II.
Sinä päivänä, jolloin Kaupunkiviisikon Viikkolehden ensimmäinen numero ilmestyi, todisti uuden lehden toimisto Hanbridgessä olevansa erinomaisesti järjestetty, sillä se toimi kaikissa yksityiskohdissaan ihailtavan tasaisesti. Kellarikerroksessa jyrräsi Marinoni-kone hyristen kuin jättiläiskissa painaakseen viisitoistatuhatta numeroa tunnissa. Ensi kerrokseen oli järjestetty nerokkaita laitteita sanomalehden julkisuuteen saattamiseksi; rauta-aidake, jonka avulla pojat pidettiin järjestyksessä jakelupöydän ääressä, oli Merkkitorven toimistosta lainattu aate. Toisessa kerroksessa majaili toimittaja ja perustaja apulaisineen ja seuraavassa sijaitsi latomo. Portaikkomäärä, joka erotti latomon konehuoneesta, ei ollut mikään ehdoton etu, mutta tiilikivet ja muurilaasti eivät ole kimmoisia, ja täytyy tulla toimeen parhaansa mukaan. Toimisto teki edullisen vaikutuksen ulkoa päin ja veti jotakuinkin vertoja Merkkitorven läheiselle toimistolle. Ensi kerroksen ikkunoissa oli tietenkin ilmoitustauluja, ja kullatut kilvet, jotka katolla kohosivat toinen toistaan ylemmäksi, ikäänkuin ennustivat taloudellista menestystä.
Denry sattui olemaan sinä iltapäivänä Päivälehden toimistossa. Hänellä ei ollut yksityiskohtaiseen järjestelyyn nähden ollut mitään tekemistä, sillä yksityiskohtainen järjestely ei ollut hänen erikoisalaansa. Hänen erikoisalanaan olivat suuret, johtavat aatteet. Hän tiesi tuskin laisinkaan sopimuksista, joita oli tehty kirjeenvaihtajain ja sanomalehtimies-yhdistyksen ja Uutiskeskustoimiston, urheilujärjestöjen ja kaunokirjailijaliittojen kanssa, ei myöskään vaikeuksista, joita kirjaltajien ammattiyhdistys oli aiheuttanut, tai taistelusta, jonka päämääränä oli saada paperinhinta alennetuksi kahdeskymmenesosa pennyä naulalta, tai erinäisille ilmoittajille myönnetyistä hirvittävistä alennuksista tai kahnauksesta rautatieyhtiön kanssa tai kuvottavasta mairittelusta, joka oli kohdistettu aivan vähäpätöisiin lehtiasiamiehiin tai — mikä oli kaikkein ikävin kohta — sanomalehtipoikien puutteesta. Nämä eivät huvittaneet häntä. Hän ei voinut alentua punnitsemaan moisia asioita. Mutta kun herra Myson tyynenä ja ylpeänä opasti hänet alas konehuoneeseen ja Marinoni viskasi punaisen Päivälehden valmiiksi taitettuna melkein hänen kouraansa ja se näytti ihan todelliselta sanomalehdeltä ja hän näki siinä yhden omista kyhäyksistään ja muisti olevansa sen omistajia — silloin asia sekä huvitti että ihastutti Denryä ja hänen sydämensä sykki kiivaammin. Sillä tämä punainen esine oli koko yrityksen tunnuskuva ja tulos ja vaikutti häneen ihmetyön lailla.
Ja hän sanoi itsekseen, laisinkaan aavistamatta kuinka monet tuhannet olivat sanoneet samaten ennen häntä, että sanomalehti on oivallisin leikkikalu maailmassa.
Kello neljän tienoissa tuli jakeluosaston johtaja paitahihasillaan ja esiliina yllään herra Mysonin luo ja pyysi kunnioittavasti tätä saapumaan jakelutoimistoon. Herra Myson siirtyi jakelutoimistoon ja Denry hänen mukanaan, ja siellä he näkivät repaleisen pikkupojan nenä veressä ja kasa Päivälehtiä haavoittuneessa kädessään.
