapaan. Hän oli aina maksanut leipurille, teurastajalle, räätälille ja ompelijattarelle. Ja nyt hänen oli esitettävä vararikkoanomus, ja huomenna koko kaupunki kertoisi odottaneensa sitä jo vuosikausia.
"Mihin aiotte ryhtyä?" tiedusti Denry ystävällisen uteliaana.
"Niin", sanoi Cotterill, "sehän se tässä onkin kysymyksessä. Minulla on veli rakennusurakoitsijana Torontossa. Häneltä vetelee oikein hyvin; siellä valtameren takana vasta osataankin rakentaa. Kirjoitin hänelle tässä tuonoin, ja hän vastasi paluupostissa — paluupostissa — että hän tarvitsi juuri minun laistani miestä pitämään töitä silmällä. Niin, John alkaa jo käydä vanhaksi. Kuten näette, on minulla siellä mahdollisuuksia."
Ikäänkuin sanoakseen: "Oikeamielisille on aina apu lähellä."
"Juttelen teille näitä, koska olette ikäänkuin perheen ystäviä", hän lisäsi.
Sitten, pitkältä vaiettuaan, hän aloitti toivorikkaasti, hilpeästi, rohkeasti:
"Vielä nytkin selviäisin vallan sievästi, jos saisin vain pari tuhatta käsiini — ja vakuutta minulla on yllin kyllin."
"Eiköhän olisi hiukan myöhäistä?"
"Ei ensinkään. Jos vain joku, joka todella tuntee kaupungin ja luottaa kiinteistökauppaan, luovuttaisi pari tuhatta — jaa-a, viidessä vuodessa hän saisi sen summan kaksinkertaiseksi."
"Todellakin!"
"Niin", sanoi Cotterill. "Katsokaahan Claren katua."
Claren katu oli hänen terrakotta-mestariteoksiaan.
"Kuulkaahan", sanoi Cotterill mielistelevästi. "En usko, että kukaan kykenee opettamaan teille suuriakaan kiinteistöjen arvosta tässä kaupungissa. Te tunnette sen asian yhtä hyvin kuin minäkin. Jos teillä sattuisi olemaan vapaana pari tuhatta — hitto vieköön! sellaista tilaisuutta ei kannatakaan tarjota joka miehelle."
"Niin", sanoi Denry. "Ei minunkaan mielestäni kannata."
"Tarjoan sen teidän käytettäväksenne", jatkoi Cotterill oivaltamatta Denryn huomautuksen kärkeä. "Tehän olette perheen ystäviä. Te käytte meillä niin usein. Niin, johan siitä on melkein kymmenen vuotta…"
Denry huokasi: "Olen kai käynyt täällä noin yhden kerran kahdessa viikossa verraten säännöllisesti. Siitä tulee kaksi sataa viisikymmentä kertaa kymmenessä vuodessa. Niin…"
"Vaikkapa pari tuhatta", sanoi Cotterill miettiväisenä.
"Kaksi tuhatta jaettuna kahdella ja puolella sadalla — siitä tulee kahdeksan. Kahdeksan puntaa käynniltä. Se on aika kallista, Cotterill, aika kallista. Ihanhan teitä voisi pitää puolena tusinana kuuluisia lääkäreitä yhteen käärittyinä."
Hän ei ollut koskaan ennen nimittänyt valtuusmiestä koristelematta
"Cotterilliksi". Herra Cotterill punastui ja nousi.
Denry ei esiinny edukseen tässä kohtauksessa. Häneltä puuttui jalomielisyyttä. Muuta puolustusta ei hänen hyväkseen voi esittää kuin sen, että herra Cotterill oli nimittänyt häntä "nuoreksi mieheksi" aivan liian usein kymmenen vuoden kuluessa. Se on sukkela puolustus.