V.
White Star yhtiön valtamerihöyry Titubic työntyi vedestä kuin talorivi rantasiltaa vastaan. Sen kävelykannella oli suuri väkijoukko ja rantasillalla seisoi vieläkin suurempi. Kävelykannen yläpuolella asteli upseereita komentosillalla, ja sen yläpuolella oli tuuletussilta ja sen yläpuolella savutorvet savua tupruttaen ja jossain vielä ylempänä pari lippua, liehuen tuulessa. Ja rantalaiturin väkijoukon takana ulottui rivi nelipyöräisiä vaunuja ja raihnaisia hevosia. Rantalaituri heilui lievästi nousuveden liikuttamana. Ainoastaan laiva näytti tukevalta, ikäänkuin lujalle pohjalle juotetulta.
Ylihangan puolella kävelykantta, sadan muun pikkuryhmän joukossa, seisoi ryhmä, jonka muodostivat herra ja rouva Cotterill sekä Ruth ja Denry. Nellie seisoi erillään muutaman jalan päässä. Rouva Cotterill itkeskeli. Tietenkin ihmiset luulivat hänen itkevän jäähyväisiään, mutta niin ei ollut laita. Hän itki siitä syystä, että Denry ja Ruth olivat lujalla tahdollaan pakottaneet heidät luopumaan kolmannesta luokasta ja ottamaan haltuunsa ihanat ja tilavat hyttipaikat toisessa luokassa, missä palvelusväki kohteli heitä aivan eri tavalla. Hän itki sen vuoksi, että heidät oli yllätetty kolmannen luokan matkustajina. Hän itki siitä syystä, että häntä hävetti ja että ihmiset olivat niin ystävällisiä. Hän tunsi itsensä samalla haavaa iloiseksi ja hyljätyksi. Häntä halutti puhjeta kiitollisuuden psalmeihin, ja samalla häntä halutti kirota.
Herra Cotterill sanoi jäykästi, että hän maksaisi kyllä takaisin — ja tekisi sen piankin.
Suunnaton kello soi kärsimättömänä.
"Meidän on parasta korjata luumme", sanoi Denry. "Se on toinen varoitus!"
Jännittävissä tilanteissa hän käytti toisinaan moista merkillistä kieltä. Ja nyt hän oli peräti kiihtynyt. Hän oli saanut puuhata aika lailla. Cotterillin perheen kohottaminen välikannen yhteiskunnallisesta Haadeksesta toisen luokan arvopaikoille oli vaatinut kaiken hänen tarmonsa ja melkoisen määrän ponnistuksia Ruthiltakin.
Ruth suuteli rouva Cotterillia ja sitten Nellieä. Ja rouva Cotterill ja Nellie saivat merkitystä ja huomiota koko matkan ajaksi siitä syystä, että heitä suuteli julkisesti niin hieno ja aristokraattinen nainen kuin Ruth Capron-Smith.
Ja Denry pudisti heidän kättään. Hän katsoi iloisena vanhempiin, mutta Nelliin ei hän voinut katsoa; eikä tämäkään voinut katsoa häneen; heidän kädenlyöntinsä oli pintapuolinen. Jo kuukausimääriä oli heidän leikillinen tuttavallisuutensa vähenemistään vähentynyt.
"Hyvästi."
"Hyvästi."
"Kiitos. Hyvästi."
"Hyvästi."
Kamala kello tiukkasi yhä edelleen.
"Kaikki vieraat maihin! Kaikki maihin!"
Lukuisilla laskusilloilla tunkeili väkeä, joka totteli määräystä, ja nenäliinat alkoivat liehua. Ja koko laiva rupesi säännöllisesti värisemään.
Herra ja rouva Cotterill kääntyivät poispäin.
Ruth ja Denry lähenivät likeisintä laskusiltaa, ja Denry siirtyi syrjään jättääkseen tilaa Ruthille. Ja kuten aina työntyi joukko naisia laskusillalle juuri tämän perään, ja ollen täydellinen ritari Denryn täytyi odottaa.
Hänen katseensa kohtasi Nellien katseen. Tyttö ei ollut liikahtanut.
Denry tunsi silloin jotain, mitä hän ei ollut konsanaan tuntenut elämässään. Ei, ei sinä ilmoisna ikänä. Nellien surullinen, traagillinen katse vaivasi häntä, mutta se vaivasi niin ihanasti, että oireet saivat hänet oikein hätkähtämään. Hän kummasteli, miten hänen jalkojensa kävisi. Hän ei ollut varma siitä, että hänellä olikaan jalkoja.
Mutta sitten hän todisti omistavansa jalat rientämällä Nellien luo.
Ruthin oli tähän mennessä ahmaissut rantalaiturin yleisö. Hän katsoi
Nelliin. Nellie katsoi häneen. Tytön huulet värähtivät.
"Mitä minä täällä teen?" kysyi Denry sielultaan.
Nellie ei ollut laisinkaan hyvin puettu. Ei, hänen asunsa oli oikeastaan nukkavieru — kolmannen luokan tyyliä. Hattu oli vinossa, hansikkaat kurjat. Vääntyneissä kasvoissa ei ollut mitään tyttömäistä ylpeyttä. Ei mitään päättäväisyyttä voittaa kohtalonsa. Ei mitään tietoisuutta siitä, että hän kykeni selviytymään onnettomasta tilanteesta. Vain nuo surulliset silmät ja värisevät huulet.
"Kuulehan", kuiskasi Denry, "sinun täytyy lähteä silmänräpäykseksi maihin. Minulla olisi jotain annettavana sinulle, ja se jäi minulta ajurin vaunuihin."
"Mutta ei nyt enää ole aikaa. Kello…"
"Loruja!" huudahti Denry äreästi vaimentaen hänen aran, lapsellisen äänensä. "Ei laiva lähde vielä ainakaan neljännestuntiin. Se on vain pelkkää puijausta, jotta saisivat ihmiset ajoissa maihin. Tule nyt heti mukaan."
Ja jonkinlaisen hysterian valtaamana Denry tarttui Nellien hentoon, pitkään käteen ja raahasi hänet toiselle laskusillalle, jonka jyrkkää rinnettä he luisuivat yhdessä alas. Katselijain ja nenäliinanheiluttajain taaja joukko tyrkki heitä. He eivät voineet nähdä muuta kuin päitä ja hartioita ja laivan mahtavan kyljen kohoavan yläpuolelle. Denry käänsi seuralaisensa selin laivaan.
"Tänne päin." Hän piteli yhä Nellien kättä.
Hän ponnistihe ajuririviä kohti.
"Mikä se on niistä?" tiedusti Nellie.
"Mikä hyvänsä. Älä siitä välitä. Astu sisään."
Ja ensimmäiselle ajurille, jonka hänen katseensa kohtasi, hän sanoi:
"Lime-kadun asemalle."
Laskusiltoja vedettiin parhaillaan paikoiltaan. Kumea jylähdys täytti ilman ja sitten kajahti eläköön-huuto.
"Mutta minä myöhästyn laivasta", vastusteli tyttö huumautuneena. "Astu sisään."
Hän työnsi Nellien vaunuihin.
"Mutta minä myöhästyn…"
"Sen tiedän", vastasi Denry ikäänkuin suuttuneena. "Luuletko sinä, että minä aioin päästää sinua lähtemään tuolla laivalla? Ei sinnepäinkään."
"Mutta isä ja äiti…"
"Minä sähkötän. Ne saavat sen maihin tullessaan."
"Ja missä on Ruth?".
"Ruth menköön suolle!" hän karjaisi raivostuneena.
Ajoneuvojen kolistessa katukiveyksellä alkoi Titubic liukua erilleen rantalaiturista, Nyt ei asia ollut enää autettavissa.
Nellie purskahti itkuun.
"Kuulehan nyt", sanoi Denry hurjana. "Ellet lakkaa vuotamasta, niin minun täytyy ruveta itsekin itkemään."
"Mitä sinä aiot tehdä minulle?" uikutti tyttö.
"Niin, mitä arvelet itse? Tietysti aion naida sinut."
Olisi saattanut otaksua hänen loukkaantuneen äänensä merkitsevän sellaista, että häntä oli koetettu pettää, mutta ettei hänellä ollut vähintäkään halua tulla petetyksi tai pyydellä lupaa tai käyttäytyä muuten kuin hurjan tyrannin tavoin.
Nellie puolestaan tuntui alistuvan.
Sitten Denry suuteli häntä — myöskin vihaisesti. Hän suuteli häntä usean kerran — niin, yksinpä Lord-kadullakin — joka kerta vähemmän vihaisesti.
"Minne sinä viet minut?" kysyi Nellie nöyrästi kuten vanki.
"Vien sinut äidin luo", sanoi Denry.
"Tokko se miellyttää häntä?"
"Ellei miellytä, niin saa sittenkin sulattaa sen", sanoi Denry. "Se on järjestetty parissa viikossa."
"Mikä?"
"Kuulutukset ja muut sellaiset."
Junassa, kesken pitkää nöyrää äänettömyyttä Nellie mutisi:
"Se on ihan kauheata isälle ja äidille."
"Sitä ei voi auttaa", sanoi Denry. "Ja he ovat aivan liian merikipeitä vaivatakseen päätänsä sinun tähtesi."
"Et voi uskoa, kuinka sinä hämmästytit minua", sanoi Nellie.
"Et voi uskoa, kuinka minä hämmästytin itseäni", sanoi Denry.
"Milloin sinä päätit…"
"Kun seisoin laskusillalla ja sinä katsoit minuun", vastasi hän.
"Mutta…"
"Ei kannata muttailla", hän sanoi. "Minä olen sitä maata…"
Olikin silkkaa totta, että hän oli hämmästyttänyt itseään. Mutta hän oli hämmästyttänyt itsensä ihmeelliseen, haltioituneeseen onnellisuuteen. Nelliellä ei ollut rahaa, ei vaatteita, ei tyyliä, ei kokemusta, ei erikoisia lahjoja. Mutta hän oli hän. Ja katsoessaan häneen tyyntyneenä Denry tiesi tehneensä hyvät kaupat. Hän tiesi, että ellei hän olisi taipunut tuohon hirvittävään mielijohteeseen, hän olisi tullut tehneeksi huonot kaupat. Mutta rouva Machinille koitui siitä juonikas yö, kuten hänen itsensä oli tapana sanoa.