III.
"Ei", kuiskasi Ruth päällysvaatteissaan. "Älä tuo sitä ovelle. Minä kävelen sinun mukanasi portille ja nousen siellä autoon."
Denry nyökkäsi.
He poistuivat yhdessä. Ruth kuului todellakin asustavan Kaupunkiviisikon hotellissa Knypessa, joka siihen aikaan oli ainoa Kaupunkiviisikon hotelleista, mikä toden teolla oli olevinaan "ensiluokkainen" kokosivu-ilmoituksen merkityksessä. Se seikka, että Ruth asusti Kaupunkiviisikon hotellissa, teki jälleen Denryyn voimakkaan vaikutuksen. Hän esiintyi totta tosiaan suurenmoisesti. Hän oli aikonut kävellä puiston halki Bursleyn asemalle ja matkustaa junalla Knypeen, ja kun Denry äkkiä antoi ilmi automobiilinsa ja tarjoutui viemään hänet sillä hotelliin, joutui Ruth vuorostaan ihmetyksen valtaan. Hänen äänessään kuvastuva kummastus, kun hän huudahti: "Onko sinulla automobiili?" oli kaikkea muuta kuin naivi.
Niin he poistuivat yhdessä tuosta kovan onnen talosta Ruthin ilmoitettua hilpeästi Nellielle, joka oli jälleen tullut saapuville kiusallisen masentuneisuuden valtaamana, että hän palaisi seuraavana päivänä.
Ja Denry astui ajotietä pitkin viimeisenä näkemyksenään tuo lapsi parka, Nellie, joka seisoi ovella heitä saatellen. Merkillistä, kuinka suuressa määrin hän oli pysynyt lapsena. Denry tiesi, että hänen täytyi olla jo vanhempi kuin puolivälissä kolmattakymmentä, ja kuitenkin hän pysytteli itsepintaisesti aito tyttönä. Suloinen pikku olento; mutta savoir vivre oli hänelle tuntematon käsite, hän ei kyennyt pysymään tilanteen tasalla, hänellä ei ollut laisinkaan ulkonaista ylpeyttä. Pelkästään sievä, iloinen tyttö, merkillisen tyttömäinen… Cotterillit olivat suoriutuneet tuosta onnettomasta illasta huonosti. He eivät olleet osoittaneet mitään arvokkuutta, ei mitään hilliytymistä; ja ukko Cotterill oli ollut suorastaan hullu ehdotuksineen. Rouva Cotterill oli ollut lopen masentunut, ja vain Ruthin tyyni, vallitseva vaikutus oli saanut hermostuneen ja uikuttavan Nellien malttamaan mieltään sen verran, että hän tuli saattamaan vieraita ovelle.
Varsin surullinen juttu.
Kun hän oli menestyksellä saanut automobiilin käyntiin ja he liukuivat Moorthornen mäkeä alaspäin rinnatusten, olkapäät toinen toisessaan kiinni, karkoitti Denry mielestään vararikkoisen perheen synnyttämän painajaistunnelman. Eihän hänellä ollut kaikesta huolimatta mitään syytä alakuloisuuteen. Hän ei ollut tehnyt vararikkoa. Hän kasasi yhtä mittaa rikkautta itselleen. Hänelle karttui nyt varallisuutta koneellisesti. Äidin elämäntapojen vuoksi eivät hänen elinkustannuksensa nousseet lähimaillekaan tulojen tasalle. Ja Ruth — hänkin oli varakas. Hän tunsi, että Ruthin täytyi olla varakas sanan tarkimmassa merkinnössä. Ja varallisuutta täydensi maailmankokemus. Ruth oli hänen vertaisensa. Ruth ymmärsi asioita yleensä. Hän oli elänyt, matkustellut, kärsinyt, miettinyt — lyhyesti sanoen, hän oli viimeistelty valmiste. Hän ei ollut mikään avuton, kehittymätön pikkutyttö. Lisäksi hän oli vähemmän kova kuin entisaikaan. Hänen äänensä ja liikkeensä olivat toista laatua. Maailma oli pehmentänyt hänet. Ja äkkiä Denryn mieleen juolahti, että hänen ainoa vikansa — tuhlaavaisuus — oli nyt menettänyt merkityksensä, kun hän oli itse varakas.
Denry kertoi Ruthille kaiken, mitä herra Cotterill oli puhunut Kanadasta. Ja Ruth kertoi hänelle kaiken, mitä rouva Cotterill oli puhunut Kanadasta. Ja he olivat yhtä mieltä siitä, että herra Cotterill oli saanut ansaitun palkkansa ja että oman etunsa kannalta Kanada oli ainoa paikka, joka soveltui Cotterilleille; ja mitä pikemmin, sitä parempi. Ihmisten on alistuttava vararikon seuraamuksiin. Mitään muuta ei voinut enää tehdä.
"Minun mielestäni on sääli, että Nellienkin täytyy lähteä", sanoi Denry.
"Oh, niinkö?" vastasi Ruth.
"Niin, joutua sellaiseen vieraaseen maahan. Hänestä ei ole kanadalaistytöksi. Jos hän voisi vain saada jonkin toimen täällä… Jos voisi keksiä hänelle jotain."
"Oh, minä en ole laisinkaan samaa mieltä kuin sinä", sanoi Ruth. "Arveletko todellakin, että hänen pitäisi erota vanhemmistaan juuri nyt? Hänen paikkansa on vanhempien luona. Ja sitä paitsi, näin meidän kesken sanoen, hänellä on siellä paljoa suuremmat mahdollisuudet päästä naimisiin kuin tässä kaupungissa — kaiken tämän jälkeen. Tietysti minusta on kovin ikävää erota hänestä — ja myöskin rouva Cotterillista. Mutta…"
"Taidat olla oikeassa", myönsi Denry.
Ja he kiitivät upeasti edelleen Kaupunkiviisikon lyhtyvaloisessa yössä. Ja Denry viittasi taloonsa kun he ajoivat ohitse. Ja kumpikin ajatteli paljon turvallista asemaansa tässä maailmassa ja tulojaan ja pankkiirinsa mesikielistä kohteliaisuutta; ja myöskin vararikkoisen ikävää asemaa… Vararikkoiselle ei mahtanut mitään.