IV.
Eräänä pakkasaamuna talven alkupuolella olisi saattanut nähdä heidät yhdessä aivan toisenlaisissa ajoneuvoissa — ensimmäisen luokan osaston haltijoina pikajunassa, joka kiiti Knypesta Liverpooliin. Heillä oli osasto kokonaan hallussaan, ja he olivat sijoittuneet siihen mahdollisimman ylellisesti. Kumpikin oli verhoutunut turkiksiin, ja turkisvaippa liitti heidän polvensa suojaansa. Ylt'ympärille oli siroteltu aikakauskirjoja sekä sanomalehtiä niin runsaasti, että niiden arvo vastasi varmaankin päivätyöläisen koko päiväpalkkaa; ja kun Denryn silmä kohtasi junailijan silmän, se virkkoi "shillinki". Lyhyesti sanoen, ei kukaan olisi saattanut olla korkeammalla muiden yläpuolella kuin he olivat sinä aamuna tuossa osastossa.
Tämä matka aiheutui omituisista tapahtumista.
Herra Cotterill oli tehnyt vararikon ja heittänyt yltään kaupunginvaltuusmiehen kaavun. Hän oli alistunut kiusallisen tarkkoihin kuulusteluihin ja noiden hillittömästi haukkuvien petojen, saamamiestensä törkeään nuuskintaan. Hän oli paljastanut kirjansa, kirjeenvaihtonsa, järjestelmänpuutteensa, ylellisen kotielämänsä ja sen ikävän seikan, että oli jatkanut liikettään kauan senkin jälkeen, kun jo tiesi olevansa maksukyvytön. Hän oli usean kuukauden ajan, mainittujen petojen etuja ajaakseen, jatkanut omaa liikettään tilapäisenä hoitajana ja määräpaikasta. Ja vähitellen oli kaikki hänen omaisuutensa saatu myydyksi. Ja loppuviikoiksi oli Cotterillin perheen täytynyt lähteä paljaaksi riisutusta talostaan ja majailla vuokra-asunnossa. He olivat päättäneet matkustaa Kanadaan Liverpoolin kautta, ja päivää varemmin kuin Denry ja Ruth matkustivat Liverpooliin, he olivat lähteneet Bursleyn kaupungista (jonka herra Cotterill oli niin laajalti silannut terrakottalla) maineetta ja laulutta. Eipä edes Denrykään, joka kuitenkin oli käynyt jäähyväisiä lausumassa heidän majapaikassaan, ollut saattanut heitä asemalle; mutta Ruth Capron-Smith oli ollut saattelemassa asemalla. Hän oli keskeyttänyt oleskelunsa Southportissa saapuakseen Bursley'iin ja toimittanut heidät sieltä matkaan kuten ystävä ainakin. Heidän lähtönsä jälkeen oli järjestettävä erinäisiä asioita, ja Ruth oli luvannut pitää niistä huolen.
Mutta heti heitä saateltuaan Ruth oli tavannut Denryn kadulla.
"Ajattelehan", hän sanoi jyrkästi, "nuo ihmiset aikovat toden teolla matkustaa kolmannessa luokassa. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä. Herra ja rouva Cotterill pitivät sen minulta salassa, enkä olisi saanutkaan tietää siitä, ellei Nellie olisi tullut sanoneeksi jotain. Sen vuoksi he ovat lähteneet jo tänään. Laiva ei lähde ennenkuin huomenna iltapäivällä."
"Kolmannessa luokassa?" Ja Denry vihelsi.
"Niin", sanoi Ruth. "Tietysti pelkkää ylpeyttä. Ukko Cotterill tahtoi säästää joka pennin, minkä sai haalituksi kokoon, jotta voisi esiintyä edes pikkuruisen komeasti Torontoon päästyään, ja niin — kolmannessa luokassa! Ajattelehan Nellieä ja rouva Cotterillia kolmannessa luokassa. Jos olisin tietänyt sen, niin olisin muuttanut asian, sen takaan, enkä olisikaan siinä vitkastellut. Ja nyt se on liian myöhäistä."
"Eipähän ole", vastusti Denry päättäväisesti.
"Mutta he ovat jo lähteneet."
"Voisin sähköteitse tilata Liverpoolista salonkipaikat — niitä on yllin kyllin tähän aikaan vuodesta — ja huomenna voisin puikahtaa Liverpooliin ja tavata heidät laivalla ja pakottaa muuttamaan."
Ruth tiedusti, uskoiko hän todellakin sen käyvän päinsä, ja hän vakuutti sen varmaksi.
"Toisen luokan paikat sopisivat paremmin", sanoi Ruth.
"Miksi?"
"Niin, siellä ei tarvitse pukeutua päivälliseksi ja niin edespäin.
Eihän heillä ole sellaisia pukuja."
"Ei tietenkään", sanoi Denry.
"Kuulehan", virkkoi Ruth hurmaavasti hymyillen. "Pannaan me kustannukset puoliksi. Ja lähdetään Liverpooliin yhdessä ja — tuota noki — hankitaan pikku lahjoja ja järjestetään koko asia. Minä matkustan huomenna Southportiin, ja Liverpool on matkan varrella."
Denry ihastui ehdotukseen ja sähkötti menestyksellisesti Liverpooliin.
Ja niin he istuivat sinä aamuna yhdessä Liverpoolin pikajunassa. Se avuliaisuussuunnitelma, johon he olivat antautuneet, vaikutti voimakkaasti heidän mielialaansa, joka kävi sekä tuttavalliseksi että helläksi. Ruth ei laisinkaan salannut tunteitaan Denryä kohtaan; ja tuijottaessaan vuorostaan naapuriinsa, joka istui vastapäätä herkullisen kypsänä (Ruth oli häntä itseään hiukkasen vanhempi), viehättävästi puettuna, täydellisenä jokaisessa yksityiskohdassa käytökseltään, tietäen kaiken, mitä elämästä oli tiedettävä, ja sievän omaisuuden varmana omistajana — tuijottaessaan tuohon olentoon Denry mietti riemukkaana, voitostaan varmana:
"Tietenkin minulla on kolikoita. Mutta niin on hänelläkin — kenties enemmänkin. Senvuoksi hänen täytyy pitää minusta yksistään oman itseni vuoksi. Tuo loistava olento on ollut kaikkialla ja nähnyt kaiken, ja hän palaa Kaupunkiviisikkoon ja palaa minun luokseni."
Se oli hänen ylpein hetkensä. Ja siinä hän näki tulevaisuutensa paljoa loistavampana kuin oli uneksinutkaan.
"Milloin sinulta päättyy suruaika?" hän kysyi;
"Kahden kuukauden perästä", sanoi Ruth.
Tämä ei ollut mikään kosinta eikä suostumus, mutta kyllä se oli jo varsin lähellä näitä. He olivat ääneti ja onnellisia.
Sitten Ruth sanoi:
"Onko sinulla koskaan liikeasioita Southportissa?"
Ja Denry vastasi verrattomalla tavalla:
"Kyllä niitä aina tulee."
Jälleen äänettömyys. Tällä kertaa Denry tunsi menevänsä naimisiin
Ruthin kanssa.