"Niin", nyyhkytti poika; "ja ne uhkas repiä silmät mun päästäni ja pelata niillä nappikuoppaa, jos hoksaavat mun vielä Kruunu-aukiolla." Ja hän heitti sanomalehdet kädestään hurjasti ulvahtaen.
Molemmat johtajat saivat tietää, että tämän jalon uhkauksen oli lausunut neljä Merkkitorven poikaa, jotka eivät suvainneet yhdenkään pojan kaupittelevan ainoatakaan muuta lehteä kuin Merkkitorvea Kruunu-aukiolla tai missään muualla.
Luonnollisesti se oli typerää.
Mutta typeryydestään huolimatta sitä jatkui. Päivälehden keskustoimisto Hanbridgessä ja sen haaratoimistot naapurikaupungeissa muistuttivat sotilassairaaloita, ja johtajille selvisi totuus sellainen, että sillä välin kuin yleisö janosi ostaa Päivälehteä, esti Merkkitorven poikien julkea salaliitto myymästä Päivälehteä. On nimittäin otettava huomioon, että Kaupunkiviisikon väestö sieppaa kernaimmin sanomalehtensä kadulla sen parhaillaan lentäessä ja huutaessa. Merkkitorvella oli palveluksessaan suuri poikalauma, jolle se järjesti vuosittain komean juhlan. Oikeastaan Merkkitorvi omisti kaikki käytettävissä olevat pojat ja epäämättömästi kaikki väkevimmät nyrkkisankarit. Herra Myson oli saanut hankituksi poikia vasta itsepintaisesti etsiskeltyään, eivätkä hänen löytämänsä suinkaan olleet kykenevimpiä, joten ne eivät luultavasti pääsisi voitolle olemassaolotaistelussa. Olisi saattanut otaksua, että paikkakunnalla, joka ei väsy koskaan nurisemaan huonoista ajoista ja työttömyydestä, tuhannet pojat olisivat mielihyvällä ostaneet Päivälehden neljällä pennyllä myydäkseen sen kuudesta pennystä. Mutta niin ei ollut laita.
Seuraavana päivänä oli poikien puute Päivälehden toimistossa kerrassaan tuskastuttava. Suurenmoinen yritteliäs sanomalehti janosi joutua kauppaan ja suuri valistunut yleisö janosi päästä ostamaan; mutta kauppoja syntyi tuskin laisinkaan, koska Merkkitorven pojat olivat pakottaneet piskuiset vastaleivotut kilpailijansa hirmuhallituksensa alaisiksi!
Tilanne oli suorastaan sietämätön.
Mutta sietämättömyydestään huolimatta se jatkui. Herra Myson oli ottanut huomioon kaiken paitsi tätä. Hänen mieleensä ei ollut tietenkään juolahtanut, että moinen rääsyarmeija voisi ruveta estelemään suurenmoista ja vakavaa yritystä, joka tarkoitti yhteistä hyvää.
Hän valitti asiasta arvokkaasti Merkkitorvelle, ja sai Merkkitorvelta arvokkaan vastauksen, ettei tämä voinut olla vastuunalainen poikiensa vallattomista kepposista kaduilla, että, lyhyesti sanoen, Kaupunkiviisikko oli vapaa maa. Jälkimäiseen väitteeseen ei herra Myson voinut yhtyä.
Kun oli turhaan koetettu vedota vanhempiin — hämmästyttävää, kuinka vähän Kaupunkiviisikon isät välittivät jälkeläistensä verenhukasta! — joutui muuan tapaus viimein poliisioikeudessa käsiteltäväksi. Tällöin Merkkitorvi valtuutti edustajakseen erään asianajajan, ja tämä vakuutti Merkkitorven inhoavan moista verilöylyä. Todistukset olivat peräti ristiriitaisia, ja tuomari antoi asian raueta sattuvaan sutkaukseen. Asiasta ei ollut muuta varmaa tulosta, kuin että poika, jonka isä oli näennäisesti nostanut syytteen, oli tuskin ennättänyt poistua käräjätuvasta, kun hänen korvansa jo oli siekaleina. Pojat ovat aina poikia.
Mutta Päivälehti luotti varsin vähän ihmisluontoon; se ei voinut uskoa, ettei Merkkitorvi salaisesti yllyttänyt poikiaan pysymään poikina. Se ei voinut uskoa, että vilpitön halu harjoittaa puhdasta peliä ja edistää paikkakunnan yhteistä menestystä saattaisi Merkkitorven jalomielisesti uhraamaan lähes puolet levikistään ja osan ilmoitustuloistaan. Ja herra Mysonin pääkirjoitusten loukkaantunut sävy tuntui viittoilevan siihen suuntaan, että herra Mysonin mielestä hänen vanhemman kilpailijansa pitäisi tehdä kaikki voitavansa jouduttaakseen omaa perikatoansa. Merkkitorvi ei maininnut sanallakaan taistelusta. Päivälehti julkaisi siitä päivittäin pöyristyttäviä yksityiskohtia.
Taistelua jatkui viikosta toiseen.
Sitten Denry keksi keinon kuten tavallisesti. Päivälehdessä julkaistiin ilmoitus, missä luvattiin roteville miehille kaksi shillinkiä kuuden tunnin päivätyöstä. Osoite ei ollut sama kuin Päivälehden. Sotajuonta käyttäen Denry sai ilmoituksen julkaistuksi myöskin Merkkitorvessa.
"Meidän täytyy kuluttaa koko pääomamme saadaksemme lehden kaduille", sanoi Denry. "Se on selvää. Me panemme miehiä myymään sitä. Pian saadaan nähdä, käyvätkö Merkkitorven roistot heidänkin kimppuunsa. Eikä heille suoriteta palkkiota tuloksien mukaan; me maksamme määrätyn palkan; kyllä se syötti vetää. Ja palkkioprosentin kaupan päällisiksi. Minusta voisi pestata vaikka viisi sataa miestä. Kadut ihan tulvilleen! Juuri sillä lailla! Viis' kustannuksista. Ja kun tämä kepponen on tehty, niin voidaan taas turvautua poikiin; silloin niille on jo annettu hyvä läksytys."
Ja herra Myson oli samaa mieltä ja hyvillään siitä, että Denry osasi pitää yllä mainettaan.
Saviteos-markkinain tilaa pidettiin sinä kesänä huonompana kuin se oli konsanaan ollut sitten vuoden 1869, ja työttömäin nurina kasvoi valtavaksi, vieläpä kapinalliseksikin. Sen vuoksi herra Myson hankki kaiken varalta pari poliisia pitämään yllä järjestystä osoitepaikalla niinä tunteina, jolloin ilmoituksessa oli kutsuttu kokoon rehellisiä miehiä, jotka halusivat hyväpalkkaista tointa. Ottaen huomioon, että Kaupunkiviisikossa oli tuhansittain menehtyviä perheitä, hän odotti hartaita leivänhakijoita kasautuvan tungokseen asti. Niinpä olikin ryhdytty perinpohjaisiin toimenpiteisiin.
Kun oli kulunut neljäkymmentä minuuttia siitä hetkestä, jolloin rahaa tarvitsevain rehellisten miesten vastaanoton piti alkaa, oli saapuvilla neljä miestä. Ymmällään herra Myson luuli, että ilmoitukseen oli pujahtanut jokin erehdys, mutta sellaista ei keksitty. Vähää myöhemmin tuli vielä kaksi miestä. Näistä kuudesta oli kolme humalassa ja toiset kolme kieltäytyivät jyrkästi esiintymästä kaduilla sanomalehtiä myyskennellen. Kaksi haukkui, yksi laski leikkiä. Herra Myson ei tuntenut Kaupunkiviisikkoaan; eikä tuntenut Denrykään. Kun Kaupunkiviisikon mies ei saa hankituksi leipää eikä olutta, silloin hän pitää itseään ja perhettään yllä ylpeydellä ja vedellä. Poliisit siirtyivät suorittamaan vakavampia tehtäviä